Lady Casterley oli sellainen sopimaton olento -- varhainnousija.
Kukaan nainen koko kuningaskunnassa ei ollut parempi kastemattojen
tuntija. Luonto oli aikoinaan levittänyt hänen eteensä tuhansittain
noita sieviä kutoelmia, missä kaikki menneen yön tähdet pimeään
maahan pudonneina odottivat, päästäkseen jälleen lipumaan taivaalle
auringonsäteiden mukana. Ravenshamissa hän käveli säännöllisesti
puutarhoissaan puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä, ja vierailulla
ollessaan hän huolellisesti muutti paikallisen tavan, olipa se sitten
millainen tahansa, tämän tapansa mukaiseksi.
Kun sentähden hänen kamarineitsyensä Randle tuli Barbaran
kamarineitsyen luokse kello seitsemän ja sanoi: "Vanha rouva
tahtoo saada Barbaran herätetyksi", niin Barbaran kamarineitsyt,
joka paraikaa pani kiinni kureliivejään, ei tuntenut rinnassaan
mitään erikoista tuskaa. Hän vain vastasi: "Minä tulen pitämään
siitä huolen. Lady Babs ei voi olla siitä liiaksi hyvillään!" Ja
kymmenen minuuttia myöhemmin hän astui tuohon vaaleaseinäiseen,
neilikaltatuoksuvaan huoneeseen -- unettavan suloiseen temppeliin,
minne kesän valo tunkeutui varkain kukallisten, kalikokankaisten
uutimien läpi.
Barbara nukkui nojaten poskeaan käteensä, ja hänen pähkinänvärinen
tukkansa, mikä oli heitettynä taaksepäin, levisi tyynylle. Hänen
suunsa oli raollaan, ja kamarineitsyt ajatteli: "Jospa minulla
olisi tuollainen tukka ja tuollainen suu!" Hän ei voinut olla
nauramatta itsekseen mielihyvästä. Lady Babs näytti niin sievältä
-- vieläpä sievemmältä nukkuessaan kuin ollessaan valveilla! Ja
kun hän katseli tätä suloista nukkuvaa ja nukkuessaan hymyilevää
olentoa, niin maiset ansarihöyryt hävisivät, -- höyryt, joihin hänen
sielunsa oli vajonnut, hänen, joka aina oli palvellut luonnolliselle
kasvulleen sopimattomassa ilmakehässä. Kauneus, joka omituisella
kosketusvoimallaan vapauttaa hengen kaikista kahleista ja itsekkäistä
ajatuksista, sulostutti kamarineitsyen katseen ja sai hänet jäämään
seisoalleen, henkeään pidätellen. Sillä nukkuva Barbara oli tuon
kultaisen ajan symboli, johon hän niin toivottomasti uskoi. Barbara
avasi silmänsä ja nähdessään kamarineitsyensä sanoi:
"Onko kello jo kahdeksan, Stacey?"
"Ei, mutta lady Casterley haluaa saada teidät kävelylle kanssaan."
"Oh! Miten kiusallista! Minä kun näin niin suloista unta!"
"Niin, te hymyilitte."
"Minä näin sellaista unta, että minä lensin."
"Kaikkia nyt vielä!"
"Minä saatoin nähdä kaiken allani levitettynä, aivan niin lähellä
kuin te nyt siinä. Minä liitelin hiirihaukan tavalla. Minä tunsin
voivani laskeutua juuri sinne, minne halusin. Se oli hurmaavaa.
Minulla oli todellinen lentokyky, Stacey."
Ja heittäytyen taaksepäin hän sulki uudestaan silmänsä. Auringonvalo
virtasi hänen päälleen puoliksi avattujen uutimien läpi.
Kamarineitsyen mieleen tuli omituinen halu pistää kätensä tuolle
valkealle kaulalle ja sivellä sitä. "Nuo lentokoneet ovat
hullunkurisia", mutisi Barbara, "ilo on ihmisen omassa ruumiissa --
siivissä!"
"Minä näen lady Casterleyn puutarhassa."
Barbara hypähti ylös vuoteesta. Lady Casterley, tuo piskuinen
harmaa olento, seisoi lähellä Dianan patsasta ja katseli joitakin
kukkia. Barbara huokasi. Hänen kanssaan, unessa, oli ollut toinenkin
hiirihaukka, ja hänet täytti eräänlainen hämmästys ja omituinen
hyväntunne, mikä hänen peseytyessään ja pukeutuessaan tunki häneen
pienin erin.
Kiireessä hän ei ottanut hattuaan, vaan riensi alas portaita ja Yrjö
IV:n ajan tyylistä käytävää pitkin puutarhaa kohden, kiinnitellen
liinaisen takkinsa nappeja. Sen perällä hän oli melkein kaatua
Courtierin käsivarsille.
Herättyään aikaisin sinä aamuna Courtier oli alkanut ensiksi
ajatella Audrey Noelia, jota häväistysjuttu uhkasi, sitten eilistä
kumppaniaan, tuota säteilevää nuorta olentoa, jonka kuva oli niin
vallannut hänet. Hän oli kokonaan heittäytynyt tämän muiston valtaan.
Barbara oli itse nuoruus! Hän oli täydellinen olento, nuori tyttö
olematta silti kokematon.
Ja hänen sanansa, kun Barbara melkein kaatui hänen käsivarsilleen,
olivat: "Siivekäs voitonjumalatar!"
Barbaran vastaus oli yhtä vertauskuvallinen: "Hiirihaukka!
Tiedättekö, että minä näin sellaista unta, että me lensimme, mr
Courtier?"
Courtier vastasi vakavasti:
"Jospa jumalat soisivat _minulle_ sellaisen unen --"
Puutarhan portilla Barbara käänsi päänsä, hymyili ja meni sen läpi.
Pikku Ann'in seurassa, Ann'in, joka oli huomannut olevan viehättävää
olla puutarhassa tähän aikaan, oli lady Casterley tarkastellut
äskettäin järjestettyjä kukkaryhmiä, joissa olevia kukkasia hän ei
tuntenut. Nähdessään tyttärensätyttären lähestyvän hän sanoi heti:
"Mikä kukka se tämä on?"
"Nemesia."
"En ole koskaan kuullut siitä mitään."
"Se on nykyään melkein muodissa, isoäiti."
"Nemesia?" toisti lady Casterley. "Mitä on nemesiksellä tekemistä
kukkien kanssa? Minä en siedä puutarhureita enkä noita mielettömiä
nimiä. Missä on sinun hattusi? Minä pidän tuosta ankanmunan väristä
sinun takissasi. Yksi nappi on panematta kiinni." Ja kohottaen pienen
hämähäkinkätensä, mikä oli ihmeellisen vankka hänen ikäänsä nähden,
hän pani kiinni Barbaran kureliivien ylimmäisen napin.
"Sinä näytät hyvin kukoistavalta, rakkaani", hän sanoi. "Miten pitkä
matka on täältä tuon naisen huvilaan? Me menemme sinne nyt."
"Hän ei ole noussut vielä."
Lady Casterleyn silmät kiilsivät pahanilkisesti.
"Sinä sanoit minulle, että hän on niin hieno", hän sanoi. "Mikään
hieno ja hyvässä voinnissa oleva nainen ei loikoile vuoteessaan puoli
kahdeksan jälkeen. Mikä on kaikkein lyhyin tie! No niin, Ann, me emme
voi ottaa sinua mukaamme."
Katsottuaan isoäitinsä äitiin melkein liian kiinteästi pikku Ann
vastasi:
"Niin, minä en voi tullakaan, kun minun on mentävä."
"Mainiota", sanoi lady Casterley, "ravaa sitten tiehesi".
Puristaen huulensa yhteen pikku Ann kulki lähimmän nemesia-ryhmän
luokse ja kumartui huomaavaisesti kukkien yli, ilmaisten siten
selvästi löytäneensä jotakin entistä vielä mielenkiintoisempaa.
"Kas niin!" sanoi lady Casterley ja jatkoi reipasta käyntiään
lehtokujaa kohden.
Koko matkan hän puhui metsänhoidosta, katsellen tarkasti puita.
Metsänhoito -- hän sanoi -- kuten rakentaminen ja kaikki muutkin
toimet, jotka vaativat uskollisuutta ja kärsivällistä harrastusta,
oli rappiolla tällä matkijain vuosisadalla. Hän oli saanut
Barbaran isoisän harjoittamaan sitä, niin että Cattonissa (hänen
kotiseudullaan), vieläpä Ravenshamissakin puut olivat katselemisen
arvoisia. Täällä Monklandissa ne olivat hirveästi laiminlyötyjä.
Oli ilmeinen rikos olla pitämättä parempaa huolta maan kaikkein
hienoimmasta italialaisesta kypressistä!
Barbara kuunteli veltosti hymyillen. Isoäiti oli niin huvittava
pontevuudessaan, varmuudessaan ja kielenkäytössään, mikä oli niin
perin omintakeinen, aivan kuin hän olisi päättänyt ottaa itselleen
mitä vapautuksia tahansa -- hän, jota paremmin kukaan ei voinut
käyttää kankeita ja sievistettyjä lauseita tai ranskankielen
hienouksia. Barbarasta, joka vielä oli sen tunteen vallassa,
että saattoi lentää, ja melkein huumautuneena kesäaamuisen
ilman suloudesta, tuntui hullunkuriselta, että joku saattoi
olla senlaatuinen. Sitten hän näki isoäidin kasvojen olevan
sekunnin verran levollisina, tarkkaamattomina, ilkeännäköisinä
pelokkaan tarkoitusperän vuoksi, aivan kuin ne olisivat panneet
kysymyksenalaiseksi sen, miten on suhtauduttava elämään. Ja sisäisen
näkemyksen välähdyksessä, jollaisia naiset saavat -- Barbarankin
ikäiset ja lumoavat -- hän tunsi itsensä murheelliseksi, aivan kuin
hän olisi nähnyt oudon kalpean kummituksen. "Vanha mummo rukka", hän
ajatteli, "miten säälittävää on olla vanha!"
Mutta he olivat saapuneet jalkapolulle, mikä kulki kolmen nurmikon
läpi, kohoutuen sitten mrs Noelin asuntoa kohden. Täällä miljoonien
pienten, kastehohtoisten, välkkyvien kukkakellojen keskellä, täällä
lehmusten ja saarnien liitävässä loistossa, täällä kevätkukkien ja
myöhäisten keltaohdakkeiden tuoksussa, täällä, missä jok'ikisessä
puussa lintu liverteli, oli niin kultaisen suloista -- että oli
mahdotonta olla murheellinen!
Ensimmäisen nurmikon nurkkauksessa seisoi kastanjanvärinen tamma,
korvat höröllään jonkun kaukaisen äänen vuoksi, jonka vaikutuksen
se yksinään tunsi. Huomatessaan tulijat se pani korvansa luimuun,
ja pieni vihainen vilke ilmestyi sen silmäkulmaan. He kulkivat sen
ohitse ja joutuivat toiselle kentälle. Puolitiessä Barbara sanoi
rauhallisesti:
"Isoäiti, siellä tuntuu olevan härkä!"
Siellä oli tosiaankin, erään pensasrivin takana, suunnattoman suuri
härkä. Se liikkui hitaasti heitä kohden, ollen kuitenkin vielä
noin kahdensadan yardin päässä. Se oli iso punainen elukka leveine
niskoineen ja otsineen, mitkä tekevät siitä eläinten kesken raa'an
voiman symbolin.
Lady Casterley tarkasti sitä ankarasti.
"Minä en pidä häristä", hän sanoi, "minä luulen, että meidän täytyy
kävellä takaperin".
"Sinä et voi, se on liian työlästä."
"Minä en aio kääntyä takaisin", sanoi lady Casterley. "Härkää
ei saisi pitää täällä. Kenen syy se on? Minä tulen valittamaan
siitä. Seiso asemillasi ja tarkasta sitä. Meidän täytyy estää sen
lähestyminen."
He seisoivat paikoillaan ja tarkastivat härkää, joka yhä vain
lähestyi heitä.
"Tästä se ei pysähdy", sanoi lady Casterley. "Me emme saa olla
huomaavinamme sitä. Anna minulle käsivartesi, rakkaani, minun jalkani
tuntuvat melkein omituisilta."
Barbara kääri käsivartensa tuon pienen vartalon ympärille. He
jatkoivat matkaansa.
"Minä en ole ollut viime aikoina tekemisissä härkien kanssa", sanoi
lady Casterley. Härkä tuli yhä lähemmäksi.
"Isoäiti", sanoi Barbara, "sinun pitää käydä rauhallisesti
porraspuulle saakka. Kun sinä olet päässyt yli, niin minä tulen
perästä."
"Eikös mitä", sanoi lady Casterley, "me menemme yhdessä. Älä
ollenkaan huomaa sitä. Minä uskon, että se keino tepsii."
"Rakas isoäiti, sinun pitää tehdä siten, kuin minä sanoin, minä
tunnen tämän härän, se on meidän."
Näiden kutakuinkin pahaenteisten sanojen johdosta lady Casterley loi
häneen terävän katseen.
"Minä en mene", hän sanoi. "Minun jalkani tuntuvat nyt kyllin
vahvoilta. Me voimme juosta, jos on välttämätöntä."
"Niin voi härkäkin", sanoi Barbara.
"Minä en aio jättää sinua", mutisi lady Casterley. "Jos se käy
vihaiseksi, niin minä puhuttelen sitä. Se ei halua koskea _minuun_.
Sinä voit juosta nopeammin kuin minä, niin että asia on sovittu."
"Älä ole hullu, rakkaani", vastasi Barbara. "Minä en pelkää härkiä."
Lady Casterley loi häneen leimuavan katseen, missä oli huvitettu
kiille.
"Minä tunnen sinut", hän sanoi, "sinä vapiset aivan samalla lailla
kuin minäkin".
Härkä oli nyt noin kahdenkymmenen yardin päässä, ja portaalle oli
vielä sata yardia.
"Isoäiti", sanoi Barbara, "jos sinä et jatka matkaasi, kuten olen
esittänyt, niin minä jätän sinut tähän ja menen sitä vastaan! Sinä et
saa olla itsepäinen!"
Vastauksen asemesta lady Casterley tarttui tyttärensätyttären
vyötäisiin. Tämän ohuen käsivarren hermovoima oli hämmästyttävä.
"Sinä et tee mitään sen tapaista", hän sanoi. "Minä kieltäydyn
suhtautumasta tähän härkään millään tavalla, minä en kiinnitä siihen
mitään huomiota."
Härkä alkoi nyt tepastella hitaasti heitä kohden.
"Älä ole sitä huomaavinasikaan", sanoi lady Casterley, joka käveli
entistä nopeammin.
"Maapohja on nyt tasainen", sanoi Barbara, "voitko juosta?"
"Minä luulen", huohotti lady Casterley, ja äkkiä hän huomasi olevansa
puoliksi irrallaan maasta ja lentävänsä porraspuuta kohden. Hän kuuli
takaapäin melua ja sitten Barbaran äänen:
"Meidän täytyy pysähtyä. Se ajaa meitä takaa. Asetu minun taakseni."
Isoäiti tunsi, miten häneen tartuttiin takaapäin kaksin käsin,
joiden ote tuntui hullunkuriselta. Vaistomaisesti hän tunsi olevansa
selitysten tyttärentyttärensä kanssa.
"Anna minun mennä!" hän huohotti, "anna minun mennä!"
Ja äkkiä hän tunsi työnnettävän itseään porraspuuta kohden.
"Huis!" hän sanoi, "huis!"
"Isoäiti", sanoi Barbaran ääni tyynenä ja hengästyneenä. "Älä
puhuttele sitä! Sinä vain ärsytät sitä! Olemmeko lähellä porraspuuta?"
"Kymmenen yardin päässä", läähätti lady Casterley.
"Pidä varasi sitten!" Vanha rouva tunsi ympärillään tuulenpuuskan,
sysäyksen, noston ja kieppauksen ja oli porraspuun tuolla puolen.
Härkä ja Barbara, yardin tai parin päässä toisistaan, olivat toisella
puolella. Lady Casterley otti esiin nenäliinansa ja huiskutti sitä.
Härkä katsahti ylöspäin, Barbara, joka oli paljasta kättä ja jalkaa,
tuli luiskahtaen toiselle puolelle.
Odottamatta vähääkään lady Casterley nojasi eteenpäin ja puhutteli
härkää.
"Sinä hirveä peto!" hän sanoi, "minä toimitan sinut hyvällä tavalla
ruoskituksi".
Härkä puhkui kuopien maata hiljakseen. "Oletko millään lailla
loukkaantunut, lapseni?"
"En ollenkaan", sanoi Barbara vakavana, vielä hengästyneellä äänellä.
Lady Casterley kohotti kätensä ja otti niiden väliin Barbaran kasvot.
"Millaiset jalat sinulla onkaan!" hän sanoi. "Suutele minua!"
Saatuaan kuuman, melkein värisevän suudelman hän jatkoi kulkuaan
pidellen kutakuinkin lujasti Barbaran käsivarresta.
"Tuo härkä", hän mutisi, "on aika peto -- kun sillä lailla hyökkää
naisten kimppuun!"
"Isoäiti", sanoi Barbara, "oletko varma siitä, ettet ole järkyksissä?"
Lady Casterley, jonka huulet vapisivat, puristi ne hyvin lujasti
yhteen.
"O-o-olen."
"Etkö luule", sanoi Barbara, "että meidän olisi parasta mennä kotiin
heti kohta -- toista tietä?"
"Sitä en luule. Täällä ei ole enää härkiä, minä uskon, meidän ja tuon
naisen välillä!"
"Mutta onko sinun nyt sopivata tavata häntä?" Lady Casterley vei
nenäliinan huulilleen estääkseen niiden värisemisen.
"Kerrassaan sopivata", hän vastasi.
"Rakkaani", sanoi Barbara, "seiso sitten hiljaa yksi minuutti, niin
minä ravistan tomut sinun selästäsi".
Kun tämä oli tehty, niin he kulkivat mrs Noelin huvilaa kohden.
Nähdessään sen lady Casterley sanoi:
"Minä tulen sekaantumaan tähän asiaan. Tällainen avioliitto ei voi
tulla kysymykseenkään Miltounin kaltaiselle miehelle. Minä odotan
näkeväni hänet pääministerinä jonakin päivänä." Kuullessaan Barbaran
äänen mutisevan jotakin hän pysähtyi: "Mitä sinä oikein sanot?"
"Minä vain sanon: Mitä hyötyä on sitten meillä asemastamme, jos emme
saa rakastaa sitä, ketä tahdomme?"
"Rakastaa!" sanoi lady Casterley. "Minä puhuin avioliitosta!"
"Olen iloinen, että teet tämän eron, rakas isoäiti."
"Sinua huvittaa olla ivallinen", sanoi lady Casterley. "Kuuntele
minua! On suurinta järjettömyyttä olettaa, että ihmiset meidän
asemassamme saattaisivat tehdä mitä haluttaa. Mitä pikemmin sinä
oivallat tämän, sitä parempi, Babs. Minä puhun sinulle nyt vakavasti.
Asemamme säilyttäminen luokkana riippuu siitä, että noudatamme
tiettyjä sopivaisuuksia. Mitä luulisit tapahtuvan kuninkaalliselle
perheelle, jos sen sallittaisiin naida keitä haluaisi? Kaikki tämä
naimisiinmeno tanssijattarien, amerikkalaisten perijättärien,
kirjailijain kanssa j.n.e. on mitä turmiollisinta. Sitä on jo
sattunut liiaksi, ja siitä on tehtävä loppu. Se voidaan sallia
muutamille jöröjukille tai hulluille nuorille miehille ja noille
uudenajan naisille, mutta Eustacelle -- --", lady Casterley pysähtyi
uudestaan, ja hänen sormensa puristivat Barbaran käsivartta, "tai
sinulle -- on ainoastaan yksi avioliittolaji mahdollinen. Mitä
Eustaceen tulee, minä tulen puhumaan siitä tuolle naiselle ja
pitämään huolta siitä, että tyttärenpoikani ei takerru enää pahemmin."
Syventyneenä tehtävänsä tärkeyteen hän ei huomannut omituista pientä
hymyä Barbaran huulilla.
"Sinun olisi parasta puhutella luontoa myöskin, isoäiti!"
Lady Casterley pysähtyi äkisti ja katsahti tyttärensätytärtä
kasvoihin.
"Mitäs sinä sillä tarkoitat?" hän kysyi. "Sanoppas minulle!"
Mutta huomattuaan Barbaran huulten olevan lujasti yhteenpuristettuina
hän puristi hänen kättään lujasti -- joskin tarkoituksettomasti -- ja
jatkoi matkaansa.