Miltounin äkillinen meno Lontooseen oli seurauksena päätöksestä, mikä
vähitellen oli kehittynyt hänessä, siitä hetkestä alkaen, kun hän
kohtasi mrs Noelin Burracomben farmin kivilattiaisessa etehisessä.
Jos tuo nainen huoli hänet -- ja viime yöstä alkaen hän luotti siihen
-- niin hän aikoi naida hänet.
Olemme jo maininneet, että yhtä lankeemusta lukuunottamatta hänen
elämänsä oli ollut nuhteeton, mutta tämä ei merkitse sitä, että
hänellä ei olisi ollut intohimoa. Asian laita oli kokonaan toinen.
Tuo liekki, joka oli niin huolellisesti kätketty, kyti syvällä hänen
sisimmässään -- se oli kätketty liekki, jolla oli käytettävänään
liian vähän ilmaa. Sinä hetkenä, kun tuon naisen sielu kosketti
hänen sieluaan, se leimahti ilmituleen. Mrs Noel oli kaikkien
hänen toivojensa inkarnatio, ruumiillinen ilmestys. Tuon naisen
tukka, hänen silmänsä, hänen piirteensä, pieni kuoppa tai poimu
hänen suupielessään, juuri siinä, mihin lapsi pistää sormensa,
hänen tapansa liikkua, mikä oli eräänlaista tiedotonta heilumista
ja antautumista ilman valtaan, hänen äänensä sävy, mikä näytti
saavan alkunsa ei niin paljon hänen omasta onnellisuudestaan kuin
synnynnäisestä halusta tehdä muut onnellisiksi, ja tuo luonnollinen,
joskaan ei vahva käsityskyky, mikä kuuluu hyvin myötätuntoisille
ihmisille ja mitä harvoin tavataan naisissa, joilla on suuri
kunnianhimo tai innostus -- kaikki nämä seikat olivat kietoutuneet
Miltounin sydämeen. Hän ei ainoastaan uneksinut hänestä, eikä
ainoastaan kaivannut häntä, vaan hän uskoi häneen. Tuo nainen täytti
hänen ajatuksensa, tuo nainen tuntui hänestä sellaiselta, joka ei voi
tehdä väärin, sellaiselta, joka, vaikka olikin vaimo, tuli jäämään
rakastajattareksi, ja vaikka olikin rakastajatar, tuli aina olemaan
hänen henkisenä kumppalinaan.
Olemme jo sanoneet, että kukaan ei puhunut tai juorunnut naisista
Miltounin läsnäollessa, ja kertomus mrs Noelin avioerosta esiintyi
hänen mielessään vain vakaumuksena, että tuolle naiselle oli tehty
vääryyttä. Keskustelunsa jälkeen apulaispapin kanssa hän oli
vain kerran viitannut siihen ja senkin vastaukseksi erään ladyn
puheeseen, joka oli heillä vieraisilla: "Oh! Niin, minä muistan hänen
tapauksensa mainiosti. Hän on se sama naisraukka, joka --" "_Ei_,
siitä olen varma, lady Bonington." Hänen äänensä sävy oli saanut
jonkun naurahtamaan väkinäisesti, ja keskustelun aihe muutettiin.
Kaikenlainen avioero oli vastoin hänen vakaumustaan, mutta
eräänlaisella sekavalla tavalla hän myönsi kuitenkin, että oli
tapauksia, jolloin ero oli välttämätön. Hän oli mies, joka ei
pyytänyt muiden luottamusta tai toivonut, että sitä olisi hänelle
osoitettu. Hän ei ollut koskaan uskonut sisäisiä taistelultaan
kenellekään elävälle olennolle, ja taisteluilla, jotka eivät olleet
sisäisiä, ei ollut Miltounille mitään merkitystä. Hän oli joka hetki
valmis panemaan alttiiksi elämänsä sen ihannekuvan vuoksi, minkä hän
oli sielussaan muodostanut, aivan yhtä yksinkertaisesti ja suorasti
kuin hän olisi asettanut ruumiinsa mrs Noelin eteen suojakilveksi
kaikkia vaaroja vastaan.
Sama fanatismi, joka piti hänen intohimoaan kukkana itsessään,
ottamatta ollenkaan lukuun sen sopivaisuutta yhteiskuntapuutarhaan,
oli myöskin siinä voimana, joka ajoi hänet nyt Lontooseen ilmaisemaan
aikomuksensa isälleen, ennenkuin puhui siitä mrs Noelille. Asia
oli toimitettava yksinkertaisesti ja oikeassa järjestyksessä.
Sillä hänellä oli senlaatuista moraalista rohkeutta, jota tavataan
ainoastaan sellaisissa henkilöissä, jotka elävät omien harrastustensa
piirissä. Kuitenkaan se ei ollut kenties niin paljon aktiivista
moraalista rohkeutta kuin välinpitämättömyyttä siitä, mitä muut
ajattelivat tai tekivät, mikä välinpitämättömyys sai alkunsa hänen
synnynnäisestä halustaan olla välittämättä muiden arvonannosta.
Tuo omituinen hymy tuon vanhan Tudorin-aikuisen kardinaalin
kasvoilla -- missä oli voittamaton itseluottamus ja eräänlainen
henkinen ilkamoisuus -- leikitteli hänenkin kasvoillaan, kun hän
kuvitteli mielessään sitä tapaa, millä hänen isänsä tuli ottamaan
vastaan hänen uutisensa. Mutta pian hän taukosi ajattelemasta sitä
ollenkaan, rajoittuen tuumimaan vain sitä tehtävää, minkä oli ottanut
suorittaakseen. Sillä hänellä oli suuressa määrässä kykyä, mikä on
niin ominaista julkisessa elämässä eläville, siirtää koko huomionsa
aiheesta toiseen.
Saavuttuaan Paddingtonin asemalle hän ajoi suoraa päätä Valleys
Houseen.
Tämä laaja asumus pylväskäytävineen näytti olevan hieman
hämmästyneenä siitä, että näin keskellä sesonkia sitä ei paremmin
asuttu. Kolme palvelijaa otti huostaansa Miltounin matkatavarat.
Peseydyttyään ja saatuaan kuulla, että hänen isänsä tuli syömään
päivällistä kotona, hän läksi kävelylle suunnaten kulkunsa Templessä
oleviin virkahuoneisiinsa. Hänen pitkä vartalonsa, mikä oli jonkun
verran huolimattomasti puettu, herätti tavanomaista huomiotaan, jota
hän, kuten tavallista, ei ollenkaan huomannut. Kulkiessaan eteenpäin
hän ajatteli syvästi Lontoota ja Englantia, jotka olivat kokonaan
toisenlaisia kuin tämä pöyhkeä melske ja meteli, kuin tämä kaiken
kokoomus, tämä suuri korkeiden ja matalien äänien epäsointuinen
symfonia. Hän ajatteli Lontoota, Englantia, joka kunnioitti itseään,
josta kaikki kurjat kadut, rahavalta, reklaamihulluus, talohuijaus,
liikatunteellisuus, jokapäiväisyys, pahe ja työttömyys olivat
poistetut. Hän ajatteli Englantia, missä kullakin miehellä oli
oleva oma paikkansa, mitä hän ei koskaan muuttanut, mutta missä
hän palveli uskollisesti omaan luokkaansa kuuluen. Hän ajatteli
Englantia, missä jokaisen miehen, aatelisesta työmieheen asti, piti
olla vakaumuksellinen harvainvallankannattaja ja käytökseltään
gentlemanni. Hän ajatteli Englantia, joka oli niin teräksenkirkas
ja tarmokas, että jo sen pelkkä näkeminen sai aikaan rauhan. Hän
ajatteli Englantia, jonka sielun tuli olla stoalainen ja hieno,
stoalaisuuden ja hienouden kuuluessa kullekin sielulle erikseen
monten miljoonien sielujen joukossa. Hän ajatteli Englantia, missä
kaupungilla piti olla oma uskonsa ja maaseudulla oma uskonsa ja missä
tyytyväisyyden piti vallita eikä valituksia pitänyt kuuluman sen
kaduilla.
Ja kun hän käveli Strandia pitkin, niin piskuinen, repaleinen
pojanviikari piipitti hänen jaloissaan:
"Hirveä paljastus eräässä pankissa -- huomiota herättävä juttu
tulossa!"
Miltoun ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kuitenkin sen mukana
tullut tuuli, joka puhaltaa siellä, missä ihminen elää, tuo huoleton,
ihmeellinen, tilaamatta tullut tuuli oli hävittänyt hänen vakavan ja
selvän näkynsä. Suuri oli tuo -- onnenpotkausten ja vaihtelun tuuli
-- tuuli, johon sisältyy miesten ja naisten äärettömät toivomukset,
tuon lukemattoman ihmisjoukon mielenliikutusten jumalattarelle
osoittamat rukoukset. Se oli tuo sydämestä sydämeen ja huulelta
huulelle kulkeva virtaus, jolla on sama vaikutus kuin keväisellä
tuulella, joka kaihomielisenä kulkee metsän läpi ja herättää henkiin
jokaisen pensaan ja puun. Se oli tuo kiihkeä päätös kasvaa ja tulla
-- miksi tahansa! Se oli tuo huokaus, joka on yhtä ikuinen kuin meren
kohina ja yhtä vaientamaton kuin taipuvainen paisumaan äkilliseksi
ärjymiseksi.
Miltoun tunkeutui katuliikenteen läpi kiinnittämättä suurempaa
huomiota niiden tuhansien ihmisten muotoihin, joiden ohi hän kulki,
mutta nähden uskon silmillä ne muodot, mitkä halusi nähdä. Lähellä
St. Paulin tuomiokirkkoa hän pysähtyi erään vanhan kirjakaupan
kohdalla. William Rimall, sen pieni omistaja, tunsi hyvin hänen
vakavat, kalpeat ja miellyttävät kasvonsa ja veti heti esiin
viimeisen uutuutensa -- Moren "Utopian". Tätä erikoista painosta
(hän vakuutti Miltounille) ei ollut enää saatavissa -- hän ei ollut
koskaan ennen myynyt sitä muuta kuin yhden ainoan kappaleen, mikä
kirjaimellisesti mureni käsiin. Tämä kappale oli kuitenkin paremmassa
kunnossa. Se saattoi tuskin kestää kahtakymmentä vuotta -- se oli
erinomainen kirja, sopiva ostaa. Nykyään ei Morella ollut sellaista
puoleensavetäväisyyttä kuin joku aika sitten.
Miltoun avasi nidoksen, ja pieni kirjatäi, joka oli nukkunut
Tranibore-sanan kohdalla, alkoi liikkua hitaasti teoksen selkää
kohden.
"Minä huomaan, että se on alkuperäinen", sanoi Miltoun.
"Siitä ei ole luettavaksi, teidän ylhäisyytenne", huomautti tuo
pieni mies. "Tuskin voi käännellä sen sivuja. Kuten minä jo sanoin
-- minä en ole saanut parempaa kappaletta tänä vuonna. Minä en ole
tosiaankaan saanut!"
"Vanha viisas uneksija", mutisi Miltoun, "sosialistit eivät ole
lyöneet häntä laudalta, eivät edes nykyjään".
Pienen miehen silmät vilkuilivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut
puolustella Thomas Moren mielipiteitä.
"No niin", hän sanoi, "minä luulen, että hän oli yksi niitä. Mutta
minähän en ottanut huomioon sitä seikkaa, että teidän ylhäisyytenne
voi olla hyvinkin vahva politiikassa."
Miltoun hymyili.
"Minä haluaisin saada Englannin jotenkin sellaiseksi kuin se esiintyy
Moren unelmassa. Mutta minun koneistoni olisi toisenlainen. Minä
aloittaisin huipulta."
Pieni mies nyökäytti päätään.
"Juuri niin, juuri niin", hän sanoi, "siihen meidän on tultava,
uskallan sanoa".
"Meidän täytyy tulla, Rimall." Ja Miltoun käänsi sivun.
Pienen miehen kasvot värisivät.
"Minä en luule, teidän ylhäisyytenne, tätä kirjaa tarpeeksi vahvaksi
teidän maullenne. Mutta minulla on tässä vanha omituinen teos --
kiinalaisista temppeleistä. Se on harvinainen -- mutt'ei liian
vanha. Te voitte perin pohjin käydä sen läpi. Minun mielestäni se
on mukavaa pureskeltavaa -- erittäin sopivaa teidän maullenne.
Heillä on merkillinen periaate", hän lisäsi, avaten kirjan erään
vaskipiirroksen kohdalta, "rakentaa kerroksittain. Me emme rakenna
sillä lailla Englannissa."
Miltoun katsahti häneen terävästi. Pienen miehen kasvoista näkyi,
että hän ei ollenkaan ymmärtänyt.
"Onnettomuudeksi me emme sitä tee, Rimall", hän sanoi, "meidän
pitäisi, ja me tulemmekin niin tekemään. Minä otan tämän kirjan."
Pannen sormensa erään pagodin kuvan kohdalle hän sanoi:
"Hyvä vertauskuva."
Pienen kirjakauppiaan silmät harhailivat temppelistä salaiseen
hinnanilmoitusmerkkiin.
"Juuri niin, teidän ylhäisyytenne", hän sanoi, "minä luulen
sen olevan teidän makunne mukaista. Minä myyn sen _teille_
kahdellakymmenelläseitsemällä ja puolella shillingillä."
Miltoun pisti kirjan taskuunsa ja läksi ulos. Hän kulki Templeen
päin, jätti kirjansa virastohuoneeseensa ja asteli sitten alas
Thamesin partaalle. Aurinko hyväili sitä erittäin kiinteästi tänä
iltapäivänä. Se oli lainannut sille lämpöä, valoa ja väriä. Ja
kaikki tuon virran äyräällä olevat rakennukset aina Westminsterin
torneihin saakka näyttivät hymyilevän. Rakastuneen silmille oli tässä
suurenmoinen näky. Tähän näkyyn yhtyi toinen, jossa pehmeäsilmäinen
ja matalaääninen nainen kumartui kukkiensa ylitse. Mikään ei voinut
olla täydellistä ilman häntä, mikään työ ei voinut tuottaa hedelmiä,
millään yrityksellä ei voinut olla täyttä merkitystä.
Päivällisillä lordi Valleys lausui poikansa tervetulleeksi
pöytäkumppaniksi, ollen kuitenkin hieman hämillään hänen tulostaan.
"Matkustatko pois tänään, hyvä ystäväni? Vai oletko tullut kuulemaan,
miten Brabrook hyökkää meidän kimppuumme? Tällä kertaa hän on
myöhästynyt -- me olemme päässeet eroon koko pallohistoriasta -- se
ei tuota enää mitään kiusaa."
Ja hän vilkaisi Miltouniin selvällä, harmaalla tuijotuksellaan,
mikä oli niin kylmä, tasainen ja omituinen. No niin, mikä lintu hän
oikein onkaan? näytti tuo katse sanovan. Ei ainakaan se pyy, jota
kasvatuksesta päättäen olisi voinut odottaa!
Miltounin vastaus: "Minä tulin tänne kertomaan sinulle jotakin",
kiinnitti hänen isänsä katseen hieman pitemmäksi ajaksi kuin oli
kohteliasta.
Olisi väärin sanoa, että lordi Valleys pelkäsi poikansa puolesta.
Pelko ei kuulunut hänen tunteisiinsa, mutta hän tarkasti kuitenkin
poikaansa kunnioittavalla uteliaisuudella, mikä läheni levottomuutta.
Miltounin harvainvaltaa suosiva luonteenlaatu ja hänen poliittiset
vakaumuksensa melkein loukkasivat sellaista henkilöä, joka sekä
temperamenttinsa että kokemuksensa perusteella tiesi, miten oli
odotettava päämäärän saavuttamista. Hänellä oli ollut usein tilaisuus
antaa tämä neuvo ratsupojilleen, silloin kun hän uskoi hevostensa
saavuttavan parhaan tuloksen sillä tavalla. Ja tämän neuvon hän
olisi nyt tahtonut antaa omalle pojalleen. Hän oli itse "odottanut
päämäärän saavuttamista" yli viisikymmentä vuotta ja tiesi sen olevan
parhaan keinon saada takeet siitä, ettei koskaan tullut pakotetuksi
muuttamaan tätä mieluisaa menettelytapaa -- sillä lordi Valleysin
luonteessa oli jotakin, joka sai hänet pelkäämään sitä, että hän
vallan odottamattomissa tapauksissa pakottaisi itsensä vakavimmankin
mielipahan uhalla toimimaan ennemmin kuin antamaan jättää itsensä
jälkeen. Nuoren Harbingerin kaltainen mies oli tietysti ymmärtäväinen
-- oli taipuisa, oli mies, joka oli imenyt itseensä tuota uutta (ja
hyvin päihdyttävää) yhteiskunnallisen uudistushalun viiniä. Hänen
voitiin antaa seurata hieman omaa päätään -- mutta hänen kanssaan
ei koskaan voitu joutua vaikeuksiin, sillä hän ei tullut koskaan
"karkaamaan radalta" -- sillä hän oli helläsuinen hevonen, joka
tarvitsi ohjausta vain käänteissä. Hän tahtoi kuulla itsensä puhuvan
ja hänen oli annettava tuntea, että teki jotakin. Tämä kaikki meni
hyvin mukiin, oli hyvin ymmärrettävää. Mutta Miltounin laita oli
kokonaan toinen (eikä tämä ollut lordi Valleysin mielestä vain
pelkkää isällistä kuvittelua). Hänen pojallaan oli taipumus viedä
asiat niiden vaarallisiin johtopäätöksiin asti ja saattaa hänet,
Valleysin, muistelemaan anoppiaan. Miltoun oli lapsi yleisissä
asioissa, tietenkin, vielä nyt. Mutta niin pian kuin hän kerta oli
päässyt alkuun, niin hänen vakaumustensa syvyys, yhtyneenä hänen
asemaansa ja todelliseen kykyyn -- ei mihinkään jaarittelukykyyn,
jota oli Harbingerin kaltaisilla miehillä, vaan hillittyyn, purevaan
puhetaitoon -- oli nykyisten puolueolosuhteiden vallitessa yhdellä
hyppäyksellä saattava hänet etualalle. Ja mitä olivat sitten nuo
vakaumukset? Lordi Valleys oli koettanut oppia niitä ymmärtämään,
mutta oli tähän asti epäonnistunut yrityksessään. Eikä tämä häntä
oikeastaan hämmästyttänyt, koska, kuten hän usein sanoi, poliittiset
vakaumukset eivät olleet, kuten pintapuolisesti katsoen saattoi
näyttää, järjen johtopäätöksiä, vaan pelkästään temperamentin
ilmauksia. Eikä hän voinut käsittää mitään sellaista suhtautumista
yleisiin asioihin, mikä ei ollut olemukseltaan suoraa, selvää,
terveen järjen mukaista asianhaarain varteenottamista sellaisina
kuin ne ilmenivät hänelle itselleen, hän ei voinut siksi, että hän
ei ollut myötätuntoinen muunlaista suhtautumista kohtaan. Tätä ei
saa ymmärtää niin, että hän olisi ollut sellainen henkilö, joka aina
mukautuu olosuhteisiin, sillä hänen sisimmässään asusti itsepäinen,
perinpohjainen uskollisuus sellaisen luokan perintätavoille, joka
piti arvossa ennen kaikkea uljuutta ja ylpeyttä. Kuitenkin hänestä
tuntui, että Miltoun oli sittenkin liian "tiukka" aristokraatti -- ei
yhtään parempi sosialistia, sillä hän näki kaikki asiat typistettyinä
ja kuivettuneina, pyrki tyrkyttämään kansalle reformeja ja kuitenkin
pitämään sitä asemassaan rautaisella kädellä, koettaen myöskin toimia
omalla tavallaan periaatteittensa mukaisesti. No niin! Hän myönsi
kylläkin, että hän toimi periaatteittensa mukaisesti. Tämä ajatus
synnytti aina hyvin epäsointuisan äänen lordi Valleysin rinnassa. Se
oli melkein sopimatonta, pahempaa -- naurettavaa! Asian laita oli
sellainen, että tuolla poika-paralla oli onnettomuudeksi syvempi
tapa ajatella kuin politiikassa tarvittiin -- mikä oli vaarallista
-- hyvin vaarallista! Kokemus saattoi opettaa häntä jollakin lailla!
Ja pitkästä omasta kokemuksestaan Valleysin kreivi koetti tarkoin
muistella jotakin poliitikkoa, jonka käytännöllinen, valtiollinen
toiminta olisi jättänyt sellaiseksi, millainen oli alkujaan. Hän
ei keksinyt ketään. Mutta tämä antoi hänelle vähän lohdutusta. Ja
myöhäiskypsän parsanpalasen ylitse hänen järkähtämätön katseensa haki
hänen poikansa katsetta. Mitä hän oli tullutkaan sanomaan hänelle?
Lause oli ollut pahaaennustava. Hän ei voinut muistaa Miltounin
koskaan kertoneen hänelle mitään. Sillä vaikka olikin kärsivällinen
ja hyvänsuopa isä, hän oli -- niin monen muun julkisessa elämässä
toimivan miehen tavoin -- lapsissaan saanut ilmenemään vain vähässä
määrässä omat tapansa ja katsantokantansa. Neljästä lapsestaan hän
piti vain Barbaraa perinpohjin omanaan. Hän ihaili häntä, ja ollen
mies, joka täydellä sydämellään nautti elämästä, hän ei voinut
rakastaa muulloin kuin ihaillessaan. Mutta viimeisenä miehenä koko
maailmassa, joka tahtoi udella toisen salaisuuksia tai kiristää niitä
häneltä, hän odotti ilmaisematta mitään levottomuutta, saadakseen
kuulla poikansa asian.
Miltoun ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän kuvaili Courtierin
seikkailua, mikä huvitti lordi Valleysiä koko joukon.
"Punapippurikoe! En olisi uskonut heidän sellaista keksivänkään", hän
sanoi. "Ja nyt te olette saaneet hänet Monklandiin. Vieläkö Harbinger
on teillä?"
"Kyllä. Minä en luule Harbingerilla olevan paljonkaan kestävyyttä."
"Politiikassako?"
Miltoun nyökäytti päätään.
"Minä melkein paheksun sitä, että hän on meidän puolellamme -- minä
luulen, että hänestä ei ole meille hyötyä. Oletko nähnyt tuota
pilakuvaa? Se on sattuvasti piirretty. En voinut keksiä sinun
kasvojasi noiden vanhojen naisten joukosta."
Lordi Valleys hymyili persoonattomasti.
"Hyvin taitava piirros. Sivumennen sanottuna, minä luulen voittavani
kilpa-ajoissa."
Ja täten, hyppäyksittäin, jatkui keskustelu, kunnes viimeinen
palvelija oli lähtenyt huoneesta.
Sitten Miltoun valmistelematta katsahti isäänsä vasten kasvoja ja
sanoi:
"Minä haluan naida mrs Noelin."
Lordi Valleys otti iskun vastaan aivan samalla ilmeellä, jolla hän
oli tottunut odottamaan hevostensa häviämistä kilpa-ajoissa. Sitten
hän kohotti viinilasin huulilleen ja laski sen alas maistamatta. Tämä
oli ainoa merkki, mikä ilmaisi hänessä hämmennystä ja mielenkiintoa.
"Eikö se ole hieman liian äkillistä?"