Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä
lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin
eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden
venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana.
Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen
mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi
nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän
sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä
linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat
hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta,
mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa -- kaikki oli
yksitoikkoista ja voivottavaa. Mutta seitsemän tienoissa aurinko
mursi itselleen tien verhon läpi ja leimahti ilmiliekkiin. Suuren
tähden tavoin, jonka säteet levisivät taivaanrannalta ilmakukkulan
huipulle asti, se paistoi hämmästyttävän synkäntenhoisasti.
Pilvet pirstoutuivat sen nuolten vaikutuksesta ja kasaantuivat
saframinvärisinä, ikäänkuin ihmeissään. Tämän uuden suuren tähden
tukalankuumassa lämmössä kanerva alkoi hiukan höyrytä, ja sen
märkien, aukeamattomien kellojen hohde muistutti lukemattomia pieniä
tulia. Nuo molemmat veljekset olivat läpimärkiä nelistäessään
äänettömästi kotiin. Kun olivat aina hyviä ystäviä, heillä ei
ollut koskaan paljon sanottavaa toisilleen. Sillä Miltoun tiesi
katselevansa asioita toiselta kannalta kuin Bertie, ja Bertie
antoi veljensä vain vastenmielisesti tietää, mitä hänen mielessään
liikkui, samoin kuin hän vastenmielisesti jakeli diplomaattisia
tietojaan tai tallin salaisuuksia tai jotakin sellaista, mikä
saattoi vähentää hänen vaikutusvaltaansa. Hän menetteli näin
siitä syystä, että pelkäsi vähentävänsä omaa arvonantoaan omaa
stoalaista itsetietoisuuttaan kohtaan, loukkaavansa jotakin
sielunsa esikammiossa asuvaa ylpeyttä. Mutta vaikka hän puhelikin
vähäsen, niin hänellä oli mietiskelyn voimaa -- mitä usein tavataan
selväpiirteisillä, sapekkaisuuteen taipuvaisilla miehillä. Ollessaan
kerran Nepalissa metsästysretkellä hän oli viettänyt kokonaisen
kuukauden vain ghurka-palvelijan seurassa, joka ei osannut ollenkaan
englantia. Niille, jotka kysyivät häneltä, eikö hän ollut ollut
hirveän kiusaantunut sen johdosta, hän oli aina vastannut: "En
ollenkaan, ajattelin koko paljon."
Miltounin huoliin hän suhtautui veljelle kuuluvalla myötätunnolla
ja sillä suvaitsemattomuudella, mikä on ominaista paatuneille
vanhoillepojille. Naiset olivat hänestä oikeita kissanpoikasia.
Hän epäili sielunsa pohjasta noita olentoja, joilla oli sellainen
ilmeinen voima houkutella esiin miesten salaisuuksia. Hän oli niitä
miehiä, joissa nainen jonakin päivänä saattoi herättää todella
hienon mieltymyksen, mutta jotka siihen saakka suhtautuvat täysin
miehellisellä tavalla koko tuota sukupuolta kohtaan ja sen jälkeen
koko sukupuolta kohtaan, yhtä lukuunottamatta. Naiset olivat, kuten
elämä itsekin, olentoja, joita piti vartioida, käyttää huolellisesti
ja pitää sopivan alistetussa asemassa. Ainoa viittaus, minkä hän
sentähden teki Miltounin huoliin, oli hyvin äkkinäinen.
"Vanha veli, toivon, että lopetat jo tuon turhan suremisen."
Sanoja seurasi häiritsemätön hiljaisuus. Mutta heidän tultuaan mrs
Noelin huvilan kohdalle Miltoun sanoi:
"Vie sinä minun hevoseni, minun täytyy poiketa tänne..."
Mrs Noel istui pianon ääressä, sormet toimettomina, tarkastellen
nuotteja. Hän oli istunut tällä lailla useampia minuutteja, mutta ei
ollut vielä kajonnut koskettimiin.
Kun Miltounin varjo sulki valon, jonka avulla hän muutenkin näki niin
huonosti, hän säpsähti ja ponnahti pystyyn. Mutta hän ei mennyt häntä
vastaan eikä puhunut mitään. Sanaakaan sanomatta Miltoun tuli sisään
ja seisoi lieden vieressä, katsellen alas tyhjää hiiliristikkoa.
Kilpikonnankuoren värinen kissa, joka oli väijynyt pääskysiä,
häiriintyi hänen tulonsa johdosta ja vetäytyi ikkunalta erään tuolin
alle.
Tämä äänettömyys, jonka kestäessä kysymys heidän tulevaisuudestaan
oli ratkaistava, näytti molemmista ikuiselta. Kuitenkaan ei kumpikaan
heistä voinut tehdä loppua siitä.
Koskettaen hänen hihaansa mrs Noel sanoi lopulta: "Tepäs olette
märkä!"
Miltoun värisi tämän aran omistusoikeuden merkin johdosta. Ja he
seisoivat jälleen hiljaisuudessa, mitä häiritsi vain ääni, mikä
syntyi kissan nuollessa käpäliään.
Mutta mrs Noelin kyky vaieta oli vahvempi kuin Miltounin, joka
lopulta puhui.
"Suokaa anteeksi tuloni. Jotakin on järjestettävä. Tuo huhu -- --"
"Oh!" sanoi mrs Noel. "Voinko minä tehdä jotakin teitä kohdanneen
kiusan lopettamiseksi?"
Miltounin huulten vuoro oli käyristyä. "Hyvä Jumala! Ei, antaa niiden
puhua!"
Heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja kohdattuaan kerran
näyttivät kykenemättömiltä eroamaan.
Mrs Noel sanoi viimein:
"Voitteko koskaan antaa minulle anteeksi?"
"Mitä niin -- se oli minun syyni."
"Ei, minun olisi pitänyt tuntea teidät paremmin."
Näissä sanoissa ilmenneen tarkoituksen syvyys -- kaiken sen hirveä
ja hieno myöntäminen, sen nimittäin, mitä mrs Noel oli ollut valmis
tekemään, tuo niihin liittyvä epätoivoinen tieto siitä, että hän,
Miltoun, ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, valmis "kestämään aina
tuomiopäivään asti" -- tempasi Miltounin mukaansa.
"Se ei ole aiheutunut pelosta -- uskokaa minua, kaikin mokomin."
"Uskon kylläkin."
Seurasi toinen pitkä, pitkä äänettömyys. Mutta vaikka he olivatkin
niin lähellä, että melkein koskettivat toisiaan, he eivät katsoneet
enää toisiinsa. Sitten Miltoun sanoi:
"Sitten tässä ei ole muuta tehtävää kuin sanoa hyvästi."
Näiden hänen huuliltaan päässeiden selvien sanojen johdosta, jotka
huulet, vaikka juuri hymyilivätkin, eivät ollenkaan voineet salata
hänen kurjuuttaan, mrs Noelin kasvot kävivät yhtä värittömiksi kuin
hänen vaalea pukunsa. Mutta hänen suurentuneet silmänsä näyttivät
pelkästä muiden värien puutteesta saaneen itseensä koko hänen
eloisuutensa ja vuodattavan nyt ylpeää ja surullista nuhdetta.
Väristen ja puristaen itseään käsillään Miltoun käveli ikkunaa
kohden. Kuulematta pienintäkään ääntä hän kääntyi taaksepäin. Mrs
Noel seurasi häntä katseellaan. Miltoun nosti käden kasvoilleen
ja poistui nopeasti. Mrs Noel seisoi hetkisen paikallaan, sitten,
istuutuen uudestaan pianon ääreen alkoi tutkia nuottirivejä. Mutta
kissa pujahti takaisin ikkunalle väijymään pääskysiä. Auringon valo
sammui hitaasti saarnen latvoissa. Alkoi vihmoa vettä.