Päästyään vapaaksi virkatehtävien painostuksesta sotahuhujen
asettumisen vuoksi lordi Valleys oli palannut pitemmälle lomalle.
Lievästi sanoen hän tunsi sanomatonta helpotusta sen johdosta, että
mrs Noel ei ollut vapaa. Vaikka hän ei ollutkaan anoppinsa tavoin
vanhanaikainen eri yhteiskuntaluokkien sekaantumiseen nähden,
vaikka hän oli valmis myöntämäänkin, että eristäytyminen ei sopinut
enää nykypäivinä, ja kohauttamaan olkapäitään ja nauramaan niille
lukuisille liitoille, joiden avulla hänen oma luokkansa vahvisti
taloudellista asemaansa, ja vaikka hän asiantuntijana usein
viittasikin suvun-keskeisten avioliittojen vaarallisuuteen -- niin
yhtäkaikki hän suhtautui omalla persoonallisella tavallaan omaan
sukuunsa ja oli kenties liian herkkätuntoinen Agathan suhteen, sillä
Shropton, vaikka olikin kelpo toveri ja ylen rikas, oli vain alemman
aatelismiehen kolmas poika, jonka omaisuus perustui alkuaan rautaan.
Ei ollut edullista mennä sisimmän piirin ulkopuolelle, jos siihen ei
ollut pakottamassa taloudelliset syyt. Hän itse ei ollut sitä tehnyt.
Sitäpaitsi näistä asioista ihmisillä oli omat mielipiteensä.
Käydessään seuraavana aamuna saapumisensa jälkeen koirapihassa, ennen
aamiaista, hän seisoi puhellen työnjohtajan kanssa, silitellen kahden
lempipointerinsa tuoreita kuonoja, tuntien jotakin sellaista kuin
juuri koulusta päässyt poika. Nuo huvittavat olennot, kyykistyessään
ja väristessään omanarvontuntoisesi hänen jalkojaan vasten ja
kääntäessään häntä kohden keltaiset kiinalaissilmänsä, tuottivat
hänelle sellaisen lämpimän ja mukavan tunteen, jonka valtaan ihmiset
joutuvat mielitekoja tehdessään. Tämän erikoisen parin avulla, joka
oli mahdollisimman pitkälle johdetun suvun-sisäisen parituksen
tulos, hän oli menestyksellisesti välttänyt suuren vaaran. Nyt oli
vain kysymys siitä, uskalsiko hän vielä risteyttää sitä alkuperäisen
tyypin kanssa siinä toivossa, että viimeinen maksanvärinen vivahdus
olisi hävinnyt. Se oli uhkapeliä -- ja juuri siksi se kävi niin
hirveän mielenkiintoiseksi.
Pieni ääni käänsi hänen huomionsa toisaalle, hän katsahti ympärilleen
ja näki pikku Ann'in, joka oli ollut vuoteessa hänen saapuessaan
yöllä kotiin, joten lordi Valleys oli nyt hänelle mielenkiintoinen
tavattava.
Hänen käsivarsillaan oli pieni merisika, ja hän alkoi heti:
"Isoisä, isoäidinäiti kaipaa teitä. Hän on terassilla, hän puhuu mr
Courtierin kanssa. Minä pidän hänestä -- hän on kiltti mies. Jos minä
lasken merisikani maahan, niin eivätkö nämä pure sitä? Kulturukka --
mutta ne eivät saa! Eikös tämä ole kultu?"
Kiertäen viiksiään lordi Valleys katsahti merisikaan ynseästi. Hän ei
pitänyt mistään järjettömistä eläimistä.
Puristaen merisikaa käsiensä välissä, aivan kuin hanuria, pikku Ann
tanssitti sitä pointerien yläpuolella, jotka nyrpistellen hirveästi
pitkiä kuonojaan katselivat ylöspäin haltioissaan.
"Haukku-parat, ne tahtoisivat tämän -- eikö totta, isoisä?"
"Kyllä."
"Luuletko, että seuraavat penikat ovat kauttaaltaan pilkullisia?"
Jatkaen viiksiensä kiertämistä lordi Valleys vastasi:
"En luule sitä mahdottomaksikaan, Ann."
"Miksi sinä tahtoisit ne pilkullisiksi? Oh! Ne suutelevat Samboa --
minun _täytyy_ mennä!"
Lordi Valleys seurasi häntä kulmakarvat hieman kohollaan.
Kun hän lähestyi terassia, niin hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.
Lady Valleys oli tavallista syvempi, hänen katseensa korkeampi ja
päättävämpi, mikä oli ominaista hänelle silloin, kun oli kohdannut
vastarintaa. Hän oli tosiaankin ollut ottelussa Courtierin kanssa,
joka mrs Noelin aseman ensimmäisenä ilmaisijana oli saanut uskotun
aseman tässä asiassa. Ottelu oli saanut alkunsa huomautuksesta, jota
lady Valleys oli pitänyt täysin luonnollisena ja joka sisälsi sen,
että koko jupakka oli johtunut siitä, että mrs Noel ei ollut heti
alussa tehnyt asemaansa selväksi Miltounille.
Mr Courtier oli heti punastunut kiihtymyksestä.
"On helppoa, lady Valleys, niille, jotka eivät ole koskaan olleet
yksinäisen naisen asemassa, syyttää häntä."
Tottumattomana vastarintaan lady Valleys katsahti häneen kiinteästi:
"Minä olen viimeisimpiä tuomitsemaan ketään naista sovinnaisista
syistä. Mutta minä luulen, että hän osoitti luonteen puutetta."
Courtierin vastaus oli ollut melkein karkea. "Kasvit eivät ole yhtä
vahvoja, lady Valleys. Jotkut, kuten tiedätte, ovat tunteellisia."
Lady Valleys oli vastannut päättävästi: "Te haluatte sillä lailla
kaunistaa yksinkertaisemman 'heikko'-sanan."
Tästä oli Courtier käynyt hyvin ankaraksi ja purren syvästi viiksiään
sanonut:
"Mitä rikoksia on tehtykään tuon 'parhaimpien jälkeenjäämis'-opin
nimessä, mikä sopii niin hyvin teille onnellisille ihmisille!"
Ylpeänä itsehallinnastaan lady Valleys vastasi: "Ah! Meidän täytyy
puhua tästä suumme puhtaaksi. Heihin sovellutettuina teidän sananne
kaikuvat hieman epäfilosofisilta, eikö niin?"
Courtier oli katsahtanut häneen omituisella epämiellyttävällä
hymyllä, ja lady Valleys oli tuntenut itsensä heti hämmentyneeksi ja
vihaiseksi. Oli kylläkin oikein hemmoitella, vieläpä ihaillakin näitä
tällaisia alkuperäisiä miehiä, mutta silläkin oli rajansa. Muistaen
kuitenkin, että Courtier oli hänen vieraanaan, hän sanoi vain:
"Kenties on sittenkin parempi, ettemme enää kajoa tähän", ja
mennessään tiehensä hän kuuli Courtierin vastaavan: "Joka tapauksessa
minä olen varma siitä, että Audrey Noel ei ole koskaan tahallaan
pitänyt teidän poikaanne tietämättömänä. Siihen hän on liian ylpeä."
Vaikka olikin hämmentynyt, niin lady Valleys ei voinut olla pitämättä
siitä tavasta, millä Courtier puolusti tätä naista, ja hän sinkautti
häntä vastaan seuraavat sanat:
"Mr Courtier, meidän täytyy kerran navakasti otella!"
Hän meni miestään vastaan tuntien sitä iloa, minkä ottelu aina
herätti hänessä.
He kaksi olivat hyvin hyviä tovereita. He olivat menneet naimisiin
rakkaudesta ja olivat pysyneet, kun otetaan huomioon tilaisuuden
ihmisluonnolle tekemät myönnytykset, läpeensä uskollisina ja
vankkoina ystävinä. Ottaessaan niin huomattavalla tavalla osaa
julkiseen elämään he saattoivat viettää yhdessä vain harvoja hetkiä,
mutta nekin tuottivat molemminpuolista hyötyä ja vahvistusta. Heillä
ei ollut vielä ollut tilaisuutta puhella poikansa asiasta. Pistäen
kätensä miehensä käsikoukkuun lady Valleys vei hänet mennessään.
"Minä haluan puhua kanssasi Miltounista, Geoff."
"Hm!" sanoi lordi Valleys. "Niin, tuo poika näyttää rasittuneelta.
Kun vaalit menevät ohi, niin sillä hyvä."
"Jos hän kärsii tappion ja jos hänellä ei ole mitään uutta ja
vakavaa, mihin keskittäisi huomionsa, niin hän kuluttaa sydämensä
naisen vuoksi."
Lordi Valleys mietti hieman, ennenkuin vastasi:
"Sitä en luule, Gertrude. Hänellä on älyä."
"Tietenkin! Mutta hänen tunteensa on todellista. Ja, kuten tiedät,
hän ei ole monien muiden poikien kaltainen, jotka ottavat mitä
voivat."
Hän sanoi tämän hieman terävästi.
"Minä säälin tuota naista", mutisi lordi Valleys, "totisesti minä
säälin".
"Sanotaan, että tämä huhu on tehnyt paljon vahinkoa."
"Meidän vaikutusvaltamme kyllä kestää sen."
"Siitä on syntyvä äänekäs melu. Minä tahtoisin tietää, mitä hän aikoo
tehdä. Tahdotko kysyä häneltä?"
"Sinä olet juuri se henkilö, jonka pitää puhua hänelle", vastasi
lordi Valleys. "Minä en ole siihen sopiva."
Mutta lady Valleys mutisi harmistuneena:
"Rakkaani, minä niin hermostun Eustacen läsnäollessa. Kun hän
hymyilee tuolla omituisella tavallaan, niin minä olen heti kohta
nolattu."
"Tämä on ilmeisesti naisen tehtävä. Kukaan ei siihen sovi niin hyvin
kuin äiti."
"Jospa hän olisi niinkuin muut", mutisi lady Valleys. "Eustacella on
tuo omituinen tapa saada muut tuntemaan itsensä tylsiksi."
Lordi Valleys katsahti häneen syrjäsilmällä. Hänellä oli tuollaista
kriitillistä oikullisuutta, minkä yksi sana voi saada toimimaan.
Oliko hänen vaimonsa tylsä? Tuo ajatus ei ollut koskaan käynyt hänen
aivojensa läpi.
"No niin, minä teen sen, jos minun täytyy", huokasi lady Valleys.
Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä
kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään
kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana
ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha,
jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina
aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen
tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin
kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat
terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän
tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla
kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui
huoneesta.
Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin
kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he
eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen
kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty
säännöllisyys, ja sitten -- mahdotonta sanoa missä -- ne vääntyivät
jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä
saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi
niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan
Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien
muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla,
niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin
selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta
kuitenkin silmiinpistäviä.
Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä
joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta,
toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta
Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta,
keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:
"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle
teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta
sitä liian vakavalta kannalta."
Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi
eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen,
esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen
seuraavilla sanoilla:
"Varmastikaan se ei ole sen arvoinen."
Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa,
ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi
hymyillen:
"Kiitän teitä", ja avasi oven.
Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan
mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven
hänen jälkeensä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan
kujaa pitkin.