Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan
hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen
paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät
synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän
goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui
sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja
koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:
"Nukutko sinä, Eustace?"
Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän meni sisään.
Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui
niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi
epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään
ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää,
kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden
sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut
hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli
tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja
tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun
kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin
käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi
hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa --
aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin
äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin
pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko
illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties
hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata
nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään
kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta
veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut
häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi,
että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa
hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin
kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa.
Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä
ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä
huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua
muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.
Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko
hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla
lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan,
ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli
hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä,
Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä.
Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan
tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei
voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata
hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä
jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä,
kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki
olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan
käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen
käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen
hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat
valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä
irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä
lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa.
Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä
tuossa valaisemattomassa huoneessa -- mikä muistutti sitä, kun liekki
äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä
hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo
värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden
itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä
väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen
näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma,
raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä.
Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista,
jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko
hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa
ja huuliaan kylmää seinää vastaan.
Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa
toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia,
asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.
Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata
Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen
tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän
oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista
itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain:
"Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen
vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara
teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan
viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän
kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana
suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti
kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"
Luoden sitten pari silmäystä huoneeseen Miltoun poistui.
Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli
levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet
ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan
sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella
nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on --
hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut
kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista
asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se
on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta
Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin
täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä
ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi.
Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi
kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä
nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi
saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin
naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä
penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä
yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi
kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän
tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien
välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto.
Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti
sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän
hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja
meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella
olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle.
Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean
käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin
kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain
huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten
sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet
kaukana orapihlajaan latvoissa -- ikäänkuin neuvokkaan mestarin
itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo
päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen
hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä
niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi -- voimatta tarkemmin sanoa, minkä
johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen
sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli
hänelle vallan outo -- sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän
taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän
pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta
sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja
epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen
sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet
oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta
itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei
saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa
hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen
välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan.
Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa,
ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän
ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi
ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos
toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin
elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin
tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta
kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että
joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan
sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren,
eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä
ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he
vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta
niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia
kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet
kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli
unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä
kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta
jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi
tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään;
ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä
toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille
asioille.
Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs
Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan
yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.
"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin
vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi
puolusta oikeuksiaan -- toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman
yhteenpuristettuina.
Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja
katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara
astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.
Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman
hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta
tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu
totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa
vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä
hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi
ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin
hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän.
Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain
kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista
ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään
huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko
ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen
voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen
syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja
käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti.
Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät,
hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden
muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä
valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin
hieman mustasukkaisuutta.
Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli
hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat
yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea
toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi
ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:
"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne?
Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin
olisin saanut heidät vapauttamaan minut."
Mutta mrs Noel ei vastannut, ja tarkastaen tuota valkeata haamua
hiuskruunusta aina jalkoihin saakka Barbara huudahti:
"Minä luulen teitä fatalistiksi."
Tietämättä mitään muuta sanoa hän meni tiehensä. Mutta kulkiessaan
ketojen poikki, missä täysi kesä keinui suloisessa ilmassa ja
missä nyt ei ollut yhtään härkää, vaan ainoastaan punaisia lehmiä
laitumella, hän kärsi tuosta oudosta pehmeyden ja passiivisuuden
voiman ilmestyksestä -- ikäänkuin hän olisi nähnyt "Tuntemattoman"
vaaleassa haamussa ja kuullut hänen äänessään jotakin symbolista,
käsittämätöntä, mutta kuitenkin todellista.