Lady Valleystä, lintujen suojelijatarta, oli kiitettävä siitä,
että Monklandin hovin alueella ei ollut ammuttu yhtään pöllöä, ja
nuo hämärän pehmeästi liitelevät henget kirkuivat ja ajoivat takaa
saalistaan kaikkien muiden, paitsi hiipivien myyrien suureksi
hyödyksi. Jokaisen farmin, mäkituvan ja kentän poikki ne liitelivät
näkymättöminä, halkoen pimeätä ilmaa. Niiden tiedusteluretket
ulottuivat aina nummelle saakka, aina tuon villin kivisen miehen
luokse, jonka alkuperän niiden viisaus kenties tiesi. Audrey Noelin
huvilan ympärillä niitä oli taajaan kuin varkaita, sillä niillä oli
juuri siellä kaksi pesää pitkässä, vanhassa muratin peittämässä
muurissa, ja ne näyttivät ikäänkuin varjelevan tuon olkikattoisen
asumuksen omistajatarta -- niin lukuisia olivat niiden liehuvat
hyökkäykset, niin pehmeän pitkiä niiden vartiohuudot. Nyt kun ilma
oli totisesti lämmin, niin että myyrät olivat täynnä elämäniloa,
ne huomasivat nuo mehuisat olennot tavattoman hyvätuoksuisiksi, ja
niiden kustannuksella jokainen pöllöpari ruokki erittäin hienoja
pikku pöllöjä, joilla oli juhlalliset suuret päät, kirkkaat suuret
silmät ja sellaiset siivet, joilla voitiin lentää vain alaspäin.
Tuskin kului yhtään hetkeä puolipäivästä suloisiin pikkutunteihin
asti, jolloin kukaan ei kuunnellut niitä, niiden tervehtimättä
hyvin suurta, hiljaista, siivetöntä pöllöä, jonka ne huomasivat
päivisin liikkuvan hiirenpoluilla tai päivin ja öin siivoavan
valkeita ja välistä sinisiä ja välistä harmaita sulkiaan suuressa
neliönmuotoisessa reiässään ylhäällä etuseinällä. Eivätkä ne
voineet ollenkaan ymmärtää sitä, että tällä naaraslinnulla ei ollut
kärkästä ryöstöhalua eikä tapaa huhuta pitkään ja pehmeästi. Sen
päivän iltana, jolloin Audrey Noel oli saanut vastaanottaa vieraita
niin aikaisin aamulla, hän riensi raitille pimeän tultua keinuvin
askelin, ohut pitkä vaippa harteilla, tukassa musta silkkinauha,
hän riensi ikäänkuin tapaamaan noita näkymättömän yön vakavia ja
siivekkäitä liitelijöitä. Kaukaiset, yhtämittaiset äänet, jotka
vaikenivat vasta pitkän ajan perästä auringon laskettua, olivat
tuskin tauonneet kaikumasta ilmassa, mihin myöhäinen toukokuun tuoksu
oli kietoutunut yhtä lujasti kuin hajuvesi naisen hameeseen. Kuului
vain jonkun koiran haukunta, vaeltavien kuoriaisten pärinä, virran
laulu, huuhkajan "huhuu", mitkä ilmaisivat tämän suloisen yön sydämen
sykinnän. Mitään valoja ei ollut, joiden avulla yön kasvot olisi
voitu nähdä. Ne olivat kätketyt ja tuntemattomat, niin että kun joku
lamppu jossakin mökissä loi välähtävän säteen vastapäiselle penkille,
niin tuntui siltä, kuin joku vaeltava maalari olisi tehnyt kuvan
kivistä ja lehdistä mustaan ilmaan, pannut sen purppurakehykseen ja
jättänyt sen siihen riippumaan. Yö oli kuitenkin, jos olisi vain
voitu havaita, yhtä täynnä mielenliikutusta kuin tuo nainenkin,
joka kulki eteenpäin, väistyen syrjään, jos joku tuli vastaan,
pysähtyen jäähdyttämään kuumia kasvojaan iltakasteella, astuen
nopeasti tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään. Etsiessään itselleen
vertauskuvaa tuntematon yö ei olisi voinut saada itselleen koskaan
parempaa kuin tämä kuljeksiva haamu, ei olisi voinut saada mitään
ilmaisemaan paremmin salattua kaipuutaan, mustien siipiensä liehuvaa,
näkymätöntä lyöntiä ja salaista haluaan nousta kapinaan omaa
tuntemattomuuttaan vastaan...
Sinä aamuna olivat kaikki olleet melkein mykkiä Monklandin hovissa,
pikku Ann'ia lukuunottamatta. Jokainen tunsi, että jotakin olisi
ollut tehtävä, eikä kuitenkaan tietänyt mitä. Puolipäiväaterialla
tehtiin vain yksi viittaus tilanteeseen, ja se oli seuraava
Harbingerin kysymys:
"Milloin Miltoun palaa?"
Tuntui siltä, että hän oli sähköttänyt ja ilmoittanut saapuvansa
myöhään yöllä autolla.
"Mitä pikemmin, sitä parempi", mutisi sir William, "meillä on vielä
kaksi viikkoa jäljellä".
Mutta kaikki olivat huomanneet lausuttujen sanojen sävystä, miten
vakavana tuo vanha vaalitaistelija piti tilannetta.
Kun otettiin huomioon sotahuhujen vaimeneminen ja tuo mrs Noelia
koskeva juoru, niin oli tosiaankin syytä olla levoton.
Iltapäiväposti toi lordi Valleysiltä kirjeen, mikä oli merkitty
_kiireelliseksi_.
Lady Valleys avasi sen pienellä irveellä, mikä hänen lukiessaan kävi
syvemmäksi. Hänen sievät, kukoistavat kasvonsa saivat alakuloisen
sävyn, mikä nähtiin niissä vain harvoin. Itse asiassa hänessä ilmeni
koko joukon arvokkuutta, kun hän sai tuon vastenmielisen uutisen.
"Eustace ilmoittaa aikovansa naida sen mrs Noelin" -- niin sanottiin
hänen miehensä kirjeessä -- "onnettomuudeksi minä en tiedä mitään
keinoa, millä hänet voitaisiin estää. Jos te voitte keksiä jonkin
sopivan varoituskeinon, niin olisi hyvä käyttää sitä. Rakkaani, nyt
on itse piru irti."
Asianlaita oli tosiaankin sellainen! Sillä jos Miltoun, tietämättä
mitään tuosta pahanilkisestä huhusta, oli jo saanut päähänsä naida
hänet, niin mitä ei hän olisi päättänytkään tehdä nyt? Ja lady
Valleysissä heräsi henkiin maailmannainen. Tästä avioliitosta ei
saanut tulla mitään. Se soti kaikkea hänen vaistoaan vastaan,
hänen, joka ei ollut käytännöllinen ainoastaan luonteenlaadultaan,
vaan myöskin elämäntavoiltaan ja tottumuksiltaan. Hänen lämmin ja
täysiverinen luonteensa piti suuresti rakkaudesta ja huvituksista,
ja jollei hän olisi ollut käytännöllinen, niin tämä puoli hänen
luonteestaan olisi ollut hänelle hyvin haitallinen, hänelle, joka
niin runsaasti otti osaa julkiseen elämään. Kun nyt vaara uhkasi
häntä itseään, niin hän tunsi erittäin elävästi, mitä tällainen
vastenmielinen suhde -- semminkin jos avioliitto oli kysymyksessä
-- merkitsi julkisuudessa toimivalle miehelle. Samalla kertaa hänen
äidinsydämensä oli kuohuksissa. Eustace ei ollut koskaan ollut
siinä määrin kiintynyt häneen kuin Bertie; kuitenkin hän oli hänen
ensimmäinen lapsensa. Ja kuullessaan nyt uutisen, joka merkitsi sitä,
että tuli menettämään hänet -- sillä sitä täytyi tosiaankin "kahden
sielun avioliiton" merkitä (tai mitenkä nuo sanat nyt kuuluivatkaan)
-- hän tunsi itsensä oudon mustasukkaiseksi tuota naista kohtaan,
joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden, jota hän itse ei ollut
koskaan voittanut. Tuosta mustasukkaisuudesta aiheutunut tuska
nosti hänen kasvoilleen hetkeksi henkevän ilmeen, mikä kuitenkin
pian muuttui kärsimättömyydeksi. Miksi hänen piti naida hänet? Asia
oli toisin järjestettävä. Ihmiset puhuivat siitä jo kuin jostakin
luvattomasta suhteesta. No niin, ihmiset saivat pitää hyvänään
minkä olivat keksineet. Jos asiat kääntyivät huonolle tolalle, niin
tämä ei ollut ainoa vaalipiiri Englannissa, eikä loppua tarvinnut
kauan odottaa. Mikä tahansa oli parempi kuin avioliitto, mistä oli
iänikuinen vastus. Mutta tulisiko siitä sitten niinkään suuri vastus?
Kaiken kaikkiaan kauneus merkitsi liikaakin paljon! Jospa vain hänen
historiansa ei olisi liiaksi kuuluisa! Mutta millainen oli sitten
hänen historiansa? Oli mieletöntä, että sitä ei tiedetty! Sehän tässä
olikin pahinta, että ihmisistä, jotka eivät kuuluneet piireihin,
oli niin vaikea saada tietää mitään! Ja hänessä heräsi tuo melkein
julma viha, joka syntyy niin nopeasti ihmisissä, jotka lapsesta
saakka ovat kasvaneet siinä uskossa, että he ja vain he muodostavat
koko maailman. Tässä mielentilassa lady Valleys ojensi kirjeen
tyttärilleen. He lukivat sen ja ojensivat vuorostaan Bertielle, joka
äänettömästi palautti sen äidilleen.
Järjestettyään asiat niin, että pääsi kahden kesken Courtierin
kanssa, Barbara sanoi hänelle biljardihuoneessa, samana iltana:
"Minä tahtoisin, että vastaisitte erääseen kysymykseen, mr Courtier."
"Jos saan ja jos voin."
Hänen lyhyt hameensa oli marjakuusenvihreä, ja tulenpunaisine
säikeineen se muistutti hänen tukkaansa, niin että hänessä oli
tummaa, valkeaa ja kullanväriä, mikä melkein häikäisi. Ja hän seisoi
siinä hyvin hiljaa, nojaten biljardipöytää vastaan, pitäen sen
reunasta kiinni niin lujasti, että hänen käsiensä sileät selkämykset
vapisivat.
"Me olemme juuri kuulleet, että Miltoun aikoo kosia mrs Noelia.
Ihmiset eivät ole koskaan salaperäisiä ilman hyvää syytä, vai miten?
Minä tahtoisin, että sanoisitte minulle -- kuka hän on?"
"En luule aivan oikein ymmärtäväni tilannetta", mutisi Courtier.
"Sanoitteko te -- että aikoo _kosia_ häntä?"
Nähdessään, että Barbara ojensi kätensä ikäänkuin rukoillen totuutta,
hän lisäsi:
"Miten voi teidän veljenne kosia häntä, häntä -- joka on naimisissa!"
"Oh!"
"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te ette tietänyt sen
vertaa."
"Me luulimme, että tässä on tapahtunut avioero."
Se ilme, josta aikaisemmin olemme maininneet -- tuo erikoinen
valkeankuuma, ivallinen, iloinen katse -- ilmestyi heti Courtierin
kasvoille. "Jo ovat joutuneet omaan ansaansa, kuten tavallista!
Antakaa kauniin naisen elää yksinään -- ihmisten suut pitävät lopusta
huolen."
"Asia ei ole sentään niin hullusti", sanoi Barbara vakavasti,
"sanotaan, että hän on tehnyt eron miehestään".
Courtier puri huultaan.
"Teidän on nyt parasta kuulla tuo historia. Hänen isänsä oli
maalaispappi ja minun isäni ystävä, niin että minä tunnen hänet
lapsuudesta saakka. Stephen Lees Noel oli hänen isänsä apulainen.
Audrey naitettiin -- hän oli vain kaksikymmenvuotias ja oli tuskin
tavannut ketään muuta miestä. Hänen isänsä oli sairas ja halusi
ennen kuolemaansa nähdä tyttärensä turvattuna. No niin, Audrey
huomasi melkein heti kohta, kuten niin monet muut, että oli tehnyt
mahdollisimman suuren virheen."
Barbara tuli hieman lähemmäksi.
"Millainen oli sitten tuo mies?"
"Tavallaan hän ei ollut pahakaan, mutta oli noita ahtaita,
tunnontarkkoja, paksupäisiä miehiä, joista tulee mitä kiusoittavimpia
aviomiehiä -- hän oli hyvä egoisti. Tämänlaatuisella papilla ei ole
koskaan mitään menestystä. Kaikki, mitä hän joutuu suorittamaan
tai sanomaan, saa hänet tuomaan aina esiin huonoimmat puolensa.
Sellaisen miehen vaimo ei ole orjaa parempi. Audreyssä alkoi viimein
kiusaantuminen tulla näkyviin, vaikka hän olikin senlaatuinen
ihminen, joka kestää viimeiseen asti. Hänen mieheltään meni neljä
vuotta tämän oivaltamiseen. Sitten nousi kysymys, mitä heidän
oli tehtävä. Mr Lees Noel oli korkeakirkollinen ja hänellä oli
senmukainen käsitys avioliitosta. Mutta onneksi hänen ylpeytensä oli
loukattu. Oli miten oli, he erosivat toisistaan pari vuotta sitten,
ja täällä hän nyt on, Audrey, synkkänä ja ylevänä. Ihmiset sanovat,
että se oli hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt tietää oma sydämensä
-- kahdenkymmenen vuotiaana! Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä
ja kätkeä se jollain lailla. Kun heidän paksunahkaiset armeliaat
sielunsa ovat kuluneet, niin mitä he tietävät tuntehikkaan naisen
kärsimyksistä! Suokaa minulle anteeksi, lady Barbara -- minä kiihdyn
tämän johdosta." Hän vaikeni; sitten, nähtyään Barbaran katseen, hän
jatkoi: "Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli syntynyt, hänen isänsä
pian hänen naimisiinmenonsa jälkeen. Onneksi hänellä on riittävästi
rahaa elääkseen kaikessa rauhassa. Mitä hänen mieheensä tulee,
hän muutti seurakuntaa ja elää nyt jossakin Englannin sisäosissa.
Tietysti on sellaisiakin, jotka säälivät tuota raukkaa! He eivät näe
koskaan toinen toisiaan, ja, mikäli minä tiedän, he eivät kirjoita
toisilleen. Siinä on, lady Barbara, tuo yksinkertainen tarina."
Barbara sanoi: "Kiitän teitä", ja kääntyi pois, ja Courtier kuuli
hänen mutisevan: "Mikä häpeä!"
Mutta Courtier ei voinut sanoa, oliko se mrs Noelin vai hänen
miehensä kohtalo vai Miltouniin kohdistuva ajatus, joka sai hänet
lausumaan nuo sanat.
Barbara hämmästytti häntä itsenäisyydellään, mikä oli melkein kovaa,
ja kieltäytymällä näyttämästä tunteitaan. "Mutta millainen nainen
hänestä tulisikaan", ajatteli Courtier, "jos ylhäisöelämän kuivettava
kirous ei saisi kangistaa ja kutistaa häntä! Jospa innostuksen
sallittaisiin tunkeutua hänen sieluunsa ja hedelmöittää sitä!" Hän
muistutti hänestä suurta pähkinänväristä liljaa. Courtier näki hänet
hengessään kukkana, joka kiskottuna maaperästään liiteli vapaana
puolueettomassa ilmapiirissä. "Mikä kiihkeä ja ylevä olento hänestä
voisi tulla! Miten hän säteilisi ja mitä hyviä tuoksuja hänestä
lähtisi! Henkilöity Ranskan lilja! Kaikkien valon ja avaruuden
ylevien kukkien sisar!"
Nojaten ikkunansa syvään komeroon hän katseli tuntemattomaan yöhön.
Hän saattoi kuulla pöllöjen huhuilun ja tuntea sydämen jyskivän
jossakin pimeässä, mutta hän ei saanut mitään vastausta kyselyihinsä.
Tuliko hän -- tuo suuri pähkinänvärinen lilja -- koskaan huomaamaan,
ei vain ulkonaisesti, vaan koko sielullaan, millaisessa ympäristössä
hän oikein eli, voidakseen tulla naiseksi, joka hengittää, kärsii,
rakastaa ja nauttii koko maailman runoilijasielulla? Pystyikö hän
koskaan ratsastamaan esiin suursielujen pienen, ylevämmyydellään
muista eroavan ryhmän kanssa? Courtier ei ollut kahteenkymmeneen
vuoteen käynyt kirkossa, siksi, että oli kauan sitten tuntenut,
ettei voinut mennä maansa moskeoihin heittämättä jaloistaan vapauden
kenkiä, mutta hän luki raamattuaan, pitäen sitä suurena runoteoksena.
Ja vanhat sanat tulivat hänen mieleensä: "Totisesti sanon minä
teille, huokeampi on kamelin mennä neulansilmän lävitse, kuin rikkaan
tulla taivaan valtakuntaan." Ja nyt, katsellessaan yöhön, jonka
pimeys näytti sisältävän vastauksen kaikkiin salaisuuksiin, hän
koetti ratkaista tämän tytön tulevaisuuden arvoitusta, tulevaisuuden,
johon näytti kietoutuvan tuo suurempi arvoitus, se, missä määrin
henki voi vapautua tässä maailmassa sitä kahlehtivasta aineesta.
Kuului kuin kuiskaus, ja tuolla alhaalla, ikäänkuin kohoten
merestä, tuli esiin kuu, levittäen kalpean valoharson, näyttäen
itse alastomalta taivaan esirippua vastaan. Yö ei tuntunut enää
tuntemattomalta. Hämärässä puutarhassa Dianan patsaan muodot
paljastuivat hitaasti hänen silmiensä eteen, ja sen takana --
ikäänkuin sen temppelinä -- kohosi kypressipuun korkea spiraali.