Kun kuolematon Don lähti soittamaan kaikkia ilon kelloja, häntä
seurasi matkalla yksi klowni. Charles Courtieria olivat sen
sijaan aina seuranneet tuhannet, jotka eivät mitenkään voineet
ymmärtää tämän epäitsekkään miehen käyttäytymistä. Mutta vaikka hän
hämmästyttikin aikalaisiaan, niin he eivät sentään nauraneet hänelle,
sillä hänen kerrottiin tappaneen muutamia miehiä ja rakastaneen
muutamia naisia. Tällainen yhdistely oli heistä vastustamaton,
kun siihen liittyi vielä voimakas ja kohtelias ulkomuoto. Hän oli
oxfordshireläisen papin poika ja antauduttuaan hävinneen asian
palvelukseen oli ratsastanut siliä läpi maailman kahdeksannestatoista
ikävuodestaan asti laskeutumatta koskaan alas satulasta. Tämän
kestävyyden salaisuus oli kenties siinä, että hän ei ollenkaan
huomannut ratsastavansa. Se oli hänelle yhtä luonnollinen paikka kuin
virkatuolit muille kuolevaisille. Hän ei lyönyt rahaa retkistään,
hänen luonteensa kun oli liiaksi hänen kullanpunaisen tukkansa
kaltainen, jota kansa vertasi kaikkihävittäviin liekkeihin. Hänen
vikansa olivat silmiinpistäviä. Ne olivat parantumaton optimismi;
sellainen kauneuden ihailu, mikä oli pakostakin saanut hänet välistä
unohtamaan, millaista naista hän eniten rakasti; liian ohut nahka,
liian lämmin sydän, humbugin vihaaminen ja oman edun valvomisen
tavanomainen laiminlyöminen. Naimattomana miehenä, jolla oli monia
ystäviä ja monia vihamiehiä, hän piti aina ruumiinsa miekanterän ja
sielunsa aina hehkuvan hiilloksen kaltaisena.
Ei ollut niinkään epäjohdonmukaista kuin oletettiin, että henkilö,
joka myönsi ottaneensa osaa viiteen sotaan, sekaantui täytevaaleihin
ajaakseen rauhan asiaa, sillä hän oli aina taistellut häviön
puolella, eikä hänestä tällä haavaa mikään näyttänyt paremmin
häviävän kuin rauhanpuolue. Hän ei ollut mikään suuri poliitikko, hän
ei ollut puhuja eikä edes liukas kielenpieksäjä; kuitenkaan hänen
kielensä purevuus ja hänen silmäinsä palava lieska ei jäänyt koskaan
vaikuttamatta jollakin lailla kuulijoihin.
Tuskin oli kuitenkaan koko Englannissa mitään kolkkaa, jossa
rauhanasianajajilla olisi ollut huonompi menestymisen mahdollisuus
kuin Bucklandburyn vaalipiirissä. Olisi väärin sanoa, että
Courtier oli saattanut itsensä vastenmieliseksi asiallisille,
riippumattomille, jäykille, mutta kuitenkin vilkastemperamenttisille
kuulijoilleen. Hän oli loukannut heidän uskonnollisia tunteitaan
ja herättänyt mitä syvimpiä epäluuloja. He eivät kuolemakseenkaan
voineet saada selville, mihin hän oikein puheillaan pyrki. Vaikka
hän seikkailujensa ja julkaisemansa "Rauha -- tappiolle joutunut
asia" nimisen kirjan vuoksi olikin huomattu henkilö, he eivät
luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet hänestä mitään. Ja
hänen ilmestymisensä heidän paikkakunnalleen tuntui heistä melkein
naurettavalla tavalla osoittavan, miten kaunis aate törmää selvää
tosiasiaa vastaan -- se aate, että kansain pitäisi elää ja että ne
voivat elää rauhassa, oli niin kaunis, ja se tosiasia, että niin ei
ollut koskaan ollut, oli niin ilmeinen.
Monklandissa, missä kaikki maa kuului hovinherralle, oli Miltounin
vastaehdokkaalla, mr Humphrey Chilcoxilla, luonnollisesti vain
harvoja kannattajia, ja se vastaanotto, minkä rauhanjulistaja sai
osakseen, muuttui pian uteliaisuudesta ivanauruksi, ivanaurusta
uhkaukseksi, kunnes Courtierin käyttäytyminen kävi niin
taisteluunvaativaksi ja hänen sanansa niin kuumiksi, että hän
pelastui pahoinpitelystä vain siten, että apulaispappi kaikkine
vaikutusvoimineen tuli väliin.
Kuitenkin kun hän alkoi puhua heille, hän oli tuntenut itsensä
voittamattomasti viehättyneeksi. Hänen kuulijansa näyttivät
oivallisilta, riippumattomilta ihmisiltä. Odottaessaan puheenvuoroaan
hän oli ollut huomaavinaan heidät oman sydämensä mukaisiksi. Sillä
vaikka Courtier tiesikin, että enemmistö vastusti aina outoa asiaa,
niin hän ei koskaan ajatellut niin pahaa kenestäkään ihmisestä, että
olisi olettanut hänen voivan kuulua tuohon surkuteltavaan joukkoon.
Näitä rehtejä riippumattomia ihmisiä eivät yltiöisänmaalliset olleet
voineet pimittää! Se oli ollut yksi lisäpettymys. Courtier ei ollut
ottanut saamaansa ojennusta nöyrästi vastaan, eivätkä kuulijat liioin
jaksaneet niellä hänen sanojaan. He hajaantuivat antamatta niitä
anteeksi, mutta kokoontuivat uudestaan mitään unohtamatta.
Kylän majatalossa, joka oli pieni valkea rakennus köynnöskasvien
peittämine, pienine ikkunoineen, oli yksi ainoa vierashuone
yläkerrassa, ja pieni seurusteluhuone, missä Courtier aterioitsi.
Muun osan taloa muodosti kivilattiainen anniskeluhuone, missä oli
pitkä puinen penkki takaseinää vastaan. Täältä kohosi öisin puheen
sorina karkeine a- ja äkillisine, pehmeine u-äänteineen, ja täältä
myöskin silloin tällöin nousi joku henkilö hieman horjuen, poistui
hyvää yötä toivottaen, sytytti piippunsa saarnien alla ja läksi
sitten lontimaan kotiinsa.
Mutta sinä iltana, jolloin puut seisoivat karjan tavoin polviaan
myöten kuun pölyssä, ne, jotka tulivat ulos anniskeluhuoneesta,
eivät menneetkään tiehensä, vaan jäivät siimekseen ja yhtyivät
muihin henkilöihin, jotka hiipivät salaa kirkkaassa kuun valossa
majatalon takaa. Samaan aikaan tuli vielä toisia kirkkotarhan tieltä
ja kujilta, kunnes kolmekymmentä ja enemmänkin oli koolla, päästäen
ilmoille salaisen muminan, missä ilmeni luvattoman ilon raakaa
tuntua. Saastaista iloisuutta tuntui tosiaankin kätkeytyvän synkkään
puun varjoon majatalon edustalla, missä yhdestä valaistusta ikkunasta
kuului puoleksi laulava miehen ääni, mikä luki jotakin. Kuului
hillittyä naurua ja kuiskauksia.
"Hän lukee paraikaa puhettaan." "Savustakaa ulos, tuo vanha viekas
kettu!" "Punainen pippuri sopii sille parhaiten." "Nyt se aivastaa,
katsokaapas!" "Me olemme sulkeneet oven ulkoapäin."
Kun sitten valaistuun ikkunaan ilmestyivät miehen kasvot, niin karkea
naurunpuuska teki lopun hiljaisuudesta. Nähtiin, miten Courtier
koetti vääntää auki ikkunan salpaa. Nauru muuttui ulvomiseksi. Vanki
raivasi itselleen tien, putosi maahan, nousi, hoippui ja kaatui.
Terävä ääni sanoi:
"Mitäs tämä merkitsee?"
Kesken tappelunnujakkaa kuului kuiskaus: "Hänen ylhäisyytensä!" Ja
saarnien alla oleva varjo jäi autioksi, jollemme ota lukuun hoikkaa,
tummaa miestä ja vaaleata naisen haamua.
"Tekö se olette, herra Courtier? Oletteko haavoittunut?"
Maassa makaava olento päästi naurunhohotuksen.
"Vain polveni. Kas noita heittiöitä! Olivatpa vallan tukehduttaa
minut."