Mutta auto oli ennättänyt Bucklandburyn asemalle.
Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä,
osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän
pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.
"No niin, Frith! -- Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän
kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette
vaarallinen mies -- mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani
nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin... Randle,
menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann
istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa
paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää
hiljakseen! Me voimme istua kolmisin... Nyt, rakkaani, minä voin
suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"
Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen,
että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset.
Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain
silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten
hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät
sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti,
kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin
muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen
jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä
kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten
hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi,
ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat.
Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.
Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahti
Courtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaan
Barbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier ei
pannut sitä pahakseen.
Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi
siinä. Käkien kukunta -- hieman kimakka -- seurasi nopeastikiitävää
autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja
länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.
Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun
vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.
"Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin
minä unohdan -- kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut
niin paljon puhuttavan?"
Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä
silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin
nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!
"Hän on hyvin hurmaava nainen, lady Casterley."
"Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.
Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"
"Jos hänellä niitä onkaan?"
"Kuinka?" sanoi lady Casterley.
Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin
kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.
"Saanen toki olettaa, että hänellä on menneisyytensä!"
"Ette ainakaan minun sanojeni perusteella, lady Casterley."
Barbara kosketti uudestaan, huomaamatta ja hyväilevästä, Courtieria.
"No niin, tämäpäs on perin salaperäistä. Minä tulen ottamaan itse
selvän. Sinä tunnet hänet, rakkaani. Sinun täytyy viedä minut
katsomaan häntä."
"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei
tule olemaan tulevaisuuttakaan."
Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua
tyttärentyttärensä reidelle.
"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä
olet jo muutenkin liian leveä."
Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen.
Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä
Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa
törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois
vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut
tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä
pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen
päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.
Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat
poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla,
mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin,
kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet
kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu
tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa.
Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja
tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin,
kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.
Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä
näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen -- äänensävy ja tapa, mikä
piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan
sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut
sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis
pysähtymään.
Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle,
niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä
päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta
käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen
samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen
vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen
hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään
täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin
aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat
silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton
ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta
säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat
omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka
ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan
perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla
on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin
uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli
tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei
puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten
jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea
mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun
tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli
elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää
huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen
omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen
nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä
erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä
oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska
tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin
monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka
puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin
huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä!
Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova
jotakin."
Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne,
syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä
liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli
unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi:
"En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta.
Bertie on selittävä sen teille."
Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman
huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon
ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen -- hyvin sievä -- mr
Courtier tunsi hänet -- vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa
-- melkein myöhään eilisiltana -- nuo pirut käyttivät tätä seikkaa
hyväkseen, minkä taisivat -- kaikenlaisia viittailuja -- vaalitappio
oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!
Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse,
oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille,
näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin
avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä
hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.
Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö
sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin!
Sir William -- mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia
liian pieniksi -- pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger
lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö
kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän
oli -- päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos
Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää
hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin
pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää
tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille
olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja
vasten naamaa.
Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:
"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."
Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja
voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti,
lordi Harbinger mumisi:
"Aivan niin, luonnollisestikin!"