Mielenylennys ei ollut jättänyt Miltounia. Veri oli noussut hänen
kellahtaviin kasvoihinsa, hänen silmissään oli eräänlainen kaunis
hehku. Ja Audrey Noel, joka taisi paremmin kuin monet muut naiset
lukea, mitä oli kätkettynä joihinkin kasvoihin, katseli noita silmiä
sellaisen koiperhosen ihastuksella, joka liitelee lamppua kohden.
Mutta hyvin rauhallisella äänellä hän sanoi:
"Olette siis tullut aamiaiselle. Hyvin kauniisti tehty teidän
puoleltanne!"
Miltounin ominaisuuksiin ei kuulunut kiinnittää huomiota kohtauksen
muodollisiin puoliin. Jos hänen olisi pitänyt mennä kaksintaisteluun,
niin mitään valmistuksia ei olisi tarvittu, siihen olisi vain
riittänyt katse, kumarrus, ja miekanmittely olisi alkanut. Hänen
laitansa oli nyt sama, kun ensi kertaa kohtasi naisen sielun!
Miltoun ei istuutunut itse eikä sallinut mrs Noelinkaan istua, vaan
seisoi ja katsoi kiinteästi häntä kasvoihin ja sanoi:
"Minä rakastan teitä."
Kun tämä oli nyt tapahtunut tällä hämmästyttävällä nopeudella, niin
mrs Noel oli oudon tyyni ja ujostelematon. Ylpeänä siitä, että tiesi
varmasti olevansa rakastettu, hän oli kuin taikasauvan iskusta
kadottanut kaiken väristyksen ja rauhoittunut ja tullut helläksi.
Koska mikään ei voinut riistää häneltä tätä tietoa, niin hänestä
tuntui siltä, ettei enää koskaan voinut tulla perin onnettomaksi.
Sitten, ollen luonteeltaan niin syvästi, järjettömästi kykenemätön
ymmärtämään minkään muun periaatteen kuin rakkauden tärkeyttä,
hänessä heräsi myöskin salainen turvallisuuden ja voiton tunne.
Miltoun _rakasti_ häntä! Ja hän häntä! Hyvä! Ja äkisti, peläten, että
Miltoun voisi peruuttaa sanansa, hän kohotti kätensä hänen rinnalleen
ja sanoi:
"Ja minä rakastan teitä!"
Miltounin käsivarsien kosketus, tämän hetken voima ja kiihko olivat
niin hirveän suloisia, että mrs Noel taukosi ajattelemasta, katsoen
vain häneen suu raollaan ja silmät niin tummina rakkauden syvyydestä,
ettei olisi voinut uneksiakaan silmien voivan olla sellaiset. Miltoun
jäi oman tunteensa rajuudesta äänettömäksi. Ja he seisoivat siinä
uppoutuneina toinen toiseensa, ajattelematta ja välittämättä mistään
mitään. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Loistomaljassa olevat ruusut
ja neilikat näyttivät oivaltavan, että heidän valtiattarensa oli
kohotettu taivaisiin, ja antoivat tuoksunsa levitä ja vallata kaikki
ilman raot. Liitävä mehiläinen lenteli myöskin rakastavien pään
ympärillä ikäänkuin vainuten heidän sydämensä hunajan.
On jo mainittu, että Miltounin kasvot eivät olleet epämiellyttävät.
Tällä hetkellä, kun hänen silmänsä olivat niin lähellä tuon naisen
silmiä ja hänen huulensa koskettivat hänen huuliaan, mrs Noelista
tuntui, että Miltoun oli muuttanut muotoaan ja tullut kaiken
kauneuden hengeksi. Ja hän, jonka sydän sykki lujasti Miltounia
vasten, silmät puolittain suljettuina ilosta, tukka kiitettävän
hyvätuoksuisena, posket riutuvan kalpeina mielenliikutuksesta
ja kädet onnen uuvuttamina siinä määrin, etteivät voineet
kietoutua Miltounin ympäri -- hän tuntui hänestä sellaisen naisen
inkarnatiolta, jollaisia me saamme nähdä vain unessa.
Näin kului tämä hetki.
Mehiläinen lopetti sen, mehiläinen, joka suuttuneena kukkiin, jotka
kätkivät hunajansa niin syvälle, oli kietoutunut Audreyn hiuksiin.
Nähdessään sitten, että Miltounin huulille pyrki sanoja, noita
peloittavia asioita, hän koetti estää niiden tuloa suutelolla. Mutta
ne tulivat sittenkin:
"Milloin tahdotte ottaa minut puolisoksenne?"
Tuntui kuin kaikki olisi horjunut. Ja ihmeteltävän nopeasti koko
asema selvisi mrs Noelille. Hän näki yliluonnollisella selvyydellä
sen soppiin ja nurkkiin. Hänelle selvisi jotakin, jonka Miltoun
oli sanonut joku päivä sitten, kun he olivat keskustelleet kirkon
kannasta avioliittoon ja avioeroon nähden. Miltoun ei ollut
siis tosiaankaan tietänyt hänen historiaansa! Tällä äärimmäisen
pahoinvoinnin hetkellä mrs Noelin pelasti pyörtymästä hänen
taipumuksensa huumoriin -- hänen kyynillisyytensä. Kun ihmiset eivät
olleet tyytyneet jättämään häntä rauhaan, niin he olivat erottaneet
hänet miehestään, ja Miltoun oli uskonut heitä! Ja ivan huippu oli
siinä, että hän tahtoi naida hänet, hetkenä, jolloin mrs Noel tunsi
olevansa niin kokonaan hänen, niin että hän saattoi tehdä mitä
tahtoi ilman muodollisuuksia ja menoja. Katkeran tunteen aalto sitä
miestä vastaan, joka seisoi hänen ja Miltounin välillä, sai hänet
melkein itkemään. Tuo mies oli vanginnut hänet, ennenkuin hän tunsi
maailmaa tai omaa sieluaan, ja hän oli sidottuna häneen, jollei
joku siunauksellinen sattuma saanut häntä, tuota pappia, vetämään
viimeistä kertaa henkeään -- aina siihen asti kuin hänen hiuksensa
olivat jo harmaat ja hänen silmissään ei ollut enää mitään rakkauden
liekkiä ja hänen poskensa eivät enää käyneet kalpeiksi, kun niitä
suudeltiin, aina siihen asti kuin hämärä oli jo laskeutunut ja kukat
ja mehiläiset eivät enää välittäneet hänestä.
Tämä tunne ja toivottoman vangin äkillinen kapinoiminen terästivät
hänet ja saivat tarttumaan sanomalehteen ja antamaan sen Miltounille.
Kun Miltoun oli lukenut tuon pienen kohdan, niin seurasi yksi noita
iankaikkisuuksia, jotka kestävät kenties kaksi minuuttia.
Sitten hän sanoi:
"Saanko olettaa, että se on totta?" Ja mrs Noelin vaietessa hän
lisäsi: "Pyydän anteeksi."
Tämä omituisen kuiva sanonta oli hirveämpi kuin mikään huudahdus,
niin että mrs Noel jäi, voimatta edes vetää henkeään, tuijottamaan
Miltouniin kasvoihin.
Vanhan kardinaalin hymy oli ilmestynyt niille, ja se näytti mrs
Noelista elävältä syytökseltä. Tuntui omituiselta, että perhosten
ja hyttysten humina ja lehmuksen vieno suhina tuolla ulkona saattoi
jatkua, osoittaen siten, että siellä oli maailma, joka liikkui ja
hengitti välittämättä hänestä ja hänen surkeudestaan. Sitten hänen
rohkeutensa tuli osittain takaisin ja sen mukana naisen äänetön
voima. Se ilmestyi hänen täysin liikkumattomille kasvoilleen,
hänen herkkätuntoisille ja kokoonvedetyille huulilleen ja hänen
tummille silmilleen, jotka hohtivat melkein kapinallisina kaartuvien
kulmakarvojen alla. Hän seisoi siinä vetäen häntä puoleensa
hiljaisuudellaan ja kauneudellaan.
Miltoun sanoi lopulta:
"Tuntuu siltä, että olen tehnyt hullun virheen. Minä luulin teitä
vapaaksi."
Mrs Noelin huulilta pääsivät seuraavat sanat: "Minä luulin teidän
tietävän. Minä en koskaan uneksinutkaan sitä, että tahtoisitte naida
minut."
Mrs Noelista tuntui luonnolliselta, että Miltoun olisi ajatellut vain
itseään, mutta mitä notkeimmalla puolustusvaistolla hän esitti oman
tragediansa.
"Luulen tottuneeni liiaksi pitämään itseäni kuolleena."
"Onko tässä mitään vapautumisen keinoa olemassa?"
"Ei mitään. Kumpikaan meistä ei ole tehnyt rikosta. Sitäpaitsi
_hänen_ kannaltaan avioliitto on -- ikuinen."
"Hyvä Jumala!"
Mrs Noel oli särkenyt hänen hymynsä, joka oli ollut karkea,
tarkoittamatta sitä, ja hymyillen vuorostaan myöskin karkeata hymyä
mrs Noel sanoi.
"Minä en liioin luullut _teidän_ uskoneen mihinkään vapautukseen."
Sitten, ikäänkuin hän olisi pistänyt itseään miekalla haavoittaessaan
häntä, hänen kasvonsa värisivät.
Miltoun katsahti nyt häneen ja ymmärsi viimein hänen kärsivän. Mrs
Noel tunsi, että Miltoun käytti kaiken voimansa estyäkseen ottamasta
häntä jälleen syliinsä. Nähdessään tämän mrs Noel lämpeni ja hänen
silmänsä alkoivat loistaa, silmänsä, jotka hän oli kätkenyt häneltä.
Vaikka hän seisoi siinä niin ylvään liikkumattomana, niin jokin voima
virtasi hänestä kuten magneetista, ja Miltounin käsiä ja kasvoja
tempoi aivan kuin ne olisivat halpautuneet. Tästä äänettömästä,
säälittävästä taistelusta ei näyttänyt tulevan ollenkaan loppua
tuossa pienessä vaaleassa huoneessa, minkä kuistikon olkikatto teki
hämärämmäksi ja neilikkain ja juuri sytytettyjen palavien puiden
tuoksu suloiseksi. Sitten, sanaakaan sanomatta, Miltoun kääntyi ja
läksi. Mrs Noel kuuli pikkuportin vavahtavan. Hän oli mennyt.