Vaalitoiminta oli jo reippaassa käynnissä, kun Courtier saapui
Bucklandburyyn. Osittain luonnollisesta mielenkiinnosta tuloksiin,
osittain puoleksi tiedottomasta harrastuksesta päästä mahdollisesti
vilahdukselta näkemään Barbaran hän jätti matkalaukkunsa hotelliin
ja päätti jäädä odottamaan äänestyksen tulosten julistamista.
Astellen pääkatua kohden hän alkoi tarkastella päivän huvittavuuksia.
Poliittisen uskon kukoistus oli karissut hänen siivissään, hänen,
joka oli lentänyt ympäri maailman. Hän oli nähnyt paljon paljon
elävämpiä värejä voidakseen nyt suuresti kunnioittaa noita himmeitä
ja epäilyttäviä värejä, sinistä ja keltaista. Nämä jättivät
hänet perin filosofiselle tuulelle. Kuitenkin oli mahdotonta
päästä niistä eroon, sillä sinä päivänä itse maailma näytti
siniseltä ja keltaiselta, eikä tuo kolmas, molempien puolueiden
käytäntöönottama punainen väri tarjonnut mitään selvää taetta siitä,
että ne olisivat nähneet jotakin hyvää toisissaan. Pikemminkin
se näytti vertauskuvallisesti esittävän kumpaisenkin halua saada
vihollisensa verta. Mutta Courtier havaitsi pian hänen vapaille
ja kenties ivallisille kasvoilleen luoduista katseista, että
kumpaisestakin riitapuolesta filosofinen silmä oli vastustajaakin
vihattavampi. Aivan yksimielinen oli halu heittää sellaisia
kasvoja, näyttäytyivätpä ne sitten missä tahansa, tiilenpalasella.
Niiden kirotulla puolueettomuudella, niiden tavalla katsoa asiain
suojusverhon läpi, tarkoituksessa nähdä, oliko mahdollisesti jotakin
niiden sisällä, hän tunsi, että he pitivät niitä todellisena
vastustajana -- kaikkien pienien, lihavien "tosiasiain" ikuisena
vihollisena, jotka siniseen ja keltaiseen pukeutuneina kerskuivat ja
horjuivat sinne tänne, nimitellen toisiaan, iskien toisiaan vasten
silmiä ja lyöden nenät verille. Näistä pienistä, juhlallisista,
miellyttävistä olennoista, joiden naama oli vain näkyvissä, mutt'ei
koskaan selkä, filosofinen silmä, jolla oli tapana kurkistaa nurkan
taakse, oli inhoittava. Nuo hyvin keltaiset ja hyvin siniset, pienet,
meluavat sotilaat, tinasapelit käsissä ja soitellen tinatorvillaan,
tungeskelivat kaikissa ikkunoissa ja kaikilla seinillä, kääntyen
vuoronperään kaikkien kansalaisten puoleen, vakuuttaen kullekin, että
he ja vain he saattoivat johtaa hänet Westminsteriin. Useimmissa
tapauksissa valitsijat eivät tuottaneet suurtakaan vaivaa, sillä
pitäen epävarmuutta vastenmielisenä he halusivat kiihkeästi tulla
vakuutetuksi siitä, että maa saatettiin heti pelastaa pienillä
keltaisilla tosiasioilla tai pienillä sinisillä tosiasioilla, aina
asianhaarain mukaan. Epäilemättä heillä oli tusinan verran muitakin
syitä kuulua toiselle tahi toiselle puolelle, esimerkiksi se, että
heidän isänsä oli ennen heitä ollut sitä ja sitä, että heidän
voileipänsä oli keltainen tai sininen, että he olivat äänestäneet
toista puolta viime kerralla, että he olivat miettineet uudestaan ja
tarkistaneet kantansa, että olivat tulleet juoneeksi joko viatonta
sinistä tai naiivia keltaista olutta, että hänen ylhäisyytensä
oli oikea mies, tai että "äänestäkää Chilcoxia" tuntui niin
sopivalta heidän suussaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä ja kaikkein
luotettavimpana syynä oli se, että, mikäli he saattoivat tuntea ja
käsittää, totuus sillä hetkellä oli joko sininen tahi keltainen.
Ahdas pääkatu oli täynnänsä äänestäjiä. Sinne asetetuilla hoikilla
poliiseilla ei ollut mitään tehtävää. Varmuus siitä, että tulivat
voittamaan, näytti pitävän kaikki hyvällä tuulella. Vielä ei ollut
mitään syytä halkaista kenenkään kalloa, sillä vaikka mitä tarkimmin
pidettiinkin silmällä kaikkia filosofisen silmän ilmestyksiä, niin
sitä tavattiin -- Courtieria lukuunottamatta -- vain lastenvaunuissa,
eräässä vanhassa miehessä, joka horjuen ajoi pyörällä pitkin katua
ja pysähtyi kysymään poliisilta, mitä kaupungissa oli tekeillä, ja
kahdessa viheriänaamaisessa nuorukaisessa, jotka työntivät sekä
sinisellä että keltaisella värillä koristettuja käsirattaita.
Mutta vaikka Courtier tarkastelikin näitä "tosiasioita" sellaisella
epäilyllä, niin kaikkien asiaa kohtaan osoittama hartaus teki
häneen tosiaan loistavan vaikutuksen. He kävivät siihen halulla
käsiksi. Odotettuaan sitä kuukausia he tulivat muistelemaan sitä
myöskin kuukausmääriä. Se oli epäilemättä uskonnollinen meno, mihin
sisältyi mitä syvimpiä tunteita. Ja tämä tuntui Courtierista, joka
oli toiminnan mies, luonnolliselta, kenties pateettiselta, mutta ei
mitenkään ivattavalta asialta.
Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun tuolle pääkadulle ilmestyi pitkä
jono miehiä marssien. Jokaisella heistä oli edessään ja takanaan
ilmoitustaulu, mihin oli kirjoitettu tummansinisillä, suurilla,
kauniilla kirjaimilla vaaleansinistä taustaa vastaan seuraavat sanat:
Uusia selkkauksia.
Vaara ei ole vielä voitettu.
Antakaa äänenne Miltounille ja hallitukselle ja pelastakaa
valtakunta.
Courtier pysähtyi katselemaan näitä suuttuneena. Nämä ilmoitustaulut
eivät polkeneet vain hänen rauhanharrastuksiaan, vaan hän näki niissä
jotakin muuta, jota epäfilosofinen silmä ei huomannut. Se esitti
hänen mielestään vertauskuvallisesti kaikkea arvotonta kansallisessa
elämässä -- se oli jalomielisyyden haudalla sanomattoman surullinen
hautakirjoitus. Mutta mikä saattoi kuitenkaan olla oikeutetumpaa
puolueen näkökannalta katsoen? Eikö ollut toivottoman tärkeätä,
että jokainen sininen hermo jännitettiin sinä päivänä käännyttämään
keltaisia hermoja, joskaan ei sinisiksi, niin ainakin harmaiksi ennen
yön tuloa? Eikö ollut aivan totta, että valtakunta voitiin pelastaa
vain sinisillä äänillä? Voitiinko estää sinistä lehteä painattamasta
noita sanoja, "Uusia selkkauksia", jotka hän oli lukenut sinä
aamuna? Ei sen paremmin kuin keltaiset saattoivat estää keltaista
lehteä painattamasta sanoja "Lordi Miltounin yöllinen seikkailu".
Heidän ainoa tehtävänsä oli voittaa, taistelemalla aina puhtain
asein. Keltaiset eivät olleet taistelleet puhtain asein, eivätkä
taistelleet koskaan, ja kaikkein sopimattominta heidän puoleltaan oli
syyttää sinisiä tästä sopimattomuudesta, mikä syytös oli totisesti
naurettava! Mikä oli totta? Se, mikä teki maailman siniseksi, oli
ilmeisesti totta, se, mikä ei sitä tehnyt, ei sitä ollut. Mitään
keskitietä ei ollut! Henkilö, joka ei nähnyt asioita kummallakaan
tavalla, oli pehmeä eikä mikään oikea kansalainen. Pitikö sitten
luottaa keltaisten vakavuuteen -- keltaiset eivät luottaneet heihin
koskaan siinä suhteessa! Mutta vaikka Courtier tiesikin kaiken tämän,
niin nämä ilmoitustaulut olivat hänestä erikoisen tuomittavia,
eikä hän voinut olla iskemättä kepillään erääseen ilmoitustauluun.
Käytävän vieressä seisonut teurastajan pony säpsähti tästä, nousi
takajaloilleen ja syöksyi eteenpäin, Courtierin kera, joka oli
luonnollisesti tarttunut ohjaksiin, pidellen niistä kiinni. Joku
koira kiiti ohitse, Courtier kompastui ja kaatui. Ohimennessään
pony potkaisi häntä päähän. Hän menetti hetkeksi tajuntansa, mutta
tultuaan tajuihinsa kieltäytyi kaikesta avusta ja meni hotelliinsa.
Hänen päätään pyörrytti kovasti, ja sidottuaan likaisen haavan hän
paneutui vuoteeseensa.
Palattuaan näyttämästä itseään kaikilla vaaliuurnilla, mikä oli
tärkein kaikista toimituksista, Miltoun sai aikaa mennä häntä
katsomaan.
"Nuo teidän viime taulunne!" alkoi Courtier heti.
"Olen antanut poistaa ne."
"Ne ovat tehneet tehtävänsä -- onnittelen -- tulette pääsemään
parlamenttiin!"
"Minä en tietänyt niistä mitään."
"Hyvä ystävä, minä en oletakaan teidän tietäneen."
"Kun erämaa on miehen ja pyhän kaupungin välissä, niin hän ei jätä
matkaansa kesken siksi, että on pakotettu peseytymään matkan varrella
likaisessa vedessä. Roskaväki -- miten minä sitä vihaan!"
Näissä sanoissa oli niin paljon pidätettyä vihaa, että ne
hämmästyttivät Courtieriakin, joka oli aina taistellut enemmistöjä
vastaan.
"Minä vihaan sen keskinkertaista typeryyttä, minä vihaan sen
äänensävyä ja sen katsetta -- se on niin inhoittava, se on niin
vähäpätöinen, Courtier, minä kärsin kiirastulen tuskia ajatellessani,
että tulen menemään parlamenttiin roskaväen äänillä. On synti käyttää
hyväkseen tätä elukkaa, mutta minä sovitan syntini."
Tähän outoon purkaukseen Courtier ei aluksi vastannut mitään.
"Te olette tehnyt liiaksi ankarata työtä", hän sanoi viimein, "te
olette menettänyt tasapainonne. Loppujen lopuksi roskaväki on
kokoonpantu sellaisista miehistä kuin te ja minä."
"Ei, Courtier, roskaväki ei ole kokoonpantu meidän kaltaisistamme
miehistä. Jos se olisi, niin se ei olisikaan roskaväkeä."
"Näyttää siltä", vastasi Courtier vakavasti, "kuin teillä ei olisi
mitään tehtävää tässä galeijassa. Minä olen aina pysynyt siitä
erillään."
"Te seuraatte omia tunteitanne. Minä en ole yhtä onnellinen."
Sanottuaan sen Miltoun kääntyi ovea kohden.
Courtierin ääni seurasi häntä kiinteästi.
"Jättäkää politikoiminen -- jos se teistä tuntuu sellaiselta. Älkää
saattako turmioon omaa elämäänne kulkemalla sitä uraa, mitä kuljette,
älkääkä saattako turmioon hänen elämäänsä!"
Mutta Miltoun ei vastannut.
Oli ihmeellisen hiljainen yö, kun menetettyjen asiain puolustaja
jätti hotellinsa muutamia minuutteja ennen kahtatoista, otsa
sidottuna hatun sisällä, ja suuntasi kulkunsa latinakoulua kohden
kuulemaan vaalitulosten julistamista. Hän ohjasi askeleensa ääntä
kohden, mikä muistutti jonkun hirviön hengittämistä, ja joutui
jyrkältä, tyhjältä kadulta kaupungin torille, mikä oli täynnään
aaltoilevaa joukkoa. Korkealla joukon yläpuolella, latinakoulun
terävässä tornissa, oli kirkkaasti valaistu kellotaulu. Taivas
kohosi noiden tuhansien sydänten kiihkeiden toiveiden yläpuolella
aivan pilvettömänä. Courtierista, joka lähestyi toria, nuo heiluvat,
valkeat, samaan suuntaan käännetyt kasvot näyttivät tuulen
värisyttämiltä, villien jättiläiskukkien nupuilta. Yö oli loihtinut
pois siniset ja keltaiset tosiasiat ja puhaltanut tähän tungokseen
mielenliikutuksen hengen. Ja hän oivalsi heti tämän näyn kauneuden ja
merkityksen -- ymmärsi sen värisevien voimien ilmaisuksi, voimien,
joiden ikuinen tulviminen, tasapainonhengen silmälläpitämänä,
oli maailman sielu. Tuhannet itsekkäät sydämet kaikkivaltiaan
kiihoituksen valtaamina!
Eräs vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies seisoi lähellä hänen
kyynärpäätään ja mutisi:
"Jännittävää työtä -- mistään hinnasta en jättäisi tätä."
"Ihanaa, eikö niin?" vastasi Courtier.
"Ai, ai", sanoi tuo vanha mies, "tämä on ihanaa. Tämän vertaista en
ole nähnyt sitten tuon suuren vuoden -- neljänkymmenenkahdeksan --
jälkeen. Tuolla ne ovat -- aristokraatit!"
Seuraten tuon laihan käden suuntaa Courtier näki parvekkeella
lordi ja lady Valleysin, vieretysten, katselevan kiinteästi alas
väkijoukkoon. Siellä oli myöskin Barbara, nojaten ikkunaa vasten
ja puhuen jollekin, joka oli hänen takanaan. Vanha mies jatkoi
mutinaansa, ja Courtier saattoi nähdä hänen silmäinsä suurenevan
ja hänen kasvojensa muuttuvan syvästä vihamielisyydestä. Hän tunsi
vetovoimaa tuota vanhaa olentoa kohtaan, joka oli niin sieluaan
myöten liikutettu. Sitten hän näki Barbaran katsovan alas häneen,
käsi kohotettuna ohimolle, merkiksi siitä, että näki hänen sidotun
päänsä. Courtierilla ei ollut luontoa nostaa hattuaan.
Vanha mies jatkoi:
"Te ette muista neljääkymmentäkahdeksaa, niin luulen. Silloin oli
kansassa tunnetta -- niihin aikoihin me olisimme kuolleet asioiden
vuoksi. Minä olen nyt kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha", ja hän
nosti vapisevan käden sydämelleen, "mutta tuo henki elää vielä!
Suokoon Jumala, että radikaali voittaisi!" Hänestä lähti perunaa
muistuttava tuoksu.
Kaukana selän takana, väkijoukon äärimmäisellä laidalla, jotkut äänet
alkoivat laulaa: "Way down upon the Swanee ribber." Sävel laajeni,
taukosi, kohosi jälleen ja sammui.
Sitten keskellä toria voimakas baritoni parkui: "Should auld
acquaintance be forgot!"
Laulu paisui, kunnes lopulta siihen yhtyivät kaikenlaiset äänet
sopraanosta vanhan kartistin värisevään bassoon saakka. Siellä ja
täällä väkijoukko lainehti pidellen toisiaan käsistä kiinni. Courtier
sai oikeaan käteensä nuoren naisen pehmeät sormet ja vasempaansa
vanhan kartistin kuivan, vapisevan käpälän. Hän itse lauloi ääneen.
Vakava, peloittava sävel kohosi suoraan ilmaan, levisi oikealle
ja vasemmalle ja häipyi kukkulain väliin. Mutta tuskin se oli
sammunut, kun sama valtava baritoni parkui: "God save our gracios
King!" Väkijoukko näytti kohoavan heti kahta jalkaa korkeammalle ja
kohotettujen hattujen alta pääsi ilmoille ihmeellinen riemuhuuto.
"Tämä", ajatteli Courtier, "on uskontoa!" Parvekkeellakin laulettiin.
Lampun valossa saattoi nähdä lordi Valleysin suun, joka ei ollut
kylliksi avattu, ikäänkuin hänen äänensä olisi hieman hävennyt
ulostuloaan, ja Barbaran, pää pylvääseen nojaten, vuodattavan
sydäntään. Mikään suu ei ollut mykkänä koko joukossa. Tuntui kuin
Englannin kansan sielu olisi tämän laulun siivillä päässyt vapaaksi
vankilastaan.
Mutta äkkiä laulu taukosi ja vaipui maahan kuten ammuttu lintu.
Kellotaulun alta oli tullut esiin ohut, musta olento. Toisia seurasi
perässä. Courtier saattoi nähdä Miltounin. Ääni huusi kaukaa takaa:
"Esiin, Chilcox!" Valtava: "Hush!" seurasi ja sitten sellainen
hiljaisuus, että selvästi voitiin kuulla, miten mailin päässä veturi
meni syrjäraiteille.
Tuo tumma olento tuli lähemmäksi, ja pieni paperipala loisti hänen
mustaa takkiaan vastaan.
"Naiset ja herrat. Äänestyksen tulos: Miltoun -- neljätuhatta
kahdeksansataa yhdeksänkymmentäkahdeksan. Chilcox -- neljätuhatta
kahdeksansataa kaksi."
Hiljaisuus näytti vaipuvan maahan ja särkyvän tuhansiksi palasiksi.
Äänekkäiden eläköönhuutojen ja huokausten läpi Courtier tunkeutui
kaikkine voimineen parveketta kohden. Hän saattoi nähdä lordi
Valleysin nojaavan eteenpäin leveästi hymyillen, lady Valleysin
vievän käden silmilleen, Barbaran käden olevan Harbingerin kädessä ja
hänen, itsensä katsovan häntä suoraa kasvoihin. Hän pysähtyi. Vanha
kartisti oli vielä hänen vieressään, kyynelten vuotaessa poskilta
partaan.
Courtier näki Miltounin astuvan esiin ja seisovan hymyilemättä,
kalmankalpeana.