Lady Casterleyn melkein pahanilkinen, Audrey Noelia koskeva
"diagnoosi" oli oikea. Tuo hyvässä voinnissa oleva nainen oli
jalkeilla ja puutarhassaan, kun Barbara ja hänen isoäitinsä
ilmestyivät pienelle portille. Mutta ollen lehmuspuun luona,
puutarhan perällä, hän ei kuullut Barbaran ja lady Casterleyn välistä
nopeata keskustelua.
"Aiotko kohdella häntä suopeasti, isoäiti?"
"Riippuu asianhaaroista."
"Sinä lupasit."
"Hm!"
Lady Casterley olisi tuskin voinut saada itselleen parempaa
esittelijää kuin Barbara oli, jota mrs Noel ei koskaan kohdannut
ilman sulaa huvia, jota miellyttävät naiset tuntevat, kun huomaavat
jossakin muussa sitä elämäniloa, minkä kohtalo on heiltä itseltään
kieltänyt.
Hän tuli heitä vastaan pää hieman kallellaan, mikä ei ollut mitään
teeskentelyä, ja seisoi odottaen.
Hämmästymätön Barbara aloitti heti:
"Meillä oli äsken ottelu härän kanssa. Tämä on minun isoäitini lady
Casterley."
Tuon pienen vanhan ladyn käyttäytyminen näiden hyvin kauniiden
kasvojen edessä ei ollut niin itsevaltainen ja jyrkkä kuin
tavallisesti. Hänen tarkat silmänsä näkivät heti, ettei hän ollut
tekemisissä minkään tavallisen seikkailijattaren kanssa. Hän oli
kylliksi maailmannainen tietääkseen, että "syntyperä" ei ollut enää
sitä, mitä se oli ollut hänen nuoruusvuosinaan, että rahakaan ei
ollut enää entisessä arvossaan ja että kauniita kasvoja ja hyviä
tapoja ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin tuntemista (mitä
saattoi odottaa tältä naiselta) pidettiin usein yhteiskunnallisesti
paljon arvokkaampana. Hän oli sentähden sekä varovainen että säyseä.
"Miten jaksatte?" hän sanoi. "Minä olen kuullut teistä puhuttavan.
Saammeko istua hetken tässä teidän puutarhassanne? Tuo härkäpä oli
aika katala!"
Mutta puhuessaankin hän tunsi levottomasti, että mrs Noelin kirkkaat
silmät huomasivat hyvin sen, mitä varten hän oli tullut. Niiden katse
oli tosiaankin melkein kyynillinen, ja huolimatta ystävällisestä
muminasta hän ei näyttänyt oikeastaan uskovan koko härkään. Se oli
tyrmistyttävää. Miksi oli Barbara katsonut sopivaksi viitata koko
kurjaan petoon? Ja hän päätti ottaa sitä sarvista.
"Babs", hän sanoi, "meneppäs majataloon ja tilaa minulle sieltä
kevyet vaunut. Minä aion ajaa takaisin, sillä minä tunnen itseni
hyvin järkkyneeksi", ja kun mrs Noel tarjoutui lähettämään
palvelustyttönsä, niin hän lisäsi: "Ei, ei, minun tyttärentyttäreni
menee kyllä."
Barbaran mentyä ilkamoisine katseineen lady Casterley taputti
kädellään maalaispenkkiä ja sanoi: "Tulkaa ja istuutukaa tähän, minä
haluan puhella teidän kanssanne."
Mrs Noel totteli. Lady Casterley huomasi heti itsellään olevan
mitä vaikeimman tehtävän suoritettavana. Hän ei ollut uskonut
tapaavansa naista, jota ei olisi voinut kohdella vapaasti. Tuolle
kirkassilmäiselle naiselle, joka oli pehmeä perin suloisine
tapoineen, tuolle niin miellyttävälle olennolle joku saattoi sanoa
mitä tahansa, mutta -- joku toinen ei! Se oli hirveätä. Ja äkkiä
hän huomasi, että mrs Noel istui vallan suorana, yhtä suorana --
vieläpä suorempanakin kuin hän itse. Paha enne -- hyvin paha! Ottaen
nenäliinansa hän vei sen huulilleen.
"Minä luulen", hän sanoi, "että te ette usko härän ollenkaan ajaneen
meitä takaa".
"Kyllä minä uskon."
"Todellako? Ah! Mutta minulla on jotakin muuta sanottavaa teille."
Mrs Noelin kasvot värisivät kukkasen tavoin, kun sitä poimitaan.
Lady Casterley vei uudestaan nenäliinan huulilleen. Tällä kertaa
hän hieroi niitä kovasti. Niistä ei irtaantunut mitään, mikä seikka
tuotti hänelle tyydytystä.
"Minä olen vanha nainen", hän sanoi, "älkää panko pahaksenne, mitä
minä sanon".
Mrs Noel ei vastannut, vaan katseli suoraan vieraaseensa, josta
tuntui äkisti siltä, kuin tämä olisi ollut toinen henkilö. Mitä
olikaan noissa kasvoissa, jotka katselivat häntä! Lumoavalla tavalla
se muistutti lasta, jota oli loukattu -- noine suurine, harmaine
silmineen, pehmeine hiuksineen ja ohuine suorine huulineen. Ja
häneltä pääsi sysäyksen tavoin:
"Minä en tahdo loukata teitä, ystäväni. Asia koskee minun
pojanpoikaani, tietystikin."
Mutta mrs Noel ei osoittanut mitään mielenliikutusta. Ja kiihtymyksen
tunne, mikä niin nopeasti valtaa vanhat heidän joutuessaan
kosketuksiin odottamattomien tapausten kanssa, tuli lady Casterleyn
avuksi.
"Hänen nimensä", hän sanoi, "on joutunut yhteen teidän nimenne kanssa
tavalla, mikä tekee hänelle paljon haittaa. Olen varma, että te ette
halua tuottaa hänelle vahinkoa."
Mrs Noel ravisti päätään, ja lady Casterley jatkoi:
"En tiedä, mitä kaikkea puhutaankaan sen illan jälkeen, kun teidän
ystävänne mr Courtier loukkasi polvensa. Miltoun oli silloin hyvin
tyhmä. Te ette ole kenties huomannut sitä."
Mrs Noelin vastaus oli katkeran selvä:
"Minä en tietänyt, että kukaan olisi ollut siinä määrässä huvitettu
minun teoistani."
Lady Casterleyltä pääsi vihastunut liike.
"Hyvä Jumala!" hän sanoi, "kaikki tavalliset ihmiset pitävät
mielenkiintoisena naista, jonka asema on poikkeuksellinen. Eläessänne
yksin, kuten te, joka ette ole leski, te olette sopiva puheenaihe
jokaiselle, erittäinkin maalla."
Mrs Noelin syrjäsilmäys, hyvin kirkas ja kyynillinen, näytti sanovan:
"Vieläpä teillekin."
"Minulla ei ole oikeutta udella teidän historiaanne", jatkoi lady
Casterley, "mutta jos te esiinnytte salaperäisenä, niin teidän täytyy
aavistaa, että sitä selitetään pahimmalla mahdollisella tavalla.
Minun tyttärenpojallani on mitä korkeimmat periaatteet, hän ei näe
asioita ihmisten silmillä, ja tämän olisi pitänyt tehdä teidät kaksin
verroin varovaiseksi, jotta ette saattaisi häntä vaaranalaiseksi,
semminkään tällaisena aikana."
Mrs Noel hymyili. Tämä hymy säikähdytti lady Casterleytä. Kätkemällä
kaiken se näytti ilmaisevan syvyyttä, voimaa ja joustavuutta. Tuliko
tuo nainen koskaan ilmaisemaan itseään? Ja hän sanoi äkisti:
"Vakavammat aikeet ovat tietenkin kysymyksen ulkopuolella."
"Kokonaan."
Tämä sana, joka näytti hyvin sattuvalta, lausuttiin sillä lailla,
että lady Casterley ei vähimmässäkään määrässä tietänyt, mitä se
merkitsi. Vaikka hän tilapäisesti käyttikin ivaa, hän inhosi sitä
toisissa tapauksissa. Kenenkään naisen ei olisi sallittava käyttää
sitä aseena! Mutta näihin aikoihin, kun he olivat niin hulluja,
että tahtoivat äänioikeutta, kukaan ei tietänyt koskaan, mitä he
tahtoivat. Tämä erikoinen nainen ei näyttänyt kuitenkaan kuuluvan
heihin. Hän oli naisellinen -- hyvinkin naisellinen -- senlaatuinen
nainen, joka turmeli miehet olemalla liian suloinen heille. Ja vaikka
hän oli tullut siinä mielessä, että aikoi ottaa kaikki selville ja
tehdä tästä asiasta kerta kaikkiaan lopun, niin hän tunsi suurta
huojennusta nähdessään Barbaran tulevan takaisin pienen portin kautta.
"Minä olen nyt valmis kävelemään kotiin", hän sanoi. Ja nousten
tuolta maalaispenkiltä hän kumarsi mrs Noelille hieman ivallisesti.
"Kiitos siitä, että olette sallinut minun levätä. Tarjoa minulle
käsivartesi, lapseni."
Barbara tarjosi käsivartensa ja hymyili olkansa yli nopeasti mrs
Noelille, joka ei kuitenkaan vastannut siihen, vaan seisoi katsellen
heidän jälkeensä, silmät hyvin tummina ja suurina.
Ulkona tanhualla lady Casterley asteli eteenpäin hyvin äänettömänä
tyynnytellen mielenliikutustaan.
"Entäs nuo vaunut, isoäiti?"
"Mitkä vaunut?"
"Ne, jotka käskit minun tilata."
"Tahdotko sillä sanoa, että otit sanani vakavalta kannalta?"
"En", sanoi Barbara.
"Kas niin!"
He kulkivat pienen matkaa eteenpäin, kunnes lady Casterley sanoi
äkisti:
"Hän on syvä."
"Ja synkkä", sanoi Barbara. "Minä pelkään, että sinä et ollut
ystävällinen häntä kohtaan."
Lady Casterley katsahti ylöspäin.
"Minä vihaan tätä tapaa", hän sanoi, "joka on päässyt valtaan teidän
nuorten kesken, tapaa olla ottamatta mitään vakavalta kannalta. Ei
edes härkiä", hän lisäsi, hymyillen julmasti.
Barbara heitti päätään taaksepäin ja huokasi.
"Eikä liioin vaunuja", hän sanoi.
Lady Casterley näki, että hän oli sulkenut silmänsä ja avannut
suunsa. Ja hän ajatteli:
"Hän on hyvin kaunis tyttö. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
että hän olisi niin kaunis -- ja niin uhkamielinen!" Ja lisäsi
kuuluvasti:
"Sulje suusi! Saat sinne vielä vaikka itikan!"
He eivät puhuneet enää mitään, ennenkuin saapuivat lehtokujalle.
Siellä lady Casterley sanoi äkisti:
"Kuka on tuo, joka tulee tuolta?"
"Mr Courtier, niin luulen."
"Mitä hän tarkoittaa sillä, tuolla jalallaan?"
"Hän tulee puhelemaan kanssanne, isoäiti."
Lady Casterley pysäytti hänet äkisti.
"Sinä olet kissa", hän sanoi, "viekas kissa. Mutta muistakin, Babs,
että minä en kaipaa häntä."
"Etpä tietenkään, rakkaani", mutisi Barbara, "ettekä te saakaan häntä
-- minä ryöstän hänet teidän käsistänne".
"Mitä sinun äitisi ajatteleekaan", änkytti lady Casterley, "kun on
antanut sinun kasvaa tuolla lailla! Sinä olet aivan yhtä paha kuin
hän sinun iälläsi."
"Pahempikin!" sanoi Barbara. "Minä näin viime yönä sellaista unta,
että saatoin lentää!"
"Jos sinä vain koetat sitä", sanoi lady Casterley julmasti, "niin
sinä saat pian ikävyyksiä. Hyvää huomenta, herra, teidän pitäisi olla
vuoteessa."
Courtier kohotti hattuaan.
"Tietenkään ei minun pidä olla siellä, missä tekään ette ole!" Ja hän
lisäsi synkästi: "Sotahuhut ovat olleet ja menneet!"
"Ah!" sanoi lady Casterley. "Teidän hommanne ovat sitten lopussa.
Luultavasti te palaatte nyt Lontooseen." Katsoen äkisti Barbaraan hän
näki, että tytön silmät olivat puoleksi suljetut ja että hän hymyili.
Ja lady Casterleystä tuntui myöskin -- vai oliko se vain kuvittelua?
-- että hän pudisti päätään.