XIII LUKU.

Lady Valleystä, lintujen suojelijatarta, oli kiitettävä siitä,

että Monklandin hovin alueella ei ollut ammuttu yhtään pöllöä, ja

nuo hämärän pehmeästi liitelevät henget kirkuivat ja ajoivat takaa

saalistaan kaikkien muiden, paitsi hiipivien myyrien suureksi

hyödyksi. Jokaisen farmin, mäkituvan ja kentän poikki ne liitelivät

näkymättöminä, halkoen pimeätä ilmaa. Niiden tiedusteluretket

ulottuivat aina nummelle saakka, aina tuon villin kivisen miehen

luokse, jonka alkuperän niiden viisaus kenties tiesi. Audrey Noelin

huvilan ympärillä niitä oli taajaan kuin varkaita, sillä niillä oli

juuri siellä kaksi pesää pitkässä, vanhassa muratin peittämässä

muurissa, ja ne näyttivät ikäänkuin varjelevan tuon olkikattoisen

asumuksen omistajatarta -- niin lukuisia olivat niiden liehuvat

hyökkäykset, niin pehmeän pitkiä niiden vartiohuudot. Nyt kun ilma

oli totisesti lämmin, niin että myyrät olivat täynnä elämäniloa,

ne huomasivat nuo mehuisat olennot tavattoman hyvätuoksuisiksi, ja

niiden kustannuksella jokainen pöllöpari ruokki erittäin hienoja

pikku pöllöjä, joilla oli juhlalliset suuret päät, kirkkaat suuret

silmät ja sellaiset siivet, joilla voitiin lentää vain alaspäin.

Tuskin kului yhtään hetkeä puolipäivästä suloisiin pikkutunteihin

asti, jolloin kukaan ei kuunnellut niitä, niiden tervehtimättä

hyvin suurta, hiljaista, siivetöntä pöllöä, jonka ne huomasivat

päivisin liikkuvan hiirenpoluilla tai päivin ja öin siivoavan

valkeita ja välistä sinisiä ja välistä harmaita sulkiaan suuressa

neliönmuotoisessa reiässään ylhäällä etuseinällä. Eivätkä ne

voineet ollenkaan ymmärtää sitä, että tällä naaraslinnulla ei ollut

kärkästä ryöstöhalua eikä tapaa huhuta pitkään ja pehmeästi. Sen

päivän iltana, jolloin Audrey Noel oli saanut vastaanottaa vieraita

niin aikaisin aamulla, hän riensi raitille pimeän tultua keinuvin

askelin, ohut pitkä vaippa harteilla, tukassa musta silkkinauha,

hän riensi ikäänkuin tapaamaan noita näkymättömän yön vakavia ja

siivekkäitä liitelijöitä. Kaukaiset, yhtämittaiset äänet, jotka

vaikenivat vasta pitkän ajan perästä auringon laskettua, olivat

tuskin tauonneet kaikumasta ilmassa, mihin myöhäinen toukokuun tuoksu

oli kietoutunut yhtä lujasti kuin hajuvesi naisen hameeseen. Kuului

vain jonkun koiran haukunta, vaeltavien kuoriaisten pärinä, virran

laulu, huuhkajan "huhuu", mitkä ilmaisivat tämän suloisen yön sydämen

sykinnän. Mitään valoja ei ollut, joiden avulla yön kasvot olisi

voitu nähdä. Ne olivat kätketyt ja tuntemattomat, niin että kun joku

lamppu jossakin mökissä loi välähtävän säteen vastapäiselle penkille,

niin tuntui siltä, kuin joku vaeltava maalari olisi tehnyt kuvan

kivistä ja lehdistä mustaan ilmaan, pannut sen purppurakehykseen ja

jättänyt sen siihen riippumaan. Yö oli kuitenkin, jos olisi vain

voitu havaita, yhtä täynnä mielenliikutusta kuin tuo nainenkin,

joka kulki eteenpäin, väistyen syrjään, jos joku tuli vastaan,

pysähtyen jäähdyttämään kuumia kasvojaan iltakasteella, astuen

nopeasti tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään. Etsiessään itselleen

vertauskuvaa tuntematon yö ei olisi voinut saada itselleen koskaan

parempaa kuin tämä kuljeksiva haamu, ei olisi voinut saada mitään

ilmaisemaan paremmin salattua kaipuutaan, mustien siipiensä liehuvaa,

näkymätöntä lyöntiä ja salaista haluaan nousta kapinaan omaa

tuntemattomuuttaan vastaan...

Sinä aamuna olivat kaikki olleet melkein mykkiä Monklandin hovissa,

pikku Ann'ia lukuunottamatta. Jokainen tunsi, että jotakin olisi

ollut tehtävä, eikä kuitenkaan tietänyt mitä. Puolipäiväaterialla

tehtiin vain yksi viittaus tilanteeseen, ja se oli seuraava

Harbingerin kysymys:

"Milloin Miltoun palaa?"

Tuntui siltä, että hän oli sähköttänyt ja ilmoittanut saapuvansa

myöhään yöllä autolla.

"Mitä pikemmin, sitä parempi", mutisi sir William, "meillä on vielä

kaksi viikkoa jäljellä".

Mutta kaikki olivat huomanneet lausuttujen sanojen sävystä, miten

vakavana tuo vanha vaalitaistelija piti tilannetta.

Kun otettiin huomioon sotahuhujen vaimeneminen ja tuo mrs Noelia

koskeva juoru, niin oli tosiaankin syytä olla levoton.

Iltapäiväposti toi lordi Valleysiltä kirjeen, mikä oli merkitty

_kiireelliseksi_.

Lady Valleys avasi sen pienellä irveellä, mikä hänen lukiessaan kävi

syvemmäksi. Hänen sievät, kukoistavat kasvonsa saivat alakuloisen

sävyn, mikä nähtiin niissä vain harvoin. Itse asiassa hänessä ilmeni

koko joukon arvokkuutta, kun hän sai tuon vastenmielisen uutisen.

"Eustace ilmoittaa aikovansa naida sen mrs Noelin" -- niin sanottiin

hänen miehensä kirjeessä -- "onnettomuudeksi minä en tiedä mitään

keinoa, millä hänet voitaisiin estää. Jos te voitte keksiä jonkin

sopivan varoituskeinon, niin olisi hyvä käyttää sitä. Rakkaani, nyt

on itse piru irti."

Asianlaita oli tosiaankin sellainen! Sillä jos Miltoun, tietämättä

mitään tuosta pahanilkisestä huhusta, oli jo saanut päähänsä naida

hänet, niin mitä ei hän olisi päättänytkään tehdä nyt? Ja lady

Valleysissä heräsi henkiin maailmannainen. Tästä avioliitosta ei

saanut tulla mitään. Se soti kaikkea hänen vaistoaan vastaan,

hänen, joka ei ollut käytännöllinen ainoastaan luonteenlaadultaan,

vaan myöskin elämäntavoiltaan ja tottumuksiltaan. Hänen lämmin ja

täysiverinen luonteensa piti suuresti rakkaudesta ja huvituksista,

ja jollei hän olisi ollut käytännöllinen, niin tämä puoli hänen

luonteestaan olisi ollut hänelle hyvin haitallinen, hänelle, joka

niin runsaasti otti osaa julkiseen elämään. Kun nyt vaara uhkasi

häntä itseään, niin hän tunsi erittäin elävästi, mitä tällainen

vastenmielinen suhde -- semminkin jos avioliitto oli kysymyksessä

-- merkitsi julkisuudessa toimivalle miehelle. Samalla kertaa hänen

äidinsydämensä oli kuohuksissa. Eustace ei ollut koskaan ollut

siinä määrin kiintynyt häneen kuin Bertie; kuitenkin hän oli hänen

ensimmäinen lapsensa. Ja kuullessaan nyt uutisen, joka merkitsi sitä,

että tuli menettämään hänet -- sillä sitä täytyi tosiaankin "kahden

sielun avioliiton" merkitä (tai mitenkä nuo sanat nyt kuuluivatkaan)

-- hän tunsi itsensä oudon mustasukkaiseksi tuota naista kohtaan,

joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden, jota hän itse ei ollut

koskaan voittanut. Tuosta mustasukkaisuudesta aiheutunut tuska

nosti hänen kasvoilleen hetkeksi henkevän ilmeen, mikä kuitenkin

pian muuttui kärsimättömyydeksi. Miksi hänen piti naida hänet? Asia

oli toisin järjestettävä. Ihmiset puhuivat siitä jo kuin jostakin

luvattomasta suhteesta. No niin, ihmiset saivat pitää hyvänään

minkä olivat keksineet. Jos asiat kääntyivät huonolle tolalle, niin

tämä ei ollut ainoa vaalipiiri Englannissa, eikä loppua tarvinnut

kauan odottaa. Mikä tahansa oli parempi kuin avioliitto, mistä oli

iänikuinen vastus. Mutta tulisiko siitä sitten niinkään suuri vastus?

Kaiken kaikkiaan kauneus merkitsi liikaakin paljon! Jospa vain hänen

historiansa ei olisi liiaksi kuuluisa! Mutta millainen oli sitten

hänen historiansa? Oli mieletöntä, että sitä ei tiedetty! Sehän tässä

olikin pahinta, että ihmisistä, jotka eivät kuuluneet piireihin,

oli niin vaikea saada tietää mitään! Ja hänessä heräsi tuo melkein

julma viha, joka syntyy niin nopeasti ihmisissä, jotka lapsesta

saakka ovat kasvaneet siinä uskossa, että he ja vain he muodostavat

koko maailman. Tässä mielentilassa lady Valleys ojensi kirjeen

tyttärilleen. He lukivat sen ja ojensivat vuorostaan Bertielle, joka

äänettömästi palautti sen äidilleen.

Järjestettyään asiat niin, että pääsi kahden kesken Courtierin

kanssa, Barbara sanoi hänelle biljardihuoneessa, samana iltana:

"Minä tahtoisin, että vastaisitte erääseen kysymykseen, mr Courtier."

"Jos saan ja jos voin."

Hänen lyhyt hameensa oli marjakuusenvihreä, ja tulenpunaisine

säikeineen se muistutti hänen tukkaansa, niin että hänessä oli

tummaa, valkeaa ja kullanväriä, mikä melkein häikäisi. Ja hän seisoi

siinä hyvin hiljaa, nojaten biljardipöytää vastaan, pitäen sen

reunasta kiinni niin lujasti, että hänen käsiensä sileät selkämykset

vapisivat.

"Me olemme juuri kuulleet, että Miltoun aikoo kosia mrs Noelia.

Ihmiset eivät ole koskaan salaperäisiä ilman hyvää syytä, vai miten?

Minä tahtoisin, että sanoisitte minulle -- kuka hän on?"

"En luule aivan oikein ymmärtäväni tilannetta", mutisi Courtier.

"Sanoitteko te -- että aikoo _kosia_ häntä?"

Nähdessään, että Barbara ojensi kätensä ikäänkuin rukoillen totuutta,

hän lisäsi:

"Miten voi teidän veljenne kosia häntä, häntä -- joka on naimisissa!"

"Oh!"

"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te ette tietänyt sen

vertaa."

"Me luulimme, että tässä on tapahtunut avioero."

Se ilme, josta aikaisemmin olemme maininneet -- tuo erikoinen

valkeankuuma, ivallinen, iloinen katse -- ilmestyi heti Courtierin

kasvoille. "Jo ovat joutuneet omaan ansaansa, kuten tavallista!

Antakaa kauniin naisen elää yksinään -- ihmisten suut pitävät lopusta

huolen."

"Asia ei ole sentään niin hullusti", sanoi Barbara vakavasti,

"sanotaan, että hän on tehnyt eron miehestään".

Courtier puri huultaan.

"Teidän on nyt parasta kuulla tuo historia. Hänen isänsä oli

maalaispappi ja minun isäni ystävä, niin että minä tunnen hänet

lapsuudesta saakka. Stephen Lees Noel oli hänen isänsä apulainen.

Audrey naitettiin -- hän oli vain kaksikymmenvuotias ja oli tuskin

tavannut ketään muuta miestä. Hänen isänsä oli sairas ja halusi

ennen kuolemaansa nähdä tyttärensä turvattuna. No niin, Audrey

huomasi melkein heti kohta, kuten niin monet muut, että oli tehnyt

mahdollisimman suuren virheen."

Barbara tuli hieman lähemmäksi.

"Millainen oli sitten tuo mies?"

"Tavallaan hän ei ollut pahakaan, mutta oli noita ahtaita,

tunnontarkkoja, paksupäisiä miehiä, joista tulee mitä kiusoittavimpia

aviomiehiä -- hän oli hyvä egoisti. Tämänlaatuisella papilla ei ole

koskaan mitään menestystä. Kaikki, mitä hän joutuu suorittamaan

tai sanomaan, saa hänet tuomaan aina esiin huonoimmat puolensa.

Sellaisen miehen vaimo ei ole orjaa parempi. Audreyssä alkoi viimein

kiusaantuminen tulla näkyviin, vaikka hän olikin senlaatuinen

ihminen, joka kestää viimeiseen asti. Hänen mieheltään meni neljä

vuotta tämän oivaltamiseen. Sitten nousi kysymys, mitä heidän

oli tehtävä. Mr Lees Noel oli korkeakirkollinen ja hänellä oli

senmukainen käsitys avioliitosta. Mutta onneksi hänen ylpeytensä oli

loukattu. Oli miten oli, he erosivat toisistaan pari vuotta sitten,

ja täällä hän nyt on, Audrey, synkkänä ja ylevänä. Ihmiset sanovat,

että se oli hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt tietää oma sydämensä

-- kahdenkymmenen vuotiaana! Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä

ja kätkeä se jollain lailla. Kun heidän paksunahkaiset armeliaat

sielunsa ovat kuluneet, niin mitä he tietävät tuntehikkaan naisen

kärsimyksistä! Suokaa minulle anteeksi, lady Barbara -- minä kiihdyn

tämän johdosta." Hän vaikeni; sitten, nähtyään Barbaran katseen, hän

jatkoi: "Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli syntynyt, hänen isänsä

pian hänen naimisiinmenonsa jälkeen. Onneksi hänellä on riittävästi

rahaa elääkseen kaikessa rauhassa. Mitä hänen mieheensä tulee,

hän muutti seurakuntaa ja elää nyt jossakin Englannin sisäosissa.

Tietysti on sellaisiakin, jotka säälivät tuota raukkaa! He eivät näe

koskaan toinen toisiaan, ja, mikäli minä tiedän, he eivät kirjoita

toisilleen. Siinä on, lady Barbara, tuo yksinkertainen tarina."

Barbara sanoi: "Kiitän teitä", ja kääntyi pois, ja Courtier kuuli

hänen mutisevan: "Mikä häpeä!"

Mutta Courtier ei voinut sanoa, oliko se mrs Noelin vai hänen

miehensä kohtalo vai Miltouniin kohdistuva ajatus, joka sai hänet

lausumaan nuo sanat.

Barbara hämmästytti häntä itsenäisyydellään, mikä oli melkein kovaa,

ja kieltäytymällä näyttämästä tunteitaan. "Mutta millainen nainen

hänestä tulisikaan", ajatteli Courtier, "jos ylhäisöelämän kuivettava

kirous ei saisi kangistaa ja kutistaa häntä! Jospa innostuksen

sallittaisiin tunkeutua hänen sieluunsa ja hedelmöittää sitä!" Hän

muistutti hänestä suurta pähkinänväristä liljaa. Courtier näki hänet

hengessään kukkana, joka kiskottuna maaperästään liiteli vapaana

puolueettomassa ilmapiirissä. "Mikä kiihkeä ja ylevä olento hänestä

voisi tulla! Miten hän säteilisi ja mitä hyviä tuoksuja hänestä

lähtisi! Henkilöity Ranskan lilja! Kaikkien valon ja avaruuden

ylevien kukkien sisar!"

Nojaten ikkunansa syvään komeroon hän katseli tuntemattomaan yöhön.

Hän saattoi kuulla pöllöjen huhuilun ja tuntea sydämen jyskivän

jossakin pimeässä, mutta hän ei saanut mitään vastausta kyselyihinsä.

Tuliko hän -- tuo suuri pähkinänvärinen lilja -- koskaan huomaamaan,

ei vain ulkonaisesti, vaan koko sielullaan, millaisessa ympäristössä

hän oikein eli, voidakseen tulla naiseksi, joka hengittää, kärsii,

rakastaa ja nauttii koko maailman runoilijasielulla? Pystyikö hän

koskaan ratsastamaan esiin suursielujen pienen, ylevämmyydellään

muista eroavan ryhmän kanssa? Courtier ei ollut kahteenkymmeneen

vuoteen käynyt kirkossa, siksi, että oli kauan sitten tuntenut,

ettei voinut mennä maansa moskeoihin heittämättä jaloistaan vapauden

kenkiä, mutta hän luki raamattuaan, pitäen sitä suurena runoteoksena.

Ja vanhat sanat tulivat hänen mieleensä: "Totisesti sanon minä

teille, huokeampi on kamelin mennä neulansilmän lävitse, kuin rikkaan

tulla taivaan valtakuntaan." Ja nyt, katsellessaan yöhön, jonka

pimeys näytti sisältävän vastauksen kaikkiin salaisuuksiin, hän

koetti ratkaista tämän tytön tulevaisuuden arvoitusta, tulevaisuuden,

johon näytti kietoutuvan tuo suurempi arvoitus, se, missä määrin

henki voi vapautua tässä maailmassa sitä kahlehtivasta aineesta.

Kuului kuin kuiskaus, ja tuolla alhaalla, ikäänkuin kohoten

merestä, tuli esiin kuu, levittäen kalpean valoharson, näyttäen

itse alastomalta taivaan esirippua vastaan. Yö ei tuntunut enää

tuntemattomalta. Hämärässä puutarhassa Dianan patsaan muodot

paljastuivat hitaasti hänen silmiensä eteen, ja sen takana --

ikäänkuin sen temppelinä -- kohosi kypressipuun korkea spiraali.

Ylimys: Romaani · 第 22 / 67 题