Lähdettyään samana iltana Monkland Courtin tupakkahuoneesta,
tarkoituksella mennä maata, Bertie Caradoc poikkesi Yrjö IV:n ajan
tyyliin rakennettuun käytävään, missä hänen lempibarometrinsä
riippui. Ilmapuntarin tarkkaaminen kuului hänen jokailtaisiin
tapoihinsa, hänen, joka kaiken joutoaikansa käytti talvella
metsästykseen ja kesällä kilpa-ajoihin.
Jalosyntyisessä Hubert Caradocissa, joka kehitteli itseään
diplomaattiselle uralle, ilmenivät täydellisemmin kuin missään muussa
Caradocissa tämän suvun erikoiset sekä heikot että vahvat puolet.
Hän oli kohtalaisen pitkä ja jäntevärakenteinen. Hänen ahavoituneet
kasvonsa sileäksi kammatun tumman tukan alla olivat piirteiltään
säännölliset, mutta pienet, ja niissä asusti reippaan päättävä,
tunteettomuuden verhoama ilme. Hänen tutkivien, vaaleanruskeiden
silmiensä päällä luomet olivat melkein uskonnollisesti puoleksi
raollaan. Hän oli syntyjään vaitelias, ja hänen täytyi tosiaankin
joutua suuren mielenliikutuksen valtaan avatakseen silmänsä
selkoselälleen. Hänen nenänsä oli hienosti veistetty ja laiha.
Hänen huulensa, jotka olivat pienien tummien viiksien peittämät,
avautuivat tuskin ollenkaan hänen puhuessaan, mikä tapahtui erityisen
sopertavalla, mutta odottamattoman nopealla äänellä. Koko hänen
olemuksensa ilmaisi käytännöllisyyttä, henkevyyttä, varovaisuutta,
neuvokkuutta, mihin yhtyi suuri itsensähillitsemiskyky, ilmaisi
miestä, joka piti maailmaa ratsuna, jota piti ohjata sen verran kuin
tarvittiin sen hallitsemiseen. Hän oli mies, jolle aatteet eivät
olleet minkään arvoisia, elleivät ne heti johtaneet toimintaan; hän
oli olennoltaan siisti, vaatien kaikkea "hyvin tehdyksi", mutta jos
tarvittiin, oli hänessä riittävästi stoalaista; hän oli kohtelias,
mutta aina valmis hyökkäämään, pystyen antamaan anteeksi vain
sellaisia puutteita ja säälimään vain sellaisia suruja, joita hänen
kokemuksensa oli opettanut häntä ymmärtämään. Sellainen oli Miltounin
nuorempi veli 26-vuotiaana.
Pantuaan merkille, että ilmapuntari oli muuttumaton, hän oli juuri
aikeissa nousta yläkertaan, kun huomasi kauempana eteishuoneessa
kolmen henkilön lähestyvän käsitysten. Ollen luonteeltaan utelias ja
varovainen hän odotti siksi, kunnes nämä tulivat lampun valoon asti.
Huomattuaan heidät Miltouniksi ja lakeijaksi, joiden välissä oli
ontuva mies, hän riensi heitä vastaan.
"Oletteko nyrjäyttänyt jalkanne? Odottakaapas hetkinen! Hakekaapas
tuoli, Charles."
Istutettuaan vieraan tuolille Bertie kääri ylös hänen housunlahkeensa
ja tarttui sormineen hänen polveensa. Tässä liikkeessä oli
eräänlaista rakastettavaa ystävyyttä; näkyi, että niillä käsillä oli
aikoinaan koeteltu lukemattomien hevosten niveliä ja jänteitä.
"Hm", hän sanoi, "voitteko kestää pienen nykäisyn? Pidä hänestä
kiinni takaapäin, Eustace. Istuutukaa maahan, Charles, ja pidelkää
kiinni tuolin jaloista. Kas niin, sillä tavalla!" Ja tarttuen jalkaan
hän nykäsi. Kuului pieni naksahdus, aivan kuin olisi purtu hieman
hampaita yhteen. Ja Bertie sanoi: "Kas niin -- tällä kertaa ei siinä
tarvita mitään lääkäriä."
Johdettuaan ontuvan vieraansa erääseen Yrjö IV:n ajan tyylisessä
käytävässä olevaan huoneeseen, mikä oli kiireesti muutettu
makuuhuoneeksi, molemmat veljekset jättivät hänet lakeijan
hoidettavaksi.
"No niin, veliseni", sanoi Bertie, kun he olivat matkalla omiin
huoneisiinsa, "siinä nyt on _sen_ lorun loppu -- ei tule enää
tekemään sinulle mitään kiusaa näissä vaaleissa. Saanut hyvän iskun,
kaikesta päättäen!"
Sanoma siitä, että Courtier oli sijoitettuna heidän kattonsa
alle, kiersi kaikkien kuuluville ennen aamiaista erään henkilön
välityksellä, jonka tapoihin kuului tietää kaikki ja pitää huolta
siitä, että muutkin saivat osansa tästä tiedosta. Pikku Ann,
käydessään tavanmukaisella aamutervehdyksellä äitinsä luona, nosti
nenänsä pystyyn, tarttui käsillään vyöhönsä ja aloitti heti:
"Eustace-eno toi meille viime yönä miehen, jonka jalka oli
nyrjähtynyt, ja Bertie-eno pani sen paikoilleen. William sanoo
Charlesin sanoneen, että häneltä pääsi vain tällainen ääni" -- sitten
seurasi heikko hampaankiristys --: "ja hän on se mies, joka asustaa
majatalossa, ja William sanoo, että portaat olivat liian ahtaat, kun
häntä vietiin ylös, ja jos hänen polvensa on nyrjähtynyt, niin hän ei
voi pitkään aikaan kävellä ilman keppiä. Saanko mennä isän luokse?"
Agatha, joka oli paraikaa kampaushommissa, ajatteli:
"En ole varma siitä, onko noin alhaalle vedetty vyö terveellinen", ja
mutisi sitten: "Odotappas hetkinen!"
Mutta pikku Ann oli jo ennättänyt mennä tiehensä. Ja hänen äänensä
kuului pukeutumishuoneesta, mistä hän paraikaa kiipesi sir Williamin
luokse, joka antamistaan vastauksista päättäen ilmeisesti ajoi
partaansa. Kun Agatha, joka ei koskaan jättänyt käyttämättä hyväkseen
mitään sopivaa tilaisuutta lähestyäkseen miestään, katsahti sisään,
niin tämä oli yksinään ja jotenkin mietteissään -- tämä solakka mies
lujine, kiinteine kasvoineen ja varovaisine silmineen, mies, joka
totta puhuen ei ollut huomattava muiden kuin vaimonsa mielestä.
"Tuo Courtier-parka on satuttanut jalkansa", sanoi sir William. "En
tiedä, mitä äitisi sanoo leirissä olevasta vihollisesta."
"Eikö tuo Courtier ole vapaa-ajattelija, vieläpä melkein -- --"
Sir William, seuraten omaa ajatusjuoksuaan, keskeytti hänet:
"Tietenkin on hyvä, mikäli Miltoun on kysymyksessä, että hän on
täällä."
Agatha huokasi. "No niin, käsittääkseni meidän täytyy olla
ystävällisiä häntä kohtaan. Minä kerron asian äidille."
Sir William hymyili.
"Ann pitää siitä kyllä huolen", hän sanoi.
Ja Ann olikin paraikaa isoäitinsä luona.
Lady Valleys askarteli vielä peilin ääressä. Ann istui sen takana
olevassa ikkuna-aukossa ja sanoi:
"Hän putosi ikkunasta punapippurin vuoksi. Miss Wallace sanoo, että
hän on panttivanki -- mitäs panttivanki merkitsee, isoäiti?"
Kun kuusi vuotta sitten tuo sana ensi kertaa kaikui hänen korvissaan,
hän oli ajatellut: "Oh, rakkaani! Olenko minä tosiaankin isoäiti?"
Se oli tuntunut silloin iskulta, näyttänyt merkitsevän monen asian
päättymistä; mutta naisten tosiasiallinen urhoollisuus, joka niin
paljon pikemmin taipuu välttämättömään kuin miehet, oli tullut
pian hänen avukseen; ja nyt, toisin kuin hänen puolisonsa, hän ei
välittänyt siitä mitään. Yhtäkaikki hän ei vastannut mitään, osittain
siksi, ettei ollut tarpeellista puhua pikku Ann'in kanssa keskustelun
ylläpitämiseksi, osittain siksi, että hän oli vaipunut syviin
mietteisiin.
Tuo mies oli haavoittunut! Tietenkin oli oltava vieraanvaraisia
-- semminkin kun heidän omat alustalaisensa olivat tehneet tuon
loukkauksen! Kuitenkin oli melkein liikaa lausua tervetulleeksi
miestä, joka oli poikennut tänne yllyttämään maata hänen omaa
poikaansa vastaan. Epäilemättä olisi saattanut käydä vielä
hullumminkin, jos hän esimerkiksi olisi ollut joku "mahdoton"
eriuskolainen radikaali! Tämä mr Courtier oli vapaa taistelija
-- jotenkin tunnettu mies, mielenkiintoinen olento. Hänen, lady
Valleysin, piti pitää huolta siitä, että tuo mies tunsi olevansa
"kotonaan" ja mukavissa olosuhteissa. Jos taitavasti ongittiin,
niin epäilemättä häneltä saatiin jotakin tietoja tuosta naisesta.
Sitäpaitsi heidän vieraanvaraisuutensa hyväksyminen tuli tukkimaan
hänen agitaattorinsuunsa, jos hän, lady Valleys, ollenkaan ymmärsi
senlaatuista miestä, jolla uskontunnustuksessaan oli aina jotakin
arabialaista. Hän, lady Valleys, joka oli luonteeltaan pystyvä
hallitusmies, otti huomioonsa kaiken sen käytännöllisen, mitä
tästä tapauksesta johtui, tapauksesta, jolta ei puuttunut, niin
vastenmielinen kuin se muuten olikin, naurettavaa puoltaan sellaisen
henkilön mielestä, joka on taipuvainen keksimään koomillista
kaikessa, mikä ei sodi suoraan hänen etujaan ja filosofiaansa vastaan.
Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen mietteensä.
"Minä menen nyt täti Babsin luokse."
"Voit mennäkin, mutta suutele minua ensin."
Pikku Ann hyökkäsi esiin niin nopeasti, että hänen pieni nykerö
nenänsä tunkeutui lady Valleysin pehmeihin, pyöreihin huuliin...
Kun Courtier samana iltapäivänä sauvaansa nojaten meni ulos
huoneestaan terassille, niin hän näki edessään auringonpaisteessa
kolme riikinkukkoa marssimassa hitaasti ruohokentän poikki Dianan
kuvapatsasta kohden. Nämä linnut liikkuivat eteenpäin uskomattoman
arvokkaasti, aivan kuin niiden elämässä ei olisi koskaan ollut
kiirettä. Ne näyttivät tosiaankin tietävän, että päästyään sinne
niillä ei ollut muuta tehtävää kuin tulla jälleen takaisin.
Niiden takaa, korkeiden puiden läpi, nummen muutamien metsäisten
kyttyräin, neilikkakenttäin luvatun maan, laitumien ja yrttitarhojen
yli, näköala ulottui kauas mereen asti. Lämpö verhosi tämän näyn
opaalinvärisellä, hienolla hunnulla, mikä muutti kaikki arvot, niin
että savenvalulaitosten neliönmuotoiset seinät ja korkeat savupiiput
muutamien mailien päässä alhaalla laaksossa näyttivät Courtierista
joltakin vanhalta italialaiselta, linnoitetulta kaupungilta. Hänen
tunnelmansa, havaitessaan olevansa tässä vankilassaan, olivat
omituisia. Sillä hänen tunteensa Miltounia kohtaan, jonka hän oli
kahdesti kohdannut mrs Noelin luona, ei ollut erimielisyyksistä
huolimatta millään lailla epäystävällinen, kun sen sijaan Miltounin
perhettä kohtaan hänellä ei ollut vielä mitään tunteita. Elettyään
kädestä suuhun ja useissa maissa, sen jälkeen kuin oli jättänyt
koulunsa Westminsterissä, hänellä ei ollut käytännöllisesti
katsoen mitään luokkatunteita. Vihamielinen suhtautuminen
aristokratiaa kohtaan vain sen tähden, että se oli aristokratiaa,
oli käsittämätöntä hänelle samoin kuin alentuvaisuuskin. Hänen
tunnealansa muodostui noiden kahden hänen luonteensa pysyvän
perusvaatimuksen, nimittäin seikkailuhalun ja tyranninvihan
mukaisesti. Työmies, joka löi vaimoaan, tehtaanomistaja, joka käytti
"hikoilujärjestelmää", pappi, joka tuomitsi seurakuntalaisensa
helvettiin, pääri, joka esiintyi tylysti -- kaikki nämä olivat
hänestä yhtä vastenmielisiä. Hän piti kansaa yksilöinä ja vain
vahingossa hän oli käyttänyt luokka-sanastoa hyökätessään Miltounin
kimppuun mrs Noelin luona. Luonteeltaan tulisena ja tottuneena
omituisiin ympäristöihin ja aina eläen hetken mukaisesti hänellä
ei ollut taisteltavana hermostuneen temperamentin arkuutta ja
ärtyneisyyttä vastaan. Hänen iloisa ystävällisyytensä häiriintyi
ainoastaan silloin, kun hän tuli kosketuksiin jonkun sellaisen
tunteen kanssa, joka näytti hänestä alhaiselta tai pelkurimaiselta.
Tällaisissa tilaisuuksissa, joita ei kenties ilmennyt harvoin, hänen
kasvonsa näyttivät sellaisilta, kuin hänen sydämensä olisi höyrynnyt
fyysillisesti, ja koska hänen stoalainen ulkokuorensa ei koskaan
sulanut kokonaan tämän kuumuuden vaikutuksesta, niin tuloksena oli
hyvin omituinen ilme, eräänlainen tyyni, ivallinen, toivoton, hilpeä
katse.
Hänen päätunteensa sen johdosta, että tuon loukkaantumisen vuoksi
oli joutunut vangiksi vihollisen leiriin, oli hämärän hilpeyden ja
uteliaisuuden sekainen. Ympärillä asuva kansa puhui hyvää tästä
Caradoc-suvusta. Ei näyttänyt puuttuvan ystävällistä tunnetta
hovin ja heidän alustalaistensa väliltä; mitään huutavaa hätää
ei sanottu olevan heidän alueellaan, ei liioin mitään huonoja
asumusoloja. Ja jos asukkaita ei rohkaistukaan parantamaan
olotilaansa, niin heidät kuitenkin ylläpidettiin tietyllä tasolla
jatkuvan ja anteliaanpuoleisen valvonnan avulla. Kun katto kaipasi
korjaamista, niin se korjattiin, kun työmies tuli vanhuuttaan
kykenemättömäksi työhön, ei hänen annettu joutua vaivaistaloon.
Huonoina villa-, karja- tai viljavuosina farmarit saivat asteittaisen
vuokranalennuksen. Savenvalutyöt jatkuivat auliilla, joskin
itsevaltaisella pohjalla. Oli totta, että vaikka lordi Valleysin
piti olla tiukka "uudestaan kiinni maahan"-politiikan kannattaja,
mitään toimenpiteitä ei näkynyt, jotka olisivat rohkaisseet ihmisiä
asettumaan näille maille, epäilemättä siitä syystä, ettei tällaisten
asettujain uskottu tekevän maalle yhtä suurta oikeutta kuin niiden
nykyiset omistajat. Tosiaankin näytti tämä tunne olevan heissä niin
lujassa, että lordi Valleysin agentin nähtiin ostavan, eikä vain
harvoin, hieman lisää maata.
Mutta koska tässä elämässä ihminen huomaa ainoastaan sen, mikä
kiinnittää hänen mieltään, niin kaikki tuo loru, joka oli
puolittain suopeaa, puolittain ei, oli joutunut vain heikosti tuon
rauhanasianajajan korviin hänen sotaretkellään, sillä hän oli,
kuten jo on sanottu, vain huono poliitikko ja ohjasi hevostaan
omalla tavallaan. Seisoessaan siinä ja nauttiessaan näystä hän kuuli
takanansa pienen kimakan äänen ja huomasi pienen tytön, jolla oli
päässään leveälierinen hattu, mutta niin takaraivolla, että se ei
varjostanut hänen kasvojaan ollenkaan; samalla hän huomasi myöskin
esiinpistävän pienen käden. Tarttuen siihen hän vastasi:
"Kiitos, minä voin hyvin -- entäs te?" huomatessaan, että rohkea
suuri silmäpari tutki hänen jalkaansa.
"Tekeekö se kipeätä?"
"Ei sanottavasti."
"Minun ratsuhevoseni jalka on ajettunut. Isoäiti tulee tarkastamaan
sitä."
"Vai niin."
"Nyt minun on mentävä. Toivon teidän pian paranevan. Hyvästi!"
Sitten pienen tytön asemesta Courtier näki hoikan ja verrattain
kukoistavan naisen katselevan häntä eräänlaisella kujeellisella
arvokkuudella. Hänellä oli päällään vaaleanruskeasta, kankeasta
kankaasta tehty puku, joka näytti olevan liian tiukka hänen vankkojen
lanteittensa kohdalta, sillä se jätti kokonaan ympäröimättä hänen
polvensa. Hänellä ei ollut hattua eikä käsineitä, eikä mitään
koristuksia, lukuunottamatta sormuksia ja pientä, jalokivillä
koristettua kelloa, joka oli nahkavyöllä kiinnitetty hänen
ranteeseensa. Hänessä näytti tosiaankin olevan pyrkimys välttää
kaikkea keinotekoista hienoutta.
Ojentaen kaunismuotoisen, mutta kookkaan kätensä hän sanoi:
"Valitan mitä syvimmin sitä, mitä teille on tapahtunut, mr Courtier."
"Ei mitään syytä valittaa."
"Toivon, että teillä on täällä mukavaa. Onko teille annettu kaikkea,
mitä kaipaatte?"
"Minulle on annettu kaikkea yli tarpeen."
"Se oli tosiaankin ikävää, kuitenkin se on tuottanut ilon saada
tutustua teihin. Tietenkin minä olen lukenut teidän kirjanne."
Courtierista näytti, että tämän arvokkaan naisen kasvoille oli tullut
katse, joka näytti sanovan: niin, hyvin taitava ja huvittava, aivan
viehättävä! Mutta ne aatteet? Millaisia ne ovat? Te tiedätte sangen
hyvin, että ne eivät pidä paikkaansa -- että itse asiassa ne eivät
saa pitää!
"Se on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne."
Mutta lady Valleysin vastaukseen: "Minä en yhdy niihin vähääkään, sen
voitte arvata", oli ilmestynyt hieman tylyyttä, aivan kuin hän olisi
tietänyt, että Courtier oli sisimmässään hieman hymyillyt. "Näinä
päivinä pitäisi meille saarnattaman sotaisia hyveitä -- semminkin kun
pappina on sotilas."
"Uskokaa minua, lady Valleys, sotaiset hyveet on parasta jättää
miehille, joilla on viattomampi mielikuvitus."
Hän sai vastaanottaa nopean katseen ja seuraavat sanat: "Oli miten
oli, olen varma siitä, että te ette välitä rahtuakaan politiikasta.
Te tunnette mrs Lees Noelin, eikö niin? Mikä sievä nainen, eikö
totta?"
Hänen puhuessaan Courtier näki nuoren tytön tulevan terassia
pitkin. Tyttö oli ilmeisestikin ollut ratsastamassa, sillä hänellä
oli pitkävartiset saappaat ja hame, joka oli sallinut hänen istua
hajareisin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja hänen hiuksensa --
jotka väriltään olivat syksyisten pyökinlehtien kaltaisia auringon
paistaessa niiden läpi -- olivat nupulla pienen pehmeän hatun alla.
Hän oli hoikka ja lähestyi heitä sellaisen henkilön tavoin, jolla on
hyvin pitkä välimatka lonkkanivelestä polveen. Elämän ilo, hilpeys
ja tiedoton voima näytti säteilevän koko hänen olemuksestaan ja
kasvoistaan.
Lady Valleysin sanottua: "Ah, Babs! Tyttäreni Barbara -- mr
Courtier", Courtier pisti esiin kätensä ja sai niihin rautakintaiset
sormet, jotka ojennettiin hymyillen, ja kuuli Barbaran sanovan:
"Miltoun on mennyt kaupunkiin, äiti. Minun pitää ajaa autolla
Bucklandburyyn toimittamaan hänen asiaansa. Näin ollen minä voin
noutaa isoäidin asemalta."
"On parasta, että otat Ann'in mukaasi, taikka muuten hänestä on
meille vastusta. Kenties mr Courtier haluaisi vähän tuulettaa
itseään. Onko teidän polvenne kunnossa, vai mitä?"
Katsahtaen edessään olevaan näkyyn Courtier vastasi:
"Kyllä on."
Seitsemännestä ikävuodestaan alkaen hän ei ollut koskaan voinut
katsella naisellista kauneutta lämpenemättä tai tuntematta pientä
kiihtymystä; ja nähdessään nyt edessään kenties kauneimman tytön,
mitä koskaan oli saanut katsella, hän halusi olla hänen kanssaan,
meni tämä nyt sitten minne tahansa. Barbaran hymyssä oli jotakin
hyvin lumoavaa, aivan kuin hän olisi nähnyt Courtierin tunteiden läpi.
"No niin", sanoi Barbara. "Meidän on parasta etsiä Ann."
Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin
autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen
tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän
välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina
joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.
Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä,
viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle,
niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin
pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki,
ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä
villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet
tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat
jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka
makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja
niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin
olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä
päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta
lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten
sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että
asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien
jumalien voiman.
Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja
jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti
sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja
halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada
tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan
itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:
"Täti Babs, eihän tuo ollut mikään perin vahva talo, eihän?"
Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä
näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen
lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin
sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä,
yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli
vaipunut maahan asti.
"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä
sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."
"Onko hän vielä hengissä?"
"Ei aivan -- hän kuoli noin sata vuotta sitten."
"Mikä sai hänet rakentamaan sen tänne?"
"Hän vihasi naisia, ja -- katto putosi hänen päälleen."
"Miksi hän vihasi naisia?"
"Hän oli jöröpää."
"Mitä merkitsee jöröpää?"
"Kysy mr Courtierilta."
Barbaran rauhallisen, veitikkamaisen katseen alaisena Courtier koetti
löytää vastausta tähän kysymykseen.
"Jöröpää", hän sanoi hitaasti, "on mies, joka on minun kaltaiseni".
Hän kuuli pienen naurun ja huomasi Ann'in levollisesti tutkivan
katseen.
"Onko Eustace-eno jöröpää?"
"Nyt te tiedätte, mr Courtier, mitä Ann ajattelee teistä. Etkö sinä
pidä paljon Eustace-enostasi?"
"Kyllä", sanoi Ann ja tuijotti eteenpäin. Mutta Courtier katsoi
syrjäsilmällä hänen hatuttoman päänsä yli.
Hänen hilpeytensä lisääntyi joka hetki. Tämä tyttö muistutti hänen
mielestään kaksivuotiasta varsaa, jonka hän oli nähnyt astuvan ulos
Ascotin aitauksesta ensimmäiseen kilpa-ajoon, auringon kimallellessa
sen satiinin- ja kastanjanvärisellä karvalla, pään ollessa pystyssä,
silmäin täynnä tulta -- yhtä varmana siitä, että voittaisi, kuin
siitä, että ruoho oli vihreätä. Oli vaikeata uskoa häntä Miltounin
sisareksi. Oli vaikeata uskoa noita neljää nuorta Caradocia toistensa
sukulaisiksi. Miltoun oli vakava ja askeettinen henkensä ahtaassa
puvussa, Agatha oli hellä, taloudellinen ja turhantarkka, Bertie
sulkeutunut, älykäs ja teräksinen ja Barbara taas suora, hilpeä ja
valloittava -- asteikko oli laaja.
Mutta auto oli jättänyt nummen ja laskeutui jyrkkää mäkeä pienten
huvilain ja harmaiden työläistalojen ohitse, mitkä olivat
Bucklandburyn kaupungin ulkopuolella.
"Ann'in ja minun pitää mennä Miltounin päämajaan. Saanko jättää
teidät vihollisten leiriin, mr Courtier? Pysäyttäkää, Frith."
Ja ennenkuin Courtier saattoi antaa suostumustaan, he olivat
pysähtyneet erään talon kohdalle, mihin oli kirjoitettu suurilla
kirjaimilla: "Äänestäkää Chilcoxia Bucklandburystä!"
Nilkuttaessaan Humphrey Chilcoxin vaalikansliaan, mikä tuoksui
maalilta, Courtier oli vielä nuoruudentuoksun, ambran ja
harris-kankaan hajun vallassa. Kansliassa oli kolme miestä pöydän
ympärillä. Vanhin heistä, jolla oli pienet harmaat silmät ja
typykkäparta ja jonka eleissä oli jotakin sellaista, mitä tavataan
ainoastaan entisillä määreillä, nousi heti ja tuli häntä vastaan.
"Mr Courtier, eikö niin?" hän sanoi jurosti. "Hauska tavata teitä.
Olen kovin pahoillani tuon loukkauksen johdosta. Vaikka siitä on
ollut meille tavallaan hyötyäkin. Niin, tosiaankin. Sellainen on
karkeata rehelliseen menettelyyn verraten. Ei olisi ihme, jos se
tuottaisi meille parisataa ääntä. Teistä näkyy, että olette saanut
vamman."
Hoikka, hienompi mies, suortuvatukkainen, lähestyi myöskin,
sanomalehti kädessä.
"Sillä on ollut melkein hämmästyttävä vaikutus", hän sanoi.
"Lukekaapas tämä:
"'Törkeä loukkaus huomattavaa vierasta kohtaan.
Lordi Miltounin yöllinen seikkailu'."
Courtier luki erään kohdan.
Pienisilmäinen mies katkaisi pahaenteisen äänettömyyden.
"Joku meikäläinen on kaikesta päättäen ollut näkemässä koko metelin,
on hypännyt pyörälleen ja tuonut uutisen ennen lehden painoonpanoa.
Mitään syytöksiä ei tehdä tuota naista kohtaan -- vain mainitaan
yksinkertaiset tosiasiat. Mutta se riittääkin", hän lisäsi
persoonattoman ilkeästi, "minä luulen, että hän on itse ansainnut
kohtalonsa".
Hienompipiirteinen mies lisäsi hermostuneesti:
"Me emme voineet auttaa sitä, mr Courtier. En tosiaankaan tiedä, mitä
tässä olisi tehtävä. Minä en pidä tästä rahtuakaan."
"Onko teidän ehdokkaanne nähnyt tätä?" kysyi Courtier.
"Ei ole voinut nähdä", pisti tähän väliin kolmas kansliamies, "sillä
me itse emme saaneet nähdä sitä ennen kuin tunti sitten".
"Minä en olisi koskaan sallinut sitä painettavan", sanoi
hienompipiirteinen mies. "Minä paheksun suuresti toimittajan
menettelyä."
"Mitäpäs siitä -- --", sanoi pienisilmäinen mies, "sehän on vain
tavallinen uutinen. Jos se herättääkin huomiota, se ei ole meidän
vikamme. Lehti ei syytä ketään mistään, se mainitsee vain tapahtuman.
Tuon naisen asema se saa aikaan vaikutuksen. Sitä on mahdotonta
auttaa, eikä meidän kannaltamme ole tarviskaan. Täällä maaseudulla
eivät siveyskäsitteet ole, jumalankiitos, vielä höltyneet!" Hänen
sanoissaan oli todellista tunnetta. Luotuaan sitten katseen
Courtieriin hän lisäsi: "Tunnetteko sen naisen?"
"Aina lapsuudesta alkaen. Se, joka puhuu pahaa hänestä, joutuu
tekemisiin minun kanssani."
Hienompipiirteinen mies sanoi vakavasti:
"Uskokaa minua, mr Courtier, olen kokonaan teidän kannallanne.
Meillä ei ole mitään tekemistä tuon kohdan kanssa. Se on yksi
niitä tapauksia, jolloin ihminen hyötyy vasten tahtoaan. Oli mitä
onnettominta, että hän tuli kentälle lordi Miltounin kanssa. Te
tiedätte, millaisia ihmiset ovat."
"Se on päällekirjoitus, joka tässä jotakin merkitsee", sanoi kolmas
kansliamies. "Ne ovat kirjoittaneet sillä lailla, mikä vetää huomion
puoleensa."
"Sitä en tiedä", sanoi pienisilmäinen mies itsepäisesti. "Jos lordi
Miltoun kuluttaa iltojaan yksinäisten naisten kanssa, niin hän saa
syyttää itseään eikä ketään muuta."
Courtier katsahti heihin, vuoronsa perään kuhunkin.
"Tämä tekee lopun minun osanotostani vaalitaisteluun", hän sanoi.
"Missäs tämän lehden toimitus onkaan?" Ja odottamatta vastausta hän
sieppasi lehden ja poistui huoneesta. Hän seisoi ulkona minuutin,
etsien osoitetta, ja lähti sitten kulkemaan katua alas.