Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton
tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön
elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen,
hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin
rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi
Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta,
joka on ominaista hänen maanmiehilleen -- tuon omituisen ilmeen
heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella
pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin,
hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus
oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, -- tuon vihan
kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka
venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden
-- idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden --
synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan,
tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään,
vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman
kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin
kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.
Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei
ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa
ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi
jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa
tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.
Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli
kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli
jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi
oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne
kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli
tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka
olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja
kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier
oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla,
ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat
huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli
käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin.
Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos
Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei
olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos
olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta
hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että
sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.
Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua
pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi
kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:
"Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"
Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.
Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän
työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty
ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä
alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta
katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin
omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.
"Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"
"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla -- tuo kurja
alhainen ihmiskieli."
Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli
käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut
niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä
oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja,
katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:
"Onko mrs N -- -- jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan
Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs
M -- --?"
Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.
"Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä
välittää?"