Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun
oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja
soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen
tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle
tunkeutuvan huhun johdosta.
Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä
ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa
puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen
vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin
ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien
intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän
omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu
saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen
tuohon naiseen.
Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea
ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen
vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut
kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun -- tuo melkein
outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli -- merkitsi heidän
elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady
Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan
puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla
liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa
kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä
siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen
huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen,
jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista
hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa
vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä
oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan,
jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista.
Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi
häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva
urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua.
Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja
muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan
vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella
miestä -- puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä,
vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin
sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys
avioliiton purkamattomuudesta.
Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita
olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän
takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen
tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi
hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä
hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti
-- hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa
ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa,
hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä
alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista,
sammumatonta tulta.
Lady Valleys huokasi:
"Jospa hän ei olisi sellainen omituinen poika! Hän saattaa vielä
naida hänet pelkästä itsepäisyydestä."
"Niinkö?" sanoi lady Casterley.
"Sinä et ole nähnyt häntä, rakkaani. Mitä puoleensavetävin olento --
aivan hurmaavat kasvot."
Agatha sanoi rauhallisesti:
"Äiti, jospa hän on _saanut_ avioeron, niin en luule Eustacen
tahtovan naida häntä."
"_Saanut_ hän on varmasti", mumisi lady Valleys. "Toivokaamme
parasta!"
"Ettekö te edes tiedä, miten sen asian laita oikein on?" sanoi lady
Casterley.
"No niin, apulaispappi sanoo, että se oli _hän_, joka haki avioeron.
Mutta tuo pappi on hyväsydäminen mies. Saattaa olla siten, kuin
Agatha toivoi."
"Minä kammon epämääräisyyttä. Miks'ei joku kysy sitä tältä naiselta?"
"Sinun pitää tulla minun kanssani, rakas isoäitini, ja kysyä sitä
häneltä itseltään. Sinä tulet tekemään sen niin sievästi."
Lady Casterley loi katseensa ylös.
"Saammepa nähdä", hän sanoi. Hänen silmissään oli jotakin, joka
taisteli mahtavaa kritisismiä vastaan. Hän ei voinut sen enempää
kuin muutkaan olla noudattamatta Barbaran mieltä. Sellaisen henkilön
tavoin, joka uskoo menettelytapansa oivallisuuteen, hän piti tuosta
loistavasta lapsesta. Vieläpä hän ihaili -- vaikka ihaileminen ei
ollutkaan hänen vahvimpia puoliaan -- tuota lämmintä elämäniloa,
mikä ilmeni Barbarassa, kuten jossakin vedenneidossa, joka paljaine
jäsenineen halkoili aaltoja, työntäen tieltään tyrskyjen vaahtoa.
Hän tunsi tässä tyttärensätyttäressä pikemmin kuin hyvässä Agathassa
asuvan ylimyshenkeä. Agathassa oli piirteitä, kuten vakavuutta ja
yleviä periaatteita. Mutta jokin moraalisesti ahdas ja liiaksi
anglikaaninen piirre loukkasi hieman lady Casterleyn käytännöllistä
ja maailmallismielistä luonnetta. Se oli heikkoutta, ja hän ei
pitänyt heikkoudesta. Barbara ei voinut olla koskaan arkatuntoinen
siveyskysymyksissä tai asioissa, jotka eivät olleet oleellisia
aristokratialle. Hän saattoi tosiaankin mennä liian pitkälle
päinvastaiseen suuntaan pelkästä uhmasta. Tuo liian rohkea lapsi
oli sanonut: "Jos ihmisillä ei ole ollut menneisyyttä, niin heillä
ei tule olemaan mitään tulevaisuuttakaan." Ja lady Casterley ei
voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli
kunnianhimoinen, mutta se ei ollut mitään sellaisen henkilön
kunnianhimoa, joka on kohonnut mitättömyydestä, vaan sellaisen
henkilön korkeata kiihkoa, joka on huipulla ja aikoo siellä myöskin
pysyä.
"Ja missä sinä olet tavannut tämän -- tuon tuntemattoman olennon?"
hän kysyi.
Barbara tuli lieden luota ja, kumartuen alas lady Casterleyn tuolin
viereen, näytti verhoavan tuon naisen kokonaan.
"Olen sellainen kuin pitääkin, isoäiti. Hän ei voi turmella minua."
Lady Casterleyn kasvot pistivät esiin epäluuloisesti tuosta
lämpöisestä verhosta, ja niissä oli hylkäävän ilon katse.
"Minä tunnen sinun kepposesi!" hän sanoi. "Jatka, lapseni!"
"Minä tapaan hänet välistä. Hän näyttää sievältä. Me puhelemme."
Agatha sanoi tuolla nopealla rauhallisuudellaan:
"Hyvä Babs, minä luulen, että sinun pitäisi varoa."
"Rakas enkelini, miksi? Mitä se minua liikuttaa, vaikka hänellä olisi
ollut neljä miestä?"
Agatha puri huultaan, ja lady Valleys mumisi naurahtaen:
"Sinä olet totisesti hirveä, Babs."
Mutta mrs Winlowin pianon ääni oli tauonnut -- miehet olivat tulleet
sisään. Ja noiden neljän naisen kasvot jäykistyivät, aivan kuin
he olisivat vetäneet niille naamarin, sillä vaikka tämä olikin
melkein perhekokous, Winlowit kun olivat orpanan lapsia, niin
kuitenkin keskustelun aihe oli sellainen, että näiden neljän naisen
mielestä sitä oli mahdoton julkisesti käsitellä. Puhe alkoi nyt
siirtyä sotahuhuihin -- Winlow oli saanut erikoisesti tietää, että
ne tulivat Päättymään viikossa -- ja siitä Brabrookin puheeseen,
jota hän paraikaa piti ja jota Harbinger matki. Se kääntyi Winlowin
lentoon -- Andrew Grantin _Parthenon'issa_ julkaisemiin kirjoituksiin
-- _Cackler'issa_ olleeseen, Harbingeria esittävään pilakuvaan,
mikä oli varustettu seuraavalla allekirjoituksella: "Toryjen uusi
jäsen. L-rd H-rb-ng-r tutustuttaa ystävänsä yhteiskunnalliseen
Reformiin", pilakuvaan, mikä esitti Harbingeria näyttämässä
alastonta lasta ryhmälle vanhoja kruunupäisiä naisia. Sitten
erääseen tanssijattareen. Siitä yleiseen vakuutuslakiehdotukseen.
Sitten takaisin sotahuhuihin, erään suuren ranskalaisen kirjailijan
viimeiseen kirjaan ja vielä kerran Winlowin lentoon. Keskustelu oli
avomielistä ja vapaata, jokainen näytti sanovan tarkalleen sitä, mitä
tuli hänen mieleensä. Yhtäkaikki vältettiin koskettamasta näiden
asiain henkistä tärkeyttä, tai kenties niiden tärkeyttä ei nähty.
Lordi Dennis, joka huoneen toisessa päässä tutki
vaskipiirroskokoelmaa, tunsi kosketettavan leukaansa. Ja tuntien
tutun tuoksun hän sanoi päätään kääntämättä:
"Nämä ovat kauniita vaskipiirroksia, Babs!"
Saamatta mitään vastausta hän katsahti ylös.
Barbara seisoi siinä todellakin.
"Minä vihaan sitä, että ihmisiä pilkataan heidän selkänsä takana!"
Näiden kahden välillä oli aina vallinnut hyvä toveruus siitä
saakka, kun Barbara kultakutrisena pikku tyttönä hajareisin
harmaan ratsuhevosensa selässä oli ollut hänen aamukumppaninsa
ratsastusradalla koko sesongin ajan. Hänen ratsastuspäivänsä olivat
jo menneet, hänellä ei ollut enää mitään ulkoilmaharrastuksia,
lukuunottamatta kalastusta, jota hän jatkoi ivallisella
kestävyydellä, mitä tavataan itsenäisissä ja korkeahenkisissä
luonteissa, jotka kieltäytyvät myöntämästä sitä seikkaa, että vanhan
iän salaperäinen sormi on tullut tielle. Mutta vaikka Barbara ei enää
ollutkaan hänen kumppaninsa, niin hänellä oli tapana odottaa häneltä
luottamuksenosoituksia, ja hän katsahti erinomaisen osaaottavasti
Barbaraan, kun tämä poistui hänen luotaan erään ikkunan luokse.
Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla
näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä
tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat
ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.
Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut,
lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli
istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka
muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja
suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä
salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille
vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta
oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se
näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan,
aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara
tuli takaisin ikkunan luota.
"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu",
hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"
Lordi Dennis vastasi vakavasti:
"En luule ymmärtäväni sinua, rakkaani."
"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on
annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän
johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."
"Annapas kuulua, mitä hän on tehnyt!"
"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki
taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos
hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki
Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."
Lordi Dennis katsahti ylös hieman omituisesti.
"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä
vakavalta kannalta, Babs?"
Barbara kohautti olkapäitään. Olkahihna siirrähti hieman paikoiltaan.
"Hänelle on kaikki paljasta leikkiä, ja hän tietää sen -- sen voitte
kuulla hänen äänestään. Hän ei voi sille mitään, että kaikki on
yhdentekevää, tietenkään. Ja hän tietää sen myöskin."
"Minä olen kuullut, että hän tavoittelee sinua, Babs. Onko se totta?"
"Ei ainakaan vielä ole tavoittanut."
"Tuleeko tavoittamaan?"
Barbaran vastauksena oli toinen olkapäidenkohautus. Ja huolimatta
kaikesta kuvanomaisesta kauneudestaan hänen olkapäittensä liike
muistutti sellaisen pikku tytön liikettä, jolla on esiliina vyöllään.
"Entäs tämä mr Courtier", sanoi lordi Dennis vakavasti, "tavoitatko
sinä häntä?"
"Minä tavoitan kaikkia. Ettekö sitä tiedä, rakkaani?"
"Tosiaankin, lapseni."
"Juuri niin, tietenkin -- kuten Eustace-raukka!" Barbara lopetti
lauseensa, sillä Harbinger seisoi hänen lähellään, kasvoilla
sellainen ilme, mikä läheni kunnioitusta ja mitä ei niillä koskaan
oltu nähty. Oikeastaan se tapa, millä hän katseli Barbaraa, oli
melkein arka.
"Haluatteko laulaa sen laulun, josta minä niin pidän, lady Babs?"
He läksivät pois yhdessä, ja lordi Dennis, katsellen tämän loistavan
parin jälkeen, siveli vakavasti partaansa.