Lordi Dennis oli kalastamassa perhosongella -- sää oli liian kirkas,
jotta pienet raudut tuossa matalassa, aina levottomassa virrassa
olisivat voineet ahnaasti tarttua pieneen syöttiin, jota hän
heitteli niiden eteen. Siitä huolimatta hän jatkuvasti houkutteli
niitä, tutkien jokaisen sopukan niiden vesitiestä tuolla pehmeästi
vitsovalla siimallaan. Puettuna karkeaan pukuun ja kuluneeseen
hattuun, mitä keinotekoiset ja muut perhoset koristivat, hän ryömi
pähkinäpensaiden ja orapihlajain välissä täysin onnellisena. Vanhan
koiran tavoin, joka on kerran ollut kuuluisa jänisten, kaniinien
ja kaikenlaisten lintujen etsimisessä ja nyt on iloinen, jos sille
heitetään keppi, hän, joka ennen muinoin oli ollut kalastaja Jumalan
armosta, hän, joka oli verottanut Skotlannin, Norjan, Floridan ja
Islannin vesiä, nyt pyydysteli rautuja, jotka eivät olleet sardiineja
suurempia. Tuhansien muistojen lumous pyhitti nämä tunnit, jotka
hän täten vietti ruskean veden partaalla. Hän kalasteli hitaasti,
uskonnollisesti, hyvän katolilaisen tavoin, joka siirtää helmen
helmen jälkeen rukousnauhassaan, aivan kuin hän olisi vakavana,
valittamatta, halunnut kalastaa itsensä toiseen maailmaan. Saadessaan
kalan hän tunsi aina juhlallista tyydytystä.
Vaikka hän olisi tahtonutkin, että Barbara olisi ollut hänen
kanssaan tänä aamuna, niin hän oli vilkaissut häneen vain kerran
aamiaisen jälkeen sellaisella tavalla, jota tämä ei ollut voinut
huomata, ja oli sitten mennyt itsekseen tiehensä. Joen reunalla
oli hyvin vaihtelevaa, viileää, lämmintä ja tuulta. Puiden oksat
tapasivat toisensa joen yläpuolella, ja monet kivet muodostivat
pieniä lampia, aiheuttaen samalla vesipyörteitä, niin että perhosen
heittäminen vaati suurta kykyä. Tämä pitkä rotko oli metsää kasvavan
kukkulajonon juurella. Naakat pitivät siitä, mutta siellä ei ollut
muita ihmisolentoja kuin kananhoitajan vaimo, joka asui eräässä
olkikattoisessa, matalassa majassa ja ansaitsi leipänsä toimimalla
matkailijain oppaana, tehden sen sellaisella taidolla, että nämä
tulivat pian takaisin teelle hänen luokseen. Heittäessään siimansa
tavallista pitemmälle tarkoituksessa ulottaa sen erääseen synkkään
paikkaan, mikä oli värisevässä vedessä, lordi Dennis kuuli jonkun
nopeasti lähestyvän henkilön aiheuttaman narinan ja töminän. Hän
rypisti hieman kulmakarvojaan ajatellen herkkätuntoisia kalojansa,
joita hän ei olisi sallinut säikytettävän. Tulija oli Miltoun,
joka saapui kuumissaan, kalpeana, pörrötukkaisena, katse omituisen
harhailevana. Hän pysähtyi nähdessään äidinäitinsä veljen ja veti
kohta hymy-naamionsa kasvoilleen.
Lordi Dennis ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat nähdä sellaista,
mikä ei ole heille tarkoitettua, ja sanoi vain:
"Kas niin, Eustace!" aivan kuin hän olisi puhutellut häntä jossakin
klubissa Lontoossa.
Miltoun mutisi yhtä kohteliaasti:
"Toivon, että en ole karkoittanut ainoatakaan kalasta."
Lordi Dennis pudisti päätään ja sanoi, pannen vapansa joen äyräälle:
"Istuudupas, niin saamme hieman haastella, vanha ystäväni. Luulen,
että sinä et kalasta!"
Häneltä ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta Miltounin naamarin
alle kätkeytynyt kärsimys. Hänen silmänsä näkivät vielä hyvin, hän
oli kerran itse kärsinyt kaksikymmentä vuotta naisen vuoksi -- nyt
vanha historia -- mikä oli jättänyt hänet ikäänsä katsoen omituisen
tunteelliseksi huomaamaan toisten kärsimyksiä.
Miltoun ei olisi noudattanut tätä kehoitusta, jos se olisi tapahtunut
jonkun muun puolelta, mutta lordi Dennisissä oli jotakin, jota
ihmiset eivät vastustaneet. Hänen voimansa oli kuivan ivallisessa
suloudessa, joka ei voinut olla saattamatta ihmisiä vakuutetuksi
siitä, että oli kerrassaan uutta ja raakaa olla epäkohtelias.
Molemmat istuutuivat vieretysten puiden juurelle. Ensiksi he puhuivat
vähän linnuista ja vaikenivat sitten niin perinpohjin, että metsän
näkymättömät olennot keskustelivat keskenään kuuluvasti. Lordi Dennis
katkaisi äänettömyyden.
"Tämä paikka", hän sanoi, "tuo aina minun mieleeni Mark Twainin
teokset -- en osaa sanoa miksi, jollei kenties niiden ikituoreuden
vuoksi. Minä pidän ikituoreista filosofeista, Twainista ja
Meredithistä. Meitä ei pelasta mikään muu kuin rohkeus, vaikka minä
en ole koskaan voinut sulattaakaan tuota 'voima-ihmistä' -- sielunsa
herraa, Henleytä ja Nietzscheä ja muita sellaisia -- mitkä sotivat
minun luontoani vastaan. Mitä sinä sanot tähän, Eustace?"
"He tarkoittivat hyvää", vastasi Miltoun, "mutta protesteerasivat
liiaksi".
Lordi Dennis liikautti päätään myöntymisen merkiksi.
"Olla sielunsa herra", jatkoi Miltoun katkeralla äänellä, "on soma
lause!"
"Tarpeeksi soma", mutisi lordi Dennis.
Miltoun katsahti häneen.
"Ja sopiva sinulle", hän sanoi.
"Ei, rakkaani", vastasi lordi Dennis kuivasti, "kaukana siitä,
Jumalan kiitos".
Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen paikkaan, missä iso rautu
oli noussut tyynempään, kahvinväriseen syvänteeseen. Hän tunsi tuon
vähintään puolen naulan painoisen veitikan, ja hänen ajatuksensa
alkoivat pyöriä hänen päässään, punniten perhosten erilaisia
ansiopuolia. Hänen sormiaan syhyi myöskin, mutta hän ei liikahtanut,
ja saarnipuu alkoi värisyttää lehtiään, ikäänkuin myötätunnosta.
"Katsoppas tuota haukkaa!" sanoi Miltoun. Suoraan heidän
yläpuolellaan, hieman ylempänä kukkulain huippuja, hiirihaukka
pysyttelihe paikoillaan. Heidän liikkumattomuutensa vaikutuksesta
se katseli alas heihin, nähdäkseen, olivatko he jotakin syötävätä.
Sen suurten siipien ylöspäin käännetyt päät lerppuivat, aivan kuin
näyttääkseen, että tuo haukka oli osana ilman elävää riemua -- että
se oli vapauden symbolina ihmisille ja kaloille.
Lordi Dennis katsahti sisarensa tyttärenpoikaan. Tuo poika --
sillä mitä muutakaan oli kolmekymmentä seitsemäänkymmeneenkuuteen
verrattuna? -- otti kaikki vakavalta kannalta, oli sitten
kysymyksessä mikä tahansa, hyvin vakavalta kannalta! Hän oli
sellaisia -- juoksi kunnes kaatui. Hän oli sellaisia, joita on
kaikkein vaikein auttaa -- sellaisia, jotka aiheuttavat ikävyyksiä
-- jotka saattavat asiat haitallisiksi itselleen! Ja vanhan
miehen mieleen muistui Prometheuksen kuva, Prometheuksen, jota
kotka raateli. Se oli hänen lempitragediansa, jota hän luki vielä
ajoittaisin kreikankielellä, käyttäen apunaan silloin tällöin
sanakirjaa, jonkun unhotetun sanan merkityksen selvillesaamiseksi.
Niin, Eustace oli korkeuksien ja syvyyksien mies!
Hän sanoi rauhallisesti:
"Luulen, ettet halua puhua siitä!"
Miltoun pudisti päätään, ja jälleen seurasi hiljaisuus.
Nähdessään heidän liikkuvan hiirihaukka räpäytteli siipiään
koiperhosen tavoin ja liiteli tiehensä. Punarintasatakieli katseli
heitä sensijaan sammaleisen kiven kirjavasta lämmöstä. Syvänteestä
kuului toinen molskahdus.
Lordi Dennis sanoi joustavasti:
"Tuo veitikka on ilmestynyt toistamiseen. Minä luulen, että se
tarttuu 'Wistmanin syöttiin'." Irroitettuaan hatustaan viimeisen
perhosen ja kiinnitettyään sen hän alkoi uittaa siimaansa.
"Nyt minä pyydystän sen!" hän mutisi, mutta Miltoun oli jo mennyt
tiehensä...
Tuo mrs Noelia koskeva lisätiedonanto, jonka Barbara jo tunsi ja
jota _Bucklandburyn uutiset_ olivat levittäneet, ei ollut tullut
hovissa yleiseksi tiedoksi, ennenkuin lordi Dennis oli lähtenyt
kalaan. Sen tiedon ohella, että Miltoun oli saapunut ja lähtenyt
ulos ilman aamiaista, se oli vastaanotettu sekavin tuntein. Tultuaan
lyhyessä neuvottelussa yksimieliseksi siitä, että vaalien kannalta
oli kenties parempi, että mrs Noel oli erossa miehestään, kuin jos
hän olisi ollut saanut avioeron, Bertie, Harbinger ja Shropton
olivat edelleenkin taipuvaiset uskomaan, että aikaa ei ollut
hukattava -- kykenemättä kuitenkaan päättämään, mitä olisi ollut
tehtävä. Lukuunottamatta mahdottomuutta tietää, miten Miltounin
kaltainen henkilö tuli suhtautumaan asiaan, heidän edessään oli
kaikkien tilanteiden pirullinen sukkeluus, mihin soveltuu sananlasku
"vähemmän puhuttu, pikemmin korjattu". Heidän vastassaan oli
kammoaherättävä tosiasia, häväistysjutun mahti. Yksinkertaisten
tosiasiain yksinkertainen esittäminen (mistä mitään oikeutettua
poikkeusta ei voida tehdä) ilman mitään moraalisia viittailuja,
niiden asettaminen yleisön nähtäväksi mielenkiintoisena tiedonantona,
tai pahimmassa tapauksessa niiden paljastaminen siinä mielessä,
että yleisö ei sokeasti valitsisi edustajakseen sellaista henkilöä,
jonka yksityiselämä ei mahdollisesti kestä julkista tarkastelua
-- mikä voisi olla sen oikeutetumpaa! Ja Miltounin kannattajat
tiesivät kuitenkin, että tuolla yksinkertaisella maininnalla
siitä, missä hän vietti iltansa, oli tuhoava teho sen vuoksi, että
se vaikutti siihen puoleen ihmisten mielikuvituksessa, mikä oli
helpoimmin kiihotettavissa. He tiesivät liiankin hyvin, miten vahva
eräs alkuperäinen halu oli, erittäinkin maaseudulla, halu, jonka
tyydyttämisestä maailman pystyssäpysyminen riippui, miten niin
perin vaikeata oli olla tyydyttämättä sitä, miten mielenkiintoista
ja kiihoittavaa oli nähdä tai kuulla toisten noudattavan sitä ja
miten (vaikka tässä kohden ihmiset tietenkin saattoivat olla salaa
eri mieltä) moitittavaa se heistä oli! He tiesivät liian hyvin,
miten eräänlainen omatunto osasi pitää arvossa tätä huhua ja miten
puritaanit nuolivat venyneitä huuliaan. He tiesivät myöskin,
miten ihmisiin, joilla oli hitunenkin mielikuvitusta, vaikutti
vastustamattomasti tuo pelkkä yhteys yksinään asuvan naisen ja
sellaisen henkilön välillä, joka kuului yhteiskuntaluokkaan, minkä
oletettiin perinnäistapojensa mukaisesti aina tyydyttävän halunsa!
Kuten Harbinger oli sanonut: asia oli tosiaankin pirullisen
kiusallinen! Sillä jos siihen kiinnitettiin jotakin huomiota, sitä
paremmin uskoi kansa sen todeksi. Ja kuitenkin he tiesivät, että
se oli tekevä tuhoa, sillä sen sanoi heille heidän oman sielunsa
salainen ääni, joka vakuutti heille, että he itsekin olisivat
uskoneet sitä, jolleivät olisi paremmin tietäneet. He eivät
päättäneet tehdä mitään, vaan jäivät odottamaan Miltounin tuloa.
Lady Valleys vastaanotti uutisen huokaisten syvään helpotuksesta ja
huomauttaen, että se oli kenties uusi vale. Kun Barbara vakuutti
sen todeksi, niin hän vain sanoi: "Eustace rukka!" ja kirjoitti
heti miehelleen, ilmoittaen hänelle, että "tuntematon" oli vielä
naimisissa ja että näin ollen kaikkein pahinta ei tarvinnut pelätä.
Miltoun saapui puolipäiväaterialle, mutta hänen kasvoistaan ja
tavoistaan ei voitu mitään arvata. Hän oli jonkun verran tavallista
puheliaampi ja kertoi yhtä ja toista Brabrookin puheesta -- jostakin,
jonka oli kuullut. Hän katsahti Courtieriin merkitsevästi ja sanoi
hänelle aterian jälkeen:
"Tahdotteko tulla minun tyyssijaani?"
Elisabethin-mallisen kylkirakennuksen seurusteluhuoneessa -- missä
kerran oli ollut kirjo-ompeluksia, gobeliineja ja kiihtyneiden
naisten messukirjoja -- nyt oli kirjoja, lentokirjasia,
tammilaudoituksia, piippuja, miekkailupukuja ja yhdellä seinällä
kokoelma punanahkain aseita, jotka Miltoun oli tuonut Yhdysvalloista.
Niiden yläpuolella ja niiden hallitsijana oli kuuluisan
apashipäällikön pronssinen kuolinnaamio, minkä eräs Yalen yliopiston
professori oli valanut kipsiin ja mitä hän oli pitänyt kuolevan rodun
mainiona edustajana. Nämä kasvot, jotka aivan kummallisella tavalla
muistuttivat Dantea, holhosivat huonetta raa'alla traagillisella
stoalaisuudella. Kukaan ei voinut katsella niitä tuntematta, että
ihmistahto oli niissä jännitettynä kaikkein viimeisimpiä voimia
myöten.
Nähden tämän ensi kertaa Courtier sanoi:
"Mainio naamio -- tämä tässä! Sielu vain puuttuu!"
Miltoun nyökäytti päätään.
"Istuutukaa", hän sanoi.
Courtier istuutui.
Seurasi sitten senlaatuinen hiljaisuus, jonka kuluessa ihmiset
-- joiden hengillä, vaikka ovatkin erilaiset, on tietty yhteinen
suuruutensa -- voivat sanoa niin paljon toisilleen.
Lopulta Miltoun puhui:
"Minä olen elänyt pilvissä, siltä tuntuu. Te olette mrs Noelin
vanhempi ystävä. Nyt on kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, jotta
hänelle olisi mahdollisimman vähän häiriötä tuosta kurjasta huhusta!"
Ei edes Courtier olisi voinut lausua kärkevämmin tuota "kurja" sanaa.
Hän vastasi:
"Oh! Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota. Antaa niiden hautua
omassa hapatuksessaan. Hän ei siitä välitä."
Miltoun kuunteli liikuttamatta lihastakaan kasvossaan.
"Teidän ystävänne täällä", jatkoi Courtier hieman halveksivasti,
"näyttävät olevan hämillään. Älkää salliko heidän tehdä mitään, älkää
salliko heidän sanoa sanaakaan. Kohdelkaa tätä juttua sillä lailla
kuin se ansaitsee. Se on kuoleva itsestään."
Miltoun hymyili kuitenkin.
"En ole varma siitä", hän sanoi, "että seuraukset olisivat sellaisia
kuin luulette, mutta tulen kuitenkin noudattamaan neuvoanne."
"Mitä teidän ehdokkuuteenne tulee, jokainen vähänkin jalomielinen
mies on liittyvä teihin sen vuoksi."
"Mahdollisesti", sanoi Miltoun. "Yhtäkaikki minä häviän vaaleissa."
Sitten hämärästi tietoisina siitä, että heidän viime sanansa
olivat ilmaisseet heidän luonteenlaatunsa ja uskontunnustuksensa
erilaisuuden, he tuijottivat toisiinsa.
"Ei", sanoi Courtier, "minä en koskaan usko, että ihmiset olisivat
niin alhaisia".
"Ette usko, ennenkuin saatte nähdä."
"Kuitenkin kaikitenkin, vaikka me katselemmekin asioita eri kannalta,
me tulemme samaan lopputulokseen."
Miltoun nojasi kyynärpäällään uuninreunukseen ja varjostaen
kasvojansa kädellään sanoi:
"Te tunnette hänen historiansa. Eikö ole mitään keinoa hänen
vapauttamisekseen?"
Courtierin kasvoille ilmestyi sama katse, joka tuli niihin niin usein
silloin, kun hän puolusti jotakin menetettyä asiaa -- aivan kuin
hänen sydämessään palavan tulen savu olisi noussut hänen päähänsä.
"Vain se keino", hän vastasi tyynesti, "jota minä käyttäisin, jos
olisin teidän asemassanne".
"Ja mikä se sitten olisi?"
"Omankäden oikeus."
Miltoun otti pois käden kasvoiltaan. Hänen katseensa näytti
harhailevan rajattomissa avaruuksissa, ennenkuin saapui Courtieriin.
Hän vastasi:
"Niin, sellaista vastausta minä teiltä odotinkin."