Vasta paluumatkalle lähtiessään Miltoun sai nähdä tuon _Bucklandburyn
uutisten_ numeron, missä oli kerrottuna hänen ilta-seikkailunsa. Se
tuli pienen kirjeen kera, sinisellä kynällä merkittynä.
Hyvä Eustace, lähetykseeni -- niin epäoikeutettua ja
häpeämätöntä kuin sen sisällys onkin -- kannattaa kiinnittää
huomiota. Mutta me emme tule tekemään mitään ennen paluutasi.
Uskollinen ystäväsi William Shropton.
Miltounin saama vaikutus olisi kenties ollut toisenlainen, jollei hän
olisi ollut niin vakavasti päättänyt pyytää Audrey Noelia vaimokseen.
Mutta joka tapauksessa on epäiltävää, olisiko hän tehnyt muuta kuin
hymyillyt ja repinyt rikki tuon lehden. Totisesti, sellainen seikka
saattoi niin vähän haavoittaa tai häiritä häntä persoonallisesti,
että hän ei pystynyt näkemään, miten se saattoi haavoittaa ja häiritä
muita. Jos se vaikutti niihin, jotka sen lukivat, niin sääli heitä!
Hän halveksi totisesti, joskin vaatimattomasti kaikkia hölmöjä,
kuuluivatpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, eikä hänen
päähänsä koskaan pälkähtänyt poiketa tuumaakaan radaltaan näiden
oikkujen vuoksi. Liioin ei hänen mieleensä juolahtanut, että mrs
Noel, jonka hän oli käärinyt mielessään lumouksen verhoon, olisi
mahdollisesti voinut kärsiä jokapäiväisten ihmisten halpamaisuudesta.
Näistä kahdesta asiakirjasta Shroptonin kirje kiusasi häntä
tosiaankin enemmän. Tuntui siltä, kuin hänen lankonsa olisi nostanut
suuren melun tyhjästä!
Hän tuskin nukahti koko matkallaan uinailevan maaseudun läpi, liioin
ei hän mennyt maata saavuttuaan Monklandiin. Hänellä oli sellaisen
innostuneen miehen tunne, joka on saavuttamaisillaan jotakin suurta.
Hänen henkensä ja aistinsa olivat tulessa -- sillä sellainen oli tuo
nainen, ettei sallinut minkään hänen jäsenensä nukkuvan, ja tästä
vaikutuksesta Miltoun oli iloinen.
Hän joi hieman teetä, meni ulos ja alkoi astella erästä polkua pitkin
nummelle päin. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, kun hän saapui
lähimmän kukkulan huipulle. Ja siellä hänen allaan ja ympärillään
ja hänen yläpuolellaan oli maata ja taivasta, jotka voittivat
hänenkin innostuksensa. Se oli kuin suuri symfonia tai avatun
sydämen ihmetyttävä ylevyys, siinä ilmeni itse Jumala ja hänen monet
luonnonlaatunsa. Rajattomalle, siniselle keskitaivaalle oli levinnyt
vakavuus, ja kolme suurta pilveä kulki itäänpäin ajatusten tavoin,
jotka kätkevät itseensä alhaalla olevien kohtalot, ja liikkuivat
hitaasti merta kohden, niin että suuret varjot täyttivät laaksot.
Ja maa, mikä oli jäljelläolevan taivaanosan alla, hohti ja värisi
kaikissa väreissä, ikäänkuin käärittynä jumalalliseen hymyyn.
Tuulella, joka tuli pohjoisesta, missä pienemmät pilvet liitelivät
vaaleiden lintujen tavoin, ei ollut mitään ääntä, sillä se oli
kaikkien rajojen yläpuolella ja äärimmäisen vapaa. Miltounin edessä,
kun hän kääntyi tätä tuulta vastaan, oli alavampien maiden sumuisten
ruoho- ja punaisten neilikkakenttäin sekä ruskeiden vainioiden
sokkelot, missä siellä ja täällä näkyi talojen ja kirkontornien
valkeat ja harmaat huiput ja piirteet, häviten etäisyyden siniseen
verhoon, mitä rajoitti kaukainen kukkularivi. Hänen takanaan ei
ollut mitään muuta kuin nummen levoton pinta punaisenruskeana.
Tässä kesyttömässä viileydessä ei voitu nähdä mitään ihmispurtta,
lukuunottamatta yhtä -- tuota aavemaista Dartmooren vankilan runkoa,
kaukana taivaan rannalla. Ei kuulunut mitään ääntä, ei tuntunut
mitään hajua, ja Miltounista näytti siltä, kuin hänen sielunsa olisi
jättänyt hänen ruumiinsa ja tullut osaksi Jumalan juhlallisuutta.
Kuitenkin, kun hän seisoi siinä paljain päin, tuo outo hymy, joka
asusti hänen kasvoillaan syvän tunteen hetkinä, osoitti, että hän ei
ollut antautunut kaikkeuden valtaan, vaan että hänen oma henkensä oli
vain terästynyt ja että tästä juuri johtui hänen ilomielisyytensä.
Hän painautui kivien muodostamaan kuoppaan. Aurinko tunkeutui sinne,
mutta mitään tuulta ei tuntunut, niin että kuiva suloinen tuoksu
huokui nuorista kanervan vesoista. Tämä lämpö ja tuoksu hiipi hänen
henkensä kilven läpi ja varastautui hänen vereensä. Kiihkeitä kuvia
nousi hänen eteensä, hän näki loppumattoman syleilyn. Yhdestä
syleilystä sai elämä alkunsa, siitä tämä maailma lukemattomine
muotoineen ja lajeineen missä ei tavata koskaan kahta samanlaista. Ja
hänestä itsestään ja hänen tulevasta vaimostaan oli syntyvä muotoja,
jotka vuorostaan saivat sijansa tuossa suuressa kaavauksessa! Tämä
näytti ihmeelliseltä ja oikealta -- sillä niiden piti olla arvokkaita
muotoja, joiden tehtäväksi jäi hänen mielestään niin välttämättömien
ja suurien perintätapojen säilyttäminen. Ja sitten hänessä nousi yksi
noita kevytmielisiä, luonnollisen halun aaltoja, joita vastaanhan oli
niin usein taistellut ja jotka hän usein oli vain vaivoin voittanut.
Hän nousi ja juoksi rinnettä alas hypellen kivien ja tiheimpien
kanervapensaiden yli.
Audrey Noel oli myöskin ollut aikaisin jalkeilla, vaikka olikin
mennyt myöhään levolle. Hän pukeutui hitaasti, mutta hyvin
huolellisesti, ollen niitä naisia, jotka kapinoivat kohtaloa
vastaan, siksi, että he ovat ylpeitä eivätkä pidä siitä, että heidän
kärsimyksensä saavat muut ihmiset kärsimään, ja myöskin siksi, että
heidän ruumiinsa tuntuvat heistä pyhiltä, mitkä on uskottu heille sen
vuoksi, että ilahduttaisivat niillä muita. Kun hän oli pukeutunut,
niin hän katsahti peiliin vähemmän luottavasti kuin tavallisesti.
Hän tunsi, että hänen kaltaistansa naista ei pidetty suuressa
arvossa näinä päivinä, ja ollen herkkätuntoinen hän ei ollut koskaan
tyytyväinen ulkonäköönsä tai pukuihinsa. Mutta siitä huolimatta hän
eleli epätyydyttävää elämäänsä, koska hän auttamattomasti tahtoi
näyttää niin lumoavalta kuin mahdollista, ja vaikkapa kukaan ei olisi
tullutkaan häntä tapaamaan, niin hän ei koskaan tuntenut näyttävänsä
kyllin lumoavalta. Hän oli -- kuten lady Casterley oli sattuvasti
aavistanut -- senlaatuinen nainen, joka turmelee miehet olemalla
liian suloinen heille; hänestä ei ollut mihinkään niiden mielestä,
jotka tahtovat, että naisten tulee puolustaa oikeuksiaan; kuitenkin
hänessä oli jotain passiivista, hyvin tuhoavaa stoalaisuutta. Hänellä
oli vähän tai ei ollenkaan aloitekykyä, mutta hän teki tehtävänsä
sellaisella perinpohjaisuudella, mikä saattoi aloitekykyisen häpeään.
Luonteeltaan kykenemättömänä pyytämään muilta mitään hän kaipasi
rakkautta kuten kasvi vettä. Hän saattoi antautua kokonaan ja
kuitenkin jäädä omituisen koskemattomaksi. Sanalla sanoen hän oli
toivoton, ja hänestä pitivät tavallisesti ne, jotka ymmärsivät hänet
sellaiseksi. Tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut suinkaan noita
"suloisia naisia" -- hän vihasi tuota nimitystä -- sillä hänessä oli
taipumusta notkeaan kyynillisyyteen. Hän "näki" erittäin selvästi,
aivan kuin hän olisi ollut syntynyt Italiassa ja yhä vieläkin
kuljettanut mukanaan tuota kirkasta, kuivaa ilmakehää sielussaan.
Hän rakasti hehkua, lämmintä ja väriä, hänen mystisisminsä oli
pakanallista. Hänellä oli vähän pyyteitä -- hän tyytyi asioihin
sellaisina kuin ne hänestä näyttivät.
Kun hän tänä aamuna oli haistellut geraniumin kukkia ja kiinnittänyt
kaikki ne pienet hakaset, jotka pitävät kaikkein hienoimmatkin naiset
koossa, hän meni alas pieneen ruokasaliinsa, sytytti spriilampun,
otti sanomalehden ja jäi odottamaan teeveden kiehumista.
Tämä hetki päivästä oli hänelle kaikkein rakkain. Joskin kaste oli
jo varissut hänen elämästään, niin sitä oli joka aamu ulkona luonnon
kasvoilla ja hänen kukkastensa kasvoilla. Hän tunsi suurta huvia, kun
sai katsella, miten nuo pienet olennot puutarhassa olivat nukkuneet,
miten monta poikasta oli syntynyt aamunkoiton jälkeen ja mitkä niistä
kärsivät ja kaipasivat huolenpitoa. Hän joutui sen tunteen valtaan,
joka uusiintuu joka aamu yksikseenelävissä ihmisissä, sen tunteen,
että he eivät ole yksinään, kunnes päivän kuluessa taas tulevat tästä
seikasta vakuutetuiksi. Ei niin, että hän olisi ollut toimeton,
sillä hän oli saanut Courtierin toimesta tehtäväkseen arvostella
musiikkia eräässä naislehdessä, mihin työhön hän oli luonteeltaan
sopiva. Tämä, hänen kukkansa, hänen oma musiikinharrastuksensa ja
tuttujen mökkiläisperheiden askareet anastivat melkein kokonaan
hänen aikansa. Eikä hän kaivannut mitään parempaa kohtaloa kuin olla
alinomaa toimessa, hänellä kun oli kiihko saada tehdä sellaista
työtä, mikä ei kaivannut mitään aloitekykyä, kuten on ominaista
sellaisille ihmisille, jotka ovat haluttomia ponnistelemaan.
-- Hän pudotti äkkiä sanomalehden, meni aamiaispöydällä olevan
kukkamaljan luokse ja otti pois kaksi lavendelin kukkavanaa.
Pitäen niitä loitolla itsestään hän meni puutarhaan ja sinkautti
ne aidan yli. Näiden kahden niin aikaisin kehkeytyneen oksan
uhraaminen, oksain, jotka hänen palvelustyttönsä oli koonnut ja
asettanut hänen eteensä, oli sellainen toimenpide, jota kaikkein
vähimmän olisi odottanut sellaiselta henkilöltä, joka ei mitenkään
tahtonut loukata toisten tunteita ja jonka silmät paistoivat aina
kukkasia katsellessa. Mutta totta puhuen lavendelin tuoksu -- tuo
tuoksu, jota hänen miehensä kuljetti mukanaan nenäliinoissaan ja
vaatteissaan -- vaikutti häneen vielä nytkin niin vahvasti, että
hän ei voinut sietää sitä huoneessaan. Jos mikään niin tämä toi
hänen mieleensä sen miehen, jonka kanssa elämä oli vähitellen
muuttunut kidutukseksi. Päästyään vapaaksi tästä tuoksusta hänessä
alkoi tulvia kokonainen muistin virta. Hänen mieleensä muistui
ne kolme vuotta, jotka hän oli tarvinnut huomatakseen, että oli
kahlehdittu iankaikkiseen onnettomuuteen, hänen mieleensä muistui tuo
äkillinen ero ja se, miten hän hiipi pois hankkiakseen kiihtyneille
hermoilleen tilaisuuden tyyntyä. Hänen mieleensä muistui, mitenkä
hän ensimmäisenä vapautuksenvuotenaan, mikä ei kuitenkaan merkinnyt
hänelle vapautta, oli kahdesti muuttanut olinpaikkaa voidakseen
unhottaa historiansa -- ei siksi, että olisi hävennyt sitä,
vaan siksi, että se muistutti häntä hänen onnettomuudestaan.
Hänen mieleensä muistui, miten hän oli tullut Monklandiin, missä
rauhallinen elämä oli antanut hänelle takaisin hänen kimmoisuutensa.
Ja sitten hän muisti vielä senkin, miten oli tavannut Miltounin
ja miten tämä tuttavuus tuotti hänelle odottamatonta iloa ja
rohkeata nautintoa neljänä ensi kuukautena. Ja hän muisti kaiken
salaisen ilonsa, toisen elämän hiljaisen identifioimisen hänen oman
elämänsä kanssa, ennenkuin hän tunsi, tai edes aavisti rakkautta.
Ja kun Miltoun kolme viikkoa sitten oli auttanut häntä ruusujen
sitomisessa ja koskettanut häntä, niin hän oli saanut sen tietää.
Mutta vielä silloinkin ja aina Courtierin onnettomuusyöhön asti
hän ei ollut uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ajatellen nyt
enemmän häntä kuin itseään hän kysyi itseltään tuhansia kertoja,
voitiinko häntä, mrs Noelia, jostakin syyttää. Hän oli antanut
hänen rakastua itseensä, hän, joka ei kuulunut hienostoon ja oli
kuollut nainen! Anteeksiantamaton synti! Kuitenkin kaikki riippui
siitä, mitä hän oli valmis antamaan! Ja hän oli suoraan sanoen
valmis antamaan kaikkensa, vaatimatta mitään. Miltoun tunsi hänen
asemansa, sen hän oli sanonut hänelle. Rakkaudessaan häntä kohtaan
mrs Noel riemuitsi ja tuli jatkuvasti riemuitsemaan, tuli kärsimään
sen vuoksi, valittamatta. Miltoun oli oikeassa uskoessaan, että
sanomalehtijuoru ei pystynyt haavoittamaan häntä, vaikkakin hän jäi
loukkaamattomaksi kokonaan toisista syistä kuin niistä, joita Miltoun
kuvitteli. Mrs Noel ei ollut Miltounin tavoin tuntematta kipua siksi,
että sellaiset vihjaukset muiden ihmisten yksityisasioihin olivat
alhaisia ja raakoja, joihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Hän
ei ollut oppinut vielä katselemaan asioita niin ylevältä ja yleiseltä
kannalta, hän ei tuntenut itseään haavoitetuksi yksistään vain siksi,
että oli hengessään jo niin syvästi Miltounin omaisuutta, että oli
melkein iloinen siitä, että ihmiset paljastivat hänelle loputkin
hänestä. Mutta Miltounin vuoksi hän oli sieluaan myöten liikutettu.
Hän oli tahrannut hänen kilpensä ihmisten silmissä ja (sillä hän oli
omituisen käytännöllinen ja näki asiat niiden oikeissa suhteissa)
kenties pysäyttänyt hänen uransa, ties miten moneksi vuodeksi!
Hän istuutui juomaan teetään. Kun hän ei kuulunut itkeviin naisiin,
niin hän kärsi äänettömästi. Hän tunsi, että Miltoun oli tuleva
hänen luokseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoisi hänen
tultuaan. Miltoun ei voinut pitää hänestä sellaista huolta, kuin
hän piti hänestä! Hän oli mies, ja miehet unhottavat pian! Ah!
Mutta hän ei ollut niin monien muiden miesten kaltainen. Hänen
silmiinsä ei voitu katsoa tuntematta, että hän saattoi kärsiä
hirveästi! Tässä kaikessa mrs Noelia ei liikuttanut hänen oma
maineensa ollenkaan. Elämä ja hänen selvä tapansa katsella asioita
oli saanut hänet syvästi vakuutetuksi siitä, että naisen maineen
kallisarvoisuus oli kuvittelua, jonka miehet olivat kokonaan
keksineet omaksi hyväkseen, oli kulunut fetishi, jonka miehet olivat
romaaneissa, näytelmäkappaleissa ja tuomioistuimissa kavalasti ja
välttämättömästi kohottaneet palveluksen esineeksi. Hänen vaistonsa
sanoi hänelle, että miehet eivät voineet tuntea olevansa varmoja
naistensa omistamisesta, jolleivät voineet uskoa, että nämä pitivät
äärettömän suuressa arvossa sukupuolimainettaan. Mitä he tahtoivat
uskottavaksi, siihen he uskoivat! Mutta mrs Noel ajatteli toisin.
Ne suurisieluiset naiset, jotka hän oli tavannut ja joista hän oli
lukenut, olivat tehneet häneen aina sen vaikutuksen, että maine
oli heille aina henkistä ja että sillä oli hyvin vähän tekemistä
sukupuolen kanssa. Oman tuntemuksensa perusteella hän tiesi, että
yksinkertaiselle naiselle maine merkitsi sitä, että suhtautui hyvin
mieheensä tai parhaaseen naistuttavaansa. Maailmannaisista -- ja
niitä oli niin monenlaatuisia, muotinaisista alkaen -- hän oli aina
huomannut, että niiden arvo ei ollut sisäistä, vaan kaupusteltavaa,
että se ei ollut mikään kunniakehä, vaan markkinatavaraa. Hän ei
vähimmässäkään määrässä pelännyt sitä, mitä ihmiset saattoivat
sanoa hänen suhteestaan Miltouniin; liioin ei hänen mielestään
hänen purkamaton avioliittonsa estänyt häntä rakastamasta häntä.
Hän oli salaisesti tuntenut itsensä vapaaksi aina siitä saakka, kun
oli huomannut, ettei ollut oikeastaan koskaan rakastanut miestään.
Sulasta passiivisuudesta hän oli jatkanut velvoituksenmukaista elämää
eroon saakka ja myöskin siksi, että hänen luonteensa vastaista oli
tuottaa kipua kenellekään. Se mies, joka yhä vieläkin oli hänen
puolisonsa, oli nyt hänestä yhtä kuollut, kuin jos hän ei olisi
koskaan syntynytkään. Oli totta, että hän, mrs Noel, ei voinut enää
mennä naimisiin, mutta hän saattoi rakastaa. Jos tämän rakkauden
täytyi kuihtua ja kuolla, niin ei se aiheutunut suinkaan mistään
moraalisista epäilyistä.
Hän avasi lehtensä hitaasti, ja melkein ensimmäiset sanat, jotka hän
luki vaaliuutisten joukosta, olivat seuraavat:
"Mr Courtieria kohdanneen loukkauksen johdosta meitä on pyydetty
ilmoittamaan, että se nainen, joka seurasi lordi Miltounia mainitun
herran avuksi, oli mrs Lees Noel, arvoisan Stephen Lees Noelin,
Clathamptonin kappalaisen puoliso, Warwickshirestä."
Tämä epäilyttävä töherrys toi vain surullisen hymyn hänen huulilleen.
Hän jätti teensä ja meni ulos raittiiseen ilmaan. Siellä hän näki
Miltounin tulevan portista sisään. Hänen sydämensä hyppi. Mutta
hän kulki eteenpäin rauhallisesti ja tervehti tulijaa alasluoduin
katsein, aivan kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi
tapahtunut.