Claud Fresnay, kreivi Harbinger, oli
kolmannellakymmenelläensimmäisellä ikävuodellaan Englannin ja
Skotlannin kenties kaikkein vähimmän työn rasittama pääri. Erään
esi-isän, joka hankki maata ja kuoli 130 vuotta ennen Nettlefoldin
kaupungin perustamista eräälle sen pienelle palaselle, ja isän, joka
kuoli pojan pienenä ollessa, myytyään viisaasti sanotun kaupungin
alueen, ansioksi oli luettava se seikka, että hänellä, Harbingerilla,
oli nyt maanvuokrain ohella hyvin suuret korkotulot. Solakkana
ja hyvärakenteisena sievine, terävine piirteineen hän teki ensi
näkemältä voimakkaan vaikutuksen -- mikä heikkeni jonkun verran, kun
hän alkoi puhua. Tämä ei aiheutunut niin paljon hänen puhetavastaan
-- nopeine erikoisuuksineen ja tapoineen laskea kaikki leikiksi
-- kuin siitä hänen herättämästään tunteesta, että hänen aivonsa
valitsivat vähimmän vastarinnan tien. Hän oli itse asiassa niitä
persoonallisuuksia, jotka ovat kylliksi huomatuita politiikassa
ja yhteiskuntaelämässä ulkomuotonsa, asemansa, varmuutensa ja
erikoisen pontevuutensa vuoksi, millä on puoleksi alkuperäistä,
puoleksi pelkkää perittyä taipumusta käyttää oikoteitä. Hän ei
ollut kylläkään joutilas, hän oli kirjoittanut erään kirjan,
oli matkustellut, oli tilanomistajayhdistyksen puheenjohtaja,
rauhantuomari, hyvä kriketinpelaaja ja usein esiintyvä sujuva puhuja.
Olisi ollut väärin sanoa hänen yhteiskunnallisten uudistusten
harrastustaan keinotekoiseksi. Se oli tavallaan todellista ja osoitti
varmastikin, että häneltä ei kokonaan puuttunut mielikuvitusta eikä
hyväsydämisyyttä. Mutta siinä oli aivan liikaa tuota ylimysten
kouluille ominaista tapaa -- tuota erikoisesti englantilaista tapaa,
joka on niin mahtava ja huvittava, että se muuttuu kokonaan toiseksi
luonteeksi -- tapaa ottaa kaikki yhden luokan ennakkoluulojen ja
arvomittojen kannalta. Koska käytännöllisesti katsoen kaikki hänen
läheisimpänsä olivat uppoutuneet siihen, hän ei luonnollisestikaan
huomannut tuota tapaa; tosiaankaan ei ollut olemassa mitään, jota hän
ei olisi politiikassa niin suuresti valittanut, kuin tuo ahdas ja
ennakkoluuloinen käsityskanta, jonka hän huomasi nonconformisteilla
ja työväenpuolueen politikoitsijoilla. Hän ei olisi koskaan myöntänyt
sitä, että tietyt ovet olivat suljetut häneltä hänen syntyessään,
salvatut hänen mennessään Etoniin ja teljetyt ulkoapäin hänen
mennessään Cambridgeen. Oli myönnettävä, että hänen ohjesäännöissään
oli paljon arvokasta -- korkea rehellisyyden taso, vilpittömyys,
urheilunharrastus, mieskohtainen puhtaus, itseluottamus, yhtyneenä
kaiken (niin sanoaksemme) virallisesti tunnustetun raakuuden
vastenmielisenä-pitämiseen ja terveeseen käsitykseen siitä, miten
valtiota on palveltava ja koulun hyväksi työskenneltävä. Mutta hän
olisi tarvinnut paljon enemmän alkuperäisyyttä voidakseen suhtautua
elämään jollakin muulla kuin sillä tavalla, mihin hän syntyperänsä
ja koulutuksensa perusteella oli tottunut. Ymmärtääkseen täysin
Harbingeria olisi pitänyt olla katselemassa ennakkoluulottomin
silmin ja aivoin jotakin suurta krikettikilpailua, missä hän poikana
ollessaan oli saanut kehityksensä, ja olla joltakin korkealta
puolueettomalta paikalta tarkastamassa lunchin aikaan kilpakenttää,
mikä köydestä köyteen ja paalusta paaluun oli ihmeellisen parven
peittämänä, parven, jossa kaikki kulkivat tarkalleen samalla lailla,
tarkalleen sama ilme kasvoilla, tarkalleen samanlainen hattu päässä
-- parven, joka säilytti tapojen ja uskontunnustuksen täydellisimmän
yhtäläisyyden, mitä koskaan on tavattu maailman alusta lähtien.
Hänen ympäristönsä ei ollut suosinut omintakeisuutta. Sitäpaitsi
hän oli luonteeltaan pikemmin nopea kuin syvä, eikä elämä jättänyt
häntä juuri yksikseen tai hiljaisuuteen. Hän joutui päivin ja öin
kosketukseen ihmisten kanssa, joille politiikka oli enemmän tai
vähemmän peliä, häntä tavoiteltiin kaikkialla, hän oli vapaa kaikesta
kurista -- oli ihme, että hän oli niinkin vakava kuin oli. Koskaan
ennen hän ei ollut rakastunut, ennenkuin viime vuonna Barbara,
esiintyessään ensi kertaa seuraelämässä, oli "satuttanut häntä
kaikkein arimpaan paikkaan", kuten hän -- muiden ollessa kysymyksessä
-- olisi saattanut sanoa. Vaikka olikin niin syvästi liikutettu, hän
ei ollut vielä kosinut häntä -- hänellä ei ollut ollut aikaa, niin
näytti, tai ei kenties kylliksi rohkeutta tai vakaumusta. Ollessaan
lähellä Barbaraa hänestä tuntui mahdottomalta mennä pitemmälle
tietämättä etukäteen kohtaloaan, ollessaan hänestä erillään hän tunsi
melkein huojennusta, siksi, että niin paljon oli tehtävänä tahi
sanottavana ja niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Mutta nyt näinä
parina viikkona, jotka hän pyhitti Miltounin asialle, hänen tunteensa
olivat käyneet häiritseviksi.
Hän ei myöntänyt Courtieria levottomuutensa syyksi, sillä kaiken
kaikkiaan Courtier ei ollut mitään, oli vain "äärimmäinen",
joka saattoi tulla kysymykseen, ja äärimmäiset kiihdyttivät
aina Harbingerin sisintä, synnyttäen hänessä erikoisen hymyn ja
äänensävyn. Kuitenkin hänen silmänsä, kun ne vain osuivat tuohon
vilkasveriseen, kiinteään, ivalliseen naamaan, osoittivat eräänlaista
kylmää tarkastelua, tai ilmestyi niihin pelonsekaista tummuutta.
On totta, että he tapasivat toisensa vain harvoin, sillä hän
vietti suurimman osan aikaansa autonajossa ja puheidenpidossa,
kun Courtier taas pääasiallisesti kirjoitti ja ratsasti, hänen
jalkansa kun oli vielä liian heikko kävelemiseen. Mutta kerran tai
kahdesti hän oli myöhään yöllä tupakkahuoneessa joutunut ivalliseen
keskusteluun tuon menetettyjen asiain puolustajan kanssa, ja hyvin
pian huonosti salattu kärsimättömyys oli ilmennyt hänen ääneensä.
Oli käsittämätöntä, miten joku saattoi tuhlata aikansa koettamalla
ratsastaa kuolleella hevosella kuuhun! Tosiasiat olivat tosiasioita,
ihmisluonne ei tullut koskaan olemaan muuta kuin ihmisluonne!
Erittäin ärsyttävää oli nähdä Courtierin silmäin kiiltoa, panna
merkille hänen äänensä sävyä, joka tuntui sanovan: "Nuori
ystäväiseni, keittonne jäähtyy!"
Eräänä aamuna tuollaisen kohtauksen jälkeen, nähdessään Barbaran
rientävän ulos ratsastuspuvussa, hän kysyi, saiko tulla mukaan
talliin, ja läksi astelemaan hänen rinnallaan harvinaisen
äänettömänä, outo tunne sydämessä, kurkku selittämättömän kuivana.
Monklandin hovin talli oli niin laaja kuin moni maalaistalo.
Siihen mahtui kolmekymmentä hevosta, mutta siinä oli nyt vain
kaksikymmentäyksi, pikku Ann'in ponykin niihin luettuna. Koko
kreivikunnassa ei ollut sen veroista korkeudessa, valaistuksessa,
kirkkaudessa ja ilman puhtaudessa. Näytti tosiaankin mahdottomalta,
että mikään hevonen olisi koskaan sellaisessa paikassa siinä määrin
unhottanut itseään, että olisi muistanut olevansa hevonen. Joka
aamu pikkuinen porkkana-, omena- ja sokeripala-astia oli pantuna
pääkäytävän viereen niiden käytettäväksi, jotka halusivat ruokkia
noita kalliita asukkaita.
Sidottuna pilttuiden kummallakin puolella oleviin vaskirenkaisiin,
turvat ovea kohden käännettyinä, niitä oli aina nähtävänä kymmenkunta
kappaletta, kaulat kaarevina, korvat höröllään, loimet hohtavina,
ihmetellen asiain menoa, toimeliaiden tallirenkien rauhoitellessa
niitä vihellyksillään, valmiina nostamaan turpansa nähdessään jonkun
tulevan sisään.
Laajassa irtokarsinassa, tallin pohjoispäässä, Barbaran
kastanjanvärinen lempiratsu, jonka kaikki kuusitoista esi-isää
olivat poikkeuksetta kantakirjassa, seisoi aivan hiljaa, kaula
käännettynä, kun kuuli hänen tulonsa. Se pureskeli paraikaa appeen
sekaan pantua omenaa, ja sen aistimuksissa tapahtui taistelu tuon
herkun miellyttävän maun ja erään äänen välillä, minkä se tajusi
lähtevän porkkanoista. Kun Barbara avasi oven ja sanoi "Hai", niin
se riensi hoitajaansa kohden, osoittaakseen riippumattomuuttaan,
mutta kun hän sanoi: "Oh, kas niin!" niin se kääntyi ympäri ja tuli
häntä kohden. Pehmeine hohteineen sen paksujen, kastanjanväristen
luomien alla olevat silmät tarkastelivat häntä ylt'yleensä.
Huomatessaan, että hänen porkkanansa eivät olleet etupuolella, se
kurkotti kaulaansa, antoi turpansa harhailla hänen vyötäistensä
ympäri ja nipisti hieman huulillaan hänen rautakintaista kättään. Kun
se ei tuntenut porkkanan makua, se veti pois turpansa ja puhalsi.
Sitten, astuen varovasti, jottei olisi polkenut hänen jalalleen,
se töytäsi häntä hieman lautasillaan, kunnes äkkikäänteellä pääsi
hänen taakseen ja puhalsi pitkään ja matalasti hänen niskaansa.
Kun tämäkään ei haissut porkkanalta, niin se pisti turpansa hänen
olkapäänsä yli hänen poskeaan vastaan ja kuolasi hieman. Porkkana
ilmestyi Barbaran vyötäisten kohdalle, ja kurkottaen päällään se
koetti tavoittaa sitä. Tuntiessaan sen lujasti ja pehmeästi leukansa
alla se nuuskasi uudestaan ja työnsi häntä hyvin hienosti polvellaan.
Mutta kykenemättä vieläkään tavoittamaan sitä se veti pois päänsä,
perääntyi eikä ollut huomaavinaankaan häntä. Ja äkkiä se tunsi kaksi
esinettä kaulassaan ja jotakin pehmeää painettavan turpaansa vastaan.
Se sieti tämän äänettömästi luimistaen korviaan. Tuo pehmeä alkoi
painaa sen turpaa vastaan. Höristäen jälleen korviaan se työntyi
hieman taaksepäin, uteliaampana, mutta tuo pehmeä perääntyi. Äkisti
se huomasi saaneensa porkkanan suuhunsa.
Harbinger oli katsellut tätä näkyä omituisen kalpeana, nojaten
irtokarsinan seinää vastaan. Sen loputtua hän sanoi:
"Lady Babs!"
Hänen äänensä sävy mahtoi olla tosiaankin outo, sillä Barbara
pyörähti ympäri.
"Niin?"
"Miten kauan minun täytyy olla näin?"
Muuttamatta väriään tai luomatta katsettaan alas Barbara
katsahti häneen heikonkysyvällä mielenkiinnolla. Hänen katseensa
ei ollut raaka, eikä siinä ollut vallattomuutta taikka
sukupuoli-ilkeyttä, kuitenkin se säikähdytti Harbingerin rauhallisella
tutkimattomuudellaan. Mahdotonta oli sanoa, mitä siihen kätkeytyi.
Harbinger tarttui hänen käteensä, kumartui sen yli ja sanoi matalalla
äänellä:
"Te tiedätte minun tunteeni. Älkää olko julma minua kohtaan!"
Barbara ei vetänyt pois kättään, tuntui kuin hän ei olisi
ajatellutkaan sitä.
"Minä en ole ollenkaan julma."
Katsahtaessaan ylös Harbinger näki hänen hymyilevän.
"Sitten -- Babs!"
Harbingerin kasvot olivat lähellä Barbaran kasvoja, mutta tämä ei
perääntynyt, pudisti vain päätään. Harbinger kiihtyi.
"Miksi?" hän kysyi ja, aivan kuin tuohon torjuvaan liikkeeseen
sisältynyt vääryys olisi äkkiä iskenyt häneen, päästi irti hänen
kätensä.
"Miksi?" hän sanoi uudestaan, terävästi.
Hiljaisuutta häiritsi vain pyöreän ikkunan ulkopuolella olevien
varpusten viserrys ja Halin ääni, Halin, joka pureskeli viimeistä
porkkananpalasta. Harbinger tunsi jokaisessa hermossaan irtokarsinan
suloisenkatkeran hajun sekaantuvan Barbaran hiusten ja vaatteiden
tuoksuun. Ja melkein säälittävästi hän sanoi:
"Miksi?"
Mutta pannen kätensä ristiin selkänsä takana Barbara vastasi
kohteliaasti:
"Hyvä ystävä, miten minä voisin tietää, miksi?"
Hän olisi tyynesti antanut syleillä itseään, jos Harbinger olisi
vain uskaltanut. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan siirtyi irtokarsinan
seinustalle. Purren sormeaan hän tuijotti Barbaraan synkästi. Tämä
siveli hevosensa turpaa. Kuiva raivo alkoi kaivella Harbingerin
sydäntä. Tämä tyttö oli työntänyt luotaan hänet -- Harbingerin!
Hän ei ollut tietänyt, ei ollut aavistanut, miten paljon kaipasi
Barbaraa. Saattoiko tämän nuoren, tyynen, hyvätuoksuisen, hymyilevän
olennon eläessä olla ketään muuta, joka olisi pannut hänen päänsä
pyörälle, saanut hänen hermonsa pakottamaan ja sydämensä täyttymään
kaipuulla! Hän tunsi itsensä tällä kertaa kaikkein onnettomimmaksi
mieheksi.
"Minä en tule jättämään teitä", hän mutisi.
Barbara vastasi vain hymyllä, joka oli hieman utelias,
myötätuntoinen, melkein suloinen, aivan kuin olisi sanonut:
"Kiitän teitä -- kuka tietää?"
Ja melkein äkisti, yardin päässä toinen toisistaan, puhellen
hevosista he palasivat taloon.
Puolenpäivän tienoissa Barbara lähti Courtierin kanssa
ratsastusretkelle.
Lounaismyrskyä -- jota oli kestänyt kolme päivää -- seurasi säteilevä
tyven, ja jo pelkkä eläminen merkitsi mielenliikutusta. Pienen puron
rannalla, mikä virtasi nummen reunaa pitkin villin, kivisen miehen
alapuolella, ratsastajat pysähdyttivät hevosensa, kuunnellakseen
vain ja vetääkseen ilmaa sisäänsä. Elämän ylensuloinen kuoro oli
muuttunut mitä ihanimmaksi sopusoinnuksi. Mikään noista pienistä,
toisiinsa kietoutuneista, virtain, tyynen ilman, elukkain, ihmisten,
mehiläisten tai lintujen piipityksistä ei työntynyt esiin liian
karkeasti maata ympäröivän äänivaipan läpi. Oli keskipäivä -- tuo
tyyni hetki -- mutta tuo auringon ylistyslaulu sen liian pitkän
poissaolon vuoksi ei tauonnut hetkeksikään. Ja maan yllä oli tuoksuva
alusvaate, suloinen, hyvin hienosti kudottu nuoresta sanajalan,
kanervanvesan, lehtikuusen, savun ja orapihlajan hajusta. Näiden
kahden -- ääni- ja tuoksupeitteen päällä oli sininen ilmahuntu, tuo
äänetön laaja tasanko, vain vapauden siipien pingoittamana.
Nautittuaan kauan päivän ihanuudesta ratsastajat nousivat melkein
äänettöminä nummen laelle. Siellä he jälleen istuivat hiljaa
hevostensa selässä, tutkien maisemaa. Kaukana etelässä ja idässä
lepäsi meri, selvästi nähtävänä. Kaksi pientä, villiä ponylaumaa
kulki laitumella toisiaan vastaan, alhaalla kukkulan kupeella.
"Näin minä tahdon istua ja laulaa, rakkaani käsivarsillani, katsellen
kahden karjalauman sekaantumista toisiinsa, kaukaisen, jumalaisen,
sinisen meren ollessa tuolla alhaalla!" sanoi Courtier matalalla
äänellä.
Ja toisen vaitiolon jälkeen, katsoen kiinteästi Barbaraa kasvoihin,
hän lisäsi:
"Lady Barbara, pelkään että tämä on viimeinen kerta, kun saamme olla
kahden kesken. Kun minulla on nyt tilaisuus, niin täytyy minun tuoda
esiin kunnioitukseni. Te tulette aina olemaan jumaloimanani tähtenä.
Mutta teidän säteenne ovat liian kirkkaat, minun täytyy palvoa teitä
matkan päässä. Seitsemännestä taivaastanne katselkaa sentähden alas
minuun suopein silmin älkääkä aivan kokonaan unhottako minua."
Tämän puheen kestäessä, missä iva ja into niin oudosti sekaantuivat
toisiinsa, Barbara istui hyvin hiljaa, hehkuvin poskin.
"Niin", sanoi Courtier, "vain kuolematon saa syleillä jumalatarta.
Sovinnaisuuden rajojen tuolla puolen minä tulen istumaan jalat
ristissä ja kumartumaan maahan kolmesti päivässä."
Mutta Barbara ei vastannut mitään.
"Varhain aamulla", jatkoi Courtier, "jätettyäni vapauden synkät ja
suuret asuinsijat, minä tulen kohottamaan katseeni suuren hengen
temppeleihin, missä minä olen näkevä teidät uskon silmillä".
Hän pysähtyi, sillä Barbaran huulet liikkuivat.
"Pyydän, älkää loukatko minua."
Courtier kumartui eteenpäin, otti hänen kätensä ja vei sen
huulilleen. "Nyt me voimme ratsastaa eteenpäin..."
Kun lordi Dennis sinä iltana istui pöydässä, vastapäätä sisarensa
tyttärentytärtä, niin tämä teki häneen ulkonäöllään hyvin syvän
vaikutuksen.
"Hyvin ihana lapsi", hän ajatteli, "mitä rakastettavin nuori olento!"
Barbara oli asetettu Courtierin ja Harbingerin väliin. Vanhan
miehen vielä terävät silmät tarkastelivat näitä molempia. Vaikka
olivatkin huomaavaisia naapureilleen, he molemmat katselivat
syrjäsilmällä Barbaraa ja toinen toistaan. Tämä seikka oli ilmeinen
lordi Dennisille, jonka valkeakärkisen parran ja viiksien väliin
syntyi hymy. Mutta hän odotti, kalastajan vaisto kun kehoitti häntä
olemaan laiminlyömättä mitään paikkaa vedestä, kunnes huomasi lapsen
vaikenevan ja lepäävän, ja tarkasti huolellisesti, nähdäkseen
mitä piti tuleman. Vaikka Barbara oli niin tyyni ja söi täydellä
ruokahalulla, niin hänen silmänsä vilkaisivat Courtieriin. Tuo
äkillinen katse näytti lordi Dennisistä kiihtyneeltä, aivan kuin
jokin olisi kuohuttanut häntä. Sitten Harbinger puhui, ja Barbara
kääntyi vastaamaan hänelle. Hänen kasvonsa olivat nyt tyynet, hieman
hymyilevät, hitusen innostuneet ja kiihoittavat elämänilossaan.
Tämä sai lordi Dennisin ajattelemaan omaa nuoruuttaan. Mikä
loistava pari! Jos Babs meni naimisiin nuoren Harbingerin kanssa,
niin koko Englannissa ei ollut hienompaa paria. Hänen katseensa
siirtyi takaisin Courtieriin. Kylliksi miehevä! Häntä sanottiin
vaaralliseksi! Hänen katseessaan oli kuohuntaa, huolellisesti
hillittyä -- saattoi kenties vetää tyttöä puoleensa! Hänen
oleellisesti käytännölliselle ja kirkkaalle mielelleen Courtierin
kaltainen henkilö teki ällistyttävän vaikutuksen. Hän piti hänen
katseestaan, mutta epäili hänen ivallista ilmettään ja hänen päähänsä
nousevaa verta. Aika poika -- epäilemättä -- saattoi vaeltaa
aatteineen, tuo humanisti! Lordi Dennisistä humanistit olivat
hyvin omituisia. Ne loukkasivat kenties hänen kuivaa ja tarkkaa
muotoaistiaan. He etsivät aina raakuutta tai vääryyttä ja tuntuivat
olevan hyvillään, kun löysivät sitä -- he kiihtyivät vainutessaan
sitä, ja kun sitä oli koko joukon olemassa, niin he eivät olleet
koskaan aivan normaalitilassa. Aatteissa elävät ihmiset olivat itse
asiassa hänestä, tosiasioihin tyytyvästä, aina hieman kiusoittavia!
Barbara liikahti, ja se sai hänet takaisin todellisuuteen. Oliko
tuo pikku Babs tuon hiuskruunun ja noiden jumalaisten olkapäiden
omistaja, Babs, joka oli ratsastellut hänen kanssaan? Aika oli
varmastikin aika piru! Barbaran silmät etsivät jotakin. Seuratessaan
hänen katseensa suuntaa lordi Dennis joutui katsomaan Miltouniin.
Mikä ero näissä kahdessa! Molemmat epäilemättä nuoruuden huolissaan,
mitkä välistä, kuten hän liikaakin hyvin tiesi, kestivät melkein
vanhuuden päiviin asti. Lapsi loi veljeensä omituisen katseen,
ikäänkuin olisi pyytänyt tältä apua. Lordi Dennis oli aikoinaan
nähnyt monen nuoren olennon jättävän vapaudenmajansa ja astuvan
suureen arpajaistaloon, hän oli nähnyt monen voittavan ja menettävän
siten ikuisiksi ajoiksi elämänsä kylmyyden, hän oli myöskin nähnyt
monen silmäin himmenneen tuon talon ikkunaluukkujen takana, sen
johdosta, että olivat nostaneet tyhjän lipun. Ajatellessaan, että
"pikku" Babs oli tuon tutkimattoman salin kynnyksellä, hän kävi hyvin
alakuloiseksi, ja noiden kahden Barbaraa katselevan miehen näkeminen
tuntui hänestä vastenmieliseltä. Taivaan tähden älköön hän missään
tapauksessa menkö niin pitkälle, että ottaisi tuon keski-ikäisen,
punatukkaisen veitikan, jolla saattoi olla ajatuksia, mutt'ei
mitään sukuluetteloa. Takertukoon nuoruuteen ja omaan säätyynsä,
menköön naimisiin tuon nuoren miehen kanssa, saattakoon hänen päänsä
pyörälle, hänen, joka näytti kreikkalaiselta jumalalta, tosin väärään
aikakauteen joutuneelta, hän kun oli saanut viikset. Lordi Dennis
muisti Barbaran näistä miehistä ja heidän erilaisesta elämästään
lausumat sanat. Jokin romanttinen halu tai jokin senlaatuinen
vaikutti hänessä! Ja jälleen lordi Dennis katsahti Courtieriin. Don
Quixotetyyppi -- mies, joka ratsasti päätä pahkaa kaikkea vastaan!
Tehköön vain niin -- mutta hänestä ei ollut Babsille! Barbara ei
ollut loistavan Garibaldin loistava Anita! Oli luonteenomaista
lordi Dennisille -- yhtä hyvin kuin muillekin -- että hänestä
vapauden sankarivainajat olivat paljon rakkaampia kuin elävät
vapaudensankarit. Niin, Babs kaipasi jotakin enempää, tai oliko
se kenties jotakin vähempää, kuin nukkumista paljaan taivaan alla
rakastamansa miehen tai tämän puolustaman asian vuoksi. Hän kaipasi
huvia ilman suuria ponnistuksia ja hieman valtaa, ei mitään sellaisen
naisen epämukavaa jälkimainetta, joka oli kestänyt tulikokeen,
vaan kauneuden ja yhteiskunnallisen arvonannon mainetta ja valtaa.
Tällainen kuvittelu, jos se sitä sitten oli, ei olisi ollut mitään
muuta kuin nuoren tytön romanttisuutta. Pitikö luopua todellisuudesta
haihtuvan varjon vuoksi? Ei mitenkään! Ja jälleen lordi Dennis loi
tarkan katseensa sisarensa tyttärentyttäreen. Nuo silmät ja tuo
hymy! Niin! Hän tuli kyllä selviytymään tästä ja ottamaan tuon
kreikkalaisen jumalan, tuon kuolevan gallialaisen -- kumpi niistä nyt
sitten tuo nuori mies saattoi ollakin!