Eustace Caradoc, kreivi Miltoun, oli viettänyt hyvin yksinäistä
elämää siitä lähtien, kun hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään
elämän omituisuuksia. Lukuunottamatta Cliftonia, hänen isoäitinsä
"huoneenhaltijaa", hänellä ei pienenä lapsena ollut ketään läheistä
ystävää. Omien tunnustuksiensa mukaan hänen imettäjänsä, opettajansa
ja hoitajansa eivät ymmärtäneet häntä. Heidän mielestään hän oli
tarpeettoman vakava. He pelkäsivät myöskin sitä, että hän saattoi
viedä asiat niin pitkälle, että sai kärsiä siitä yksinäisyydessään.
Varhaisimmasta lapsuudestaan hän vietti suuren osan Ravenshamissa,
sillä hän oli aina ollut lady Casterleyn lempilapsi. Tämä nainen
huomasi hänessä sitä tarkoituksellista ankaruutta, jota jotenkuten
puuttui hänen tyttärensä luonteesta. Mutta vain Cliftonille,
joka silloin oli 50-vuotias, hyvin vakava ja jolla oli tumma
pitkä poskiparta, Eustace purki sydämensä. "Minä kerron teille
tämän, Clifton", hän sanoi, istuen pöydän ääressä tai suuren
tuolin kädennojalla, Cliftonin huoneessa, tai käyskennellen
vaapukkapensaiden välissä, "koska te olette minun ystäväni".
Ja Clifton, pää hieman kallellaan, suhtautuen viisaalla
mielenkiinnolla "ystävänsä" luottamuksenosoituksiin, jotka usein
saattoivat hänet hämilleen, vastasi silloin tällöin: "Tietysti,
teidän ylhäisyytenne", mutta sentään useimmin: "Tietysti, rakkaani."
Tässä ystävyydessä oli jotakin hienoa ja miellyttävää, kun kumpikaan
"ystävyksistä" ei käyttänyt väärin sen tarjoamaa vapautta ja kun
kumpikin piti kyyhkysistä, joita he saattoivat tarkastaa mitä
suurimmalla huomaavaisuudella.
Sukutapojen mukaisesti joutui Eustace aikoinaan Harrowiin. Hän
viipyi siellä viisi vuotta -- kuuluen aina niihin hieman hentoihin
poikiin, joiden nähtiin tallustelevan yksinään ja veltosti pitkin
kivikäytävää omiin tyyssijoihinsa, hieman tomuisina ja toinen
olkapää hieman toista korkeammalla, tottumuksesta kantaa aina
jotakin kainalossaan. Hänen arvonimensä, hänen selvä puutteensa
skolastisessa taitavuudessa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä
siitä, mitä hänestä ajateltiin, ja hänen ivallinen kielensä, jota
kukaan ei mielellään halunnut vastustaa, esti hänet joutumasta
"keikarin" kirjoihin ja piti hänet ilkeänä ankanpoikana, joka
kieltäytyi pulikoimasta yleisten koulutraditsionien vihreissä
lammikoissa. Leikeissä hän suoritti osansa niin huonosti, että
selvässä itsepuolustuksessa hänen toverinsa antoivat hänen suoriutua
omin neuvoin. "Viitosissa" he tekivät tästä poikkeuksen, sillä
tässä leikissä hän saavutti suuren taitavuuden sen johdosta, että
hänen jäsenensä sopivat erityisesti pyöräliikkeisiin. Hän oli
myöskin tunnettu rohkeista kemiallisista kokeistaan, joita hänellä
oli aina pari käynnissä, alussa salaa, mutta sittemmin julkisesti
huoneenkaitsijan luvalla, sen periaatteen mukaisesti, että jos kerta
huoneessa piti olla jokin tuoksu, niin se sai olla siinä julkisesti.
Hän hankki itsellensä vain harvoja, mutta pysyviä ystäviä. Hänen
latinasäkeensä olivat niin kehnoja ja hänen kreikkalaiset säkeensä
niin kurjia, että kaikki olivat hyvin hämmästyneitä, kun hän
koulun loppuaikoina osoitti hyvin huomattavaa taitoa äidinkielensä
puhumisessa ja kirjoittamisessa. Hän jätti koulun kaipaamatta sitä
millään lailla. Mutta kun hän vaununikkunasta näki vanhan kummun ja
sen korkeimmalle kohdalle pystytetyn lipputangon häviävän näkyvistä,
niin hänen kurkkuaan kouristi, aiheuttaen pari kolme voimakasta
nielemisliikettä, minkä jälkeen hän vetäytyi vaunun nurkkaan ja
näytti nukkuvan.
Oxfordissa hän oli onnellisempi, mutta yhä vain jotenkin yksinäinen,
asuen niin kauan kuin tapa suinkin salli oman kollegionsa
ulkopuolella, pysytellen sen jälkeen paneelatuissa yliskamareissa,
katsellen sieltä puutarhoja ja erästä kohtaa kaupungin muurista.
Oxfordissa juuri hän ensi kertaa kehitti itsessään sitä itsekurin
intohimoa, mikä jälkeenpäin teki hänet huomatuksi. Hän antautui
harjoittamaan soutu-urheilua, ja vaikka olikin taipumuksiltaan
kokonaan sopimaton tähän ajanvietteeseen, voitti hän itselleen
paikan oman kollegionsa kilpasoutuveneessä. Kilpailun loputtua hänet
tavallisesti nostettiin soutulaudalta vallan nääntyneenä, sillä hän
oli soutanut matkan viime neljänneksen paljaalla sisunsa voimalla.
Sama itsehallinnan halu johti häntä myöskin aineiden valinnassa. Hän
pyrki korkeimpiin tutkintoihin, vaikka hänen puutteellinen latinan- ja
kreikantaitonsa teki hänet kaikkea muuta kuin sopivaksi niihin.
Äärimmäisillä ponnistuksilla hänen onnistui kuitenkin saada hyvin
hyvät arvolauseet. Sitäpaitsi hän saavutti yliopiston korkeimman
arvolauseen englanninkielen kokeessa. Tavalliset kollegi-piirit
eivät tietäneet hänestä mitään. Koko yliopistoaikanaan hän ei
ollut kertaakaan nauttinut viiniä huomattavassa määrässä. Hän
ei metsästänyt eikä puhunut koskaan naisista. Liioin ei kukaan
puhunut niistä hänen läsnäollessaan. Mutta silloin tällöin joutui
hän saman puuskan valtaan kuin askeetit. Silloin näytti koko elämä
olevan kuin tulessa, mikä poltti päivät ja yöt, sammuen sitten
armollisesti, kynttilän tavoin, ilman että hän olisi tietänyt syytä
tähän sammumiseen. Niin epäsosiaalinen kuin hän olikin, häneltä ei
suinkaan puuttunut tovereita Oxfordissa-olon aikana. Hän tunsi monia
sekä opettajien että oppilaiden joukosta. Hänen pitkät askeleensa
ja itsepintainen välinpitämättömyytensä suunnasta oli pannut monen
kovalle koetukselle, monen, joka muuten kestikin niin hitaan
ajankulutuksen kuin oli käveleminen puhelemisen vuoksi. Maaseutu
Abingdonista Bablock Hytheen asti tunsi hänet -- vaikka hän ei sitä
tuntenutkaan. Hän oli myöskin hyvässä maineessa yhdistyksessään,
missä hän herätti huomiota jo ensi lukukautena eräässä väittelyssä,
joka koski kirjallisuussensuuria, jota hän puolusti synkkyydellä,
itsepäisyydellä ja tietyllä nuorekkaalla loistavuudella, mikä olisi
hyvinkin voinut saada voiton, jollei joku irlantilainen olisi noussut
ylös ja viitannut siihen vaaraan, mikä uhkasi Vanhaa Testamenttia.
Siihen hän oli vastannut: "On parempi, että se joutuu vaaraan, kuin
on joutumatta." Siitä hetkestä alkaen hän oli tunnettu mies.
Hän viipyi yliopistossa neljä vuotta ja palasi sieltä sydän täynnä
ahdistusta ja hämmennystä. Oxfordin harkittu arvostelu tästä sen
omasta lapsesta oli: "Eustace Miltoun! Oh! Omituinen lintu! Tulee
herättämään huomiota!"
Hän joutui näihin aikoihin keskusteluun isänsä kanssa, keskusteluun,
mikä vahvisti sitä vaikutusta, minkä he olivat saaneet toinen
toisestaan. Se tapahtui Monkland Courtin kirjastossa, myöhään
iltapäivällä, marraskuussa.
Kahdeksan kynttilää, pantuina hoikkiin hopeisiin kynttilänjalkoihin,
neljä kummallakin puolella leikkauksilla koristettua liettä, valaisi
tätä huonetta, niiden hieno valo tunkeutui vain vähän matkaa tuohon
synkkään huoneeseen, minkä seinät ja lattia olivat päällystetyt
tummalla tammella ja missä nahan ja kuivuneiden ruusunlehtien
katkera haju näytti upottavan kaikki menneisyyden tuoksuun. Suuren
tulisijan yläpuolella riippui -- tuntemattoman taiteilijan maalaama
-- kardinaali Caradocin kuva, minkä sileäksi ajetuille kasvoille valo
lankesi toiselta sivulta, Caradocin, joka oli kärsinyt uskonsa vuoksi
kuudennellatoista vuosisadalla. Askeettisena, kärsivänä, pieni hymy
huulilla, silmät syvällä päässä, hän oli siinä kunniapaikallaan,
lieden sinertävien liekkien yläpuolella.
Isän ja pojan oli hieman vaikea saada alkuun keskustelua.
Kumpaisestakin tuntui siltä, kuin olisi ollut jonkun toisen henkilön
hyvin läheisen sukulaisen läheisyydessä. He olivat itse asiassa
nähneet toisiaan perin vähän, ja viimeksi eivät pitkään aikaan.
Lordi Valleys sai sanotuksi ensimmäisen sanan:
"Kas niin, ystäväiseni, mihinkäs sinä nyt aiot oikein ryhtyä? Minä
luulen, että sinä voisit saada tämän edustajanpaikan tässä lähellä,
jos vain viitsisit yrittää."
Miltoun vastasi tähän: "Kiitän parhaimmin, mutta sellaiseen hommaan
minä en nyt aio ryhtyä."
Sikarinsa ohuen savun lävitse lordi Valleys tarkasti edessään olevaa
pitkää vartaloa, joka oli painunut syvään vastapäätä olevaan tuoliin.
"Miksi et?" hän kysyi. "Sinä et voi aloittaa liian aikaisin, jollet
luule tarvitsevasi kiertää koko maailmaa."
"Pitäisikö minun sitten alkaa, ennenkuin pystyn siihen?"
Lordi Valleys nauroi hieman hämillään.
"Politiikassa ei ole mitään, jota et voisi aikaa voittaen oppia", hän
sanoi. "Miten vanha sinä nyt olet?"
"Kaksikymmentäneljä."
"Sinä näytät vanhemmalta."
Pieni juova piirtyi hänen silmiensä väliin, aivan kuin mietinnästä.
Oliko kuvittelua, että pieni hymy kiertyi Miltounin suun ympärille?
"Minä olen omaksunut hullun teorian", kumpusi tuosta suusta, "sen
nimittäin, että ensin on tunnettava ehdot. Minä tarvitsen vähintään
viisi vuotta siihen."
Lordi Valleys nosti kulmakarvojaan. "Turhaa ajanhukkaa", hän sanoi.
"Sinä tietäisit sen ajan kuluttua enemmän, jos menisit parlamenttiin
nyt heti. Sinä otat asian liian vakavalta kannalta."
"Epäilemättä."
Runsaaseen minuuttiin ei lordi Valleys vastannut mitään. Hän tunsi
olevansa melkein hämillään. Odotettuaan niin kauan, että tämä
tunne oli haihtunut, hän lausui: "No niin, ystäväiseni, tee minkä
parhaaksesi katsot."
Poliittiset oppivuotensa Miltoun suoritti eräässä kurjassa
asutuskeskuksessa, isänsä maatilalla, ja Templen oikeusvirastoissa,
tekemällä matkoja Saksaan, Amerikkaan ja Englannin siirtomaihin,
ottamalla osaa vaalitoimintaan ja yrittämällä pari kertaa turhaan
vallata edustajanpaikkaa, minkä piti arvelun mukaan tapahtua
ilman periaatteiden muutosta. Hän luki paljon, hitaasti, mutta
tunnontarkalla itsepäisyydellä, runoutta, historiaa, filosofisia,
uskonnollisia ja yhteiskunnallisia teoksia. Romaaneista, semminkään
ulkomaalaisista, hän ei välittänyt. Pyrkien kaikin mokomin
laajakatseiseksi ja tasapuoliseksi hän imi itseensä kaikkea, mikä
tyydytti hänen luontaisia tarpeitaan, ja hylkäsi tiedottomasti
kaiken sen, mikä sopimattomuudellaan saattoi vaaraan hänen oman
henkensä liekin. Mitä hän luki, oli itse asiassa omiaan vain
vahvistamaan niitä syvempiä vakaumuksia, jotka saivat alkunsa hänen
temperamentistaan. Rikkauden ja arvoasteiden tavallisten korukalujen
halveksuntaan hänessä yhtyi nöyrä, mutta syvä ja lisääntyvä vakaumus
siitä, että pystyi johtamaan ja että oli henkisesti yläpuolella
niitä, joiden hyväksi hän halusi toimia. Miltounissa ei ollut
tosiaankaan jälkeäkään tavallisesta farisealaisuudesta. Hän oli
yksinkertainen ja suora. Mutta hänen silmänsä, hänen liikkeensä,
niin, koko mies ilmaisi hänessä olevan jonkin salaisen varmuuden
lähteen, jonkun alkulähteen, mihin mitkään hämmentävät väreet eivät
voineet tunkeutua. Häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä nähdä elämän
naurettavia puolia, mutta häneltä puuttui kyky katsoa sisäänpäin ja
nähdä jotakin siitä naurettavasta, mikä on meissä itsessämme. Miltoun
näki maailman ja kaiken, mitä siinä sijaitsi, spiraalinmuotoisena,
vaikkapa ne todellisuudessa olisivatkin olleet ympyröitä. Hän ei
näyttänyt ollenkaan ymmärtävän sitä, että maailmankaikkeus oli yhtä
hyvin kokoonpantu näistä kahdesta symbolista, joiden sovituskohtaa ei
olla vielä keksitty.
Sellainen hän oli silloin, kun hänen kotipaikkansa edustajasta
tehtiin pääri.
Hän oli saavuttanut 30:nnen ikävuotensa rakastumatta koskaan
kehenkään; hän oli viettänyt melkein ehdottoman puhdasta elämää, yhtä
ainoata lankeemusta lukuunottamatta. Naiset pelkäsivät häntä. Ja
kenties hän hieman pelkäsi naista, naista, joka teoriassa oli liiaksi
rakastettava ja haluttava -- puolikuu kesäisellä taivaalla, mutta
käytännössä liian kyllästyttävä, tai liian karkea. Hän oli kiintynyt
Barbaraan, nuorempaan sisareensa, mutta äitiään, isoäitiään ja
vanhempaa sisartaan Agathaa kohtaan hän oli aina pysynyt kylmempänä.
Oli tosiaankin huvittavaa nähdä lady Valleys ensimmäisen lapsensa
kanssa. Hänen hieno vartalonsa, hänen kasvojensa kukoistavat ruusut,
hänen harmaansiniset silmänsä, joilla oli pikkuinen pyrkimys pyöriä,
ikäänkuin niiden takana olisi ilmennyt ilkeänsekaista mielihyvää,
muuttuivat omituisen ja satiirisen sovinnaisiksi Miltounin
läsnäollessa. Hänen vahvalle ruumiinrakenteelleen, hänen sielulleen,
joka pystyi ilmaisemaan melkein kaiken kokemansa, olivat ominaisia
ajatukset ja sanonnat, jotka alkoivat jo käydä vaarallisiksi. Miltoun
ei ollut koskaan, ei edes lapsena, pitänyt häntä uskottunaan. Lady
Valleys ei ollut siitä hänelle vihoissaan, kun oli kerta ruumiiltaan
ja sielultaan sellainen laaja ja voimakas, mitkä ominaisuudet ovat
harvoin -- eikä koskaan hänen luokassaan -- yhtyneinä kykyyn tuntea
itsensä loukatuksi tai alennetuksi jonkun ihmisen, vaikkapa vain
oman itsensäkin ajatuksissa. Lordi Miltoun oli, ja oli aina ollut,
omituinen poika, loppujen lopuksi! Mikään ei ollut kenties siinä
määrässä kiusannut lady Valleystä kuin hänen poikansa taitamaton
suhtautuminen naisiin. Hän piti sitä luonnottomana, samalla kuin
tunnusti miehensä ja nuoremman poikansa oikean, joskin sopivalla
tavalla verhotun luonnollisuuden. Juuri tämä tunne sai hänet
oivaltamaan, melkein liiankin elävästi siinä politiikan ja kuosien
pyörteessä, jossa hän eli, sen vaaran, millä tuon naisen ystävyys,
jota hän varovasti nimitti "Tuntemattomaksi", uhkasi hänen poikaansa.
Pelkkä sattuma oli pannut tämän ystävyyden alulle. Mentyään
eräänä iltapäivänä, joulukuussa, erään vuokraviljelijän mökille,
vuokraviljelijän, joka oli juuri kuollut putoamalla hevosen selästä,
Miltoun oli tavannut lesken mitä tolkuttomimmassa surussa, mitä vain
hieman verhosi se seikka, että hän oli melkein kokonaan menettänyt
kykynsä ilmaista tunteitaan ja "herrasväen" läsnäollessa kadottanut
kokonaan käsityskykynsä. Vakuutettuaan tuolle raukalle, että tämän
ei tarvinnut olla huolissaan vuokraoikeudesta, hän oli juuri
lähtemäisillään pois, kun kohtasi, kivipermannolla varustetussa
eteisessä, erään turkislakkiin ja -takkiin puetun naisen, joka kantoi
käsivarsillaan pientä kirkuvaa poikaa, jonka otsassa oli vertavuotava
haava. Otettuaan häneltä tuon lapsen ja pantuaan sen "vierashuoneen"
pöydälle Miltoun katsahti tuohon naiseen ja huomasi hänet erittäin
vakavaksi, hienoksi ja viehättäväksi. Miltoun kysyi häneltä, pitikö
asiasta ilmoittaa lapsen äidille.
Nainen pudisti päätään.
"Voi surkeutta, ei nyt vielä. Peskäämme ja sitokaamme ensin tämä
haava."
He siis pesivät ja sitoivat yhdessä haavan. Lopetettuaan työnsä
nainen katsoi Miltouniin ja näytti sanovan:
"Te osaatte esittää tämän asian paljon paremmin kuin minä."
Miltoun esitti sentähden asian äidille ja sai palkakseen tuolta
vakavalta ladyltä pienen hymyn.
Tämän kohtauksen aikana Miltoun sai kuulla hänen nimensä, mikä
oli Audrey Lees Noel, ja oravannahkalakin alta hänen muistiinsa
jäivät kasvot, jotka senjälkeen eivät antaneet hänelle enää rauhaa.
Muutamia päiviä myöhemmin, kulkiessaan kylätorin poikki, hän näki
tuon naisen menevän eräästä portista sisälle. Miltoun tuli silloin
kysyneeksi häneltä, halusiko tämä saada huvilaansa uuden olkikaton.
Siitä oli aiheutunut katon tarkastus ja pitemmänpuoleinen keskustelu.
Tottuneena naisiin -- joiden parhaimmillekin, huolimatta heidän
suloudestaan ja seurustelutaidostaan, ylhäisö-elämä oli antanut
tavan pitää kaikkea taattuna -- Miltoun tapasi tässä vienossa,
tummasilmäisessä naisessa, joka varmastikin eleli kokonaan maailmasta
erillään ja jolla oli niin terävä ja erikoinen tuoksunsa, aivan
erikoisen viehätyksen. Täten oli tästä sattuman siemenestä kehittynyt
nopeasti yksikseen elävien ihmisten kesken yksi niitä harvinaisia
ystävyyksiä, jotka lyhyessä ajassa voivat täyttää suuren alan kahden
ihmisen elämää.
Eräänä päivänä Audrey kysyi: "Te olette saanut kuulla minusta
jotakin, eikö totta?" Miltoun nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.
Apulaispappi oli ollut hänen tiedonantajanaan.
"Niin, minulle on kerrottu, että hänen tarinansa on synkkä --
avioero."
"Tarkoitatteko, että hänet on hyljätty, tai -- --"
Jonkun osan sekuntia apulaispappi oli kenties epäröinyt.
"Oh, ei, ei! Häntä vastaan on tehty syntiä, siitä olen varma. Mikäli
olen saanut nähdä, hän on sievä nainen, vaikka pelkäänkin, että hän
ei kuulu minun seurakuntaani."
Tähän oli Miltoun, jossa jo ritarillisuus oli herännyt, tyytyväinen.
Kun Audrey kysyi häneltä, tunsiko hän hänen tarinaansa, niin Miltoun
ei olisi millään hinnalla tahtonut, että tämä nainen olisi kaivanut
esiin mitään kiusallista. Oli tuo tarina sitten millainen tahansa,
häntä ei ollut mistään syytettävä. Miltoun oli alkanut muodostaa
häntä oman mielikuvituksensa mukaiseksi; Audrey oli lakannut olemasta
ihmisolento, oli muuttunut hänen ihanteensa ilmaisumuodoksi...
Kolmantena iltana ottelunsa jälkeen Courtierin kanssa hän oli
jälleen Audreyn pienessä, valkeassa, korkeiden puutarhamuurien
ympäröimässä huvilassa. Ruusujen peittämänä, mustanruskean olkikaton
riippuessa yläkerroksen vanhanaikaisten, lyijykehyksisten ikkunain
päällä, se näytti siltä, kuin olisi tahtonut kätkeytyä maailmalta.
Taustalla, aivan kuin vartijoina, kaksi mäntyä levitti synkät oksansa
ulkohuoneiden ylitse, ja millä lounaistuulella tahansa niiden voitiin
kuulla keskustelevan vakavasti ilmasta. Korkeita syreenipensaita oli
puutarhan sivuilla, ja jättiläismäinen lehmus viereisellä kedolla
huokaili ja rätisi tai tyyninä päivinä päästi ilmoille lukemattomien,
pienten, tummien mehiläisten unisen huminan, mehiläisten, jotka
kävivät usein tässä vihreässä majatalossa.
Miltoun tapasi hänet korjaamasta pukua, istumasta kumartuneena sen
yli omalla hienolla tavallaan -- ikäänkuin kaikki esineet, olivatpa
ne sitten pukuja, kukkia, kirjoja tai musiikkikappaleita, olisivat
saaneet häneltä osakseen saman myötätunnon.
Miltoun oli tullut pitkältä, päivän kestäneeltä
vaalisaarnamatkalta, millä häntä oli kahdessa eri kokouksessa kiusattu
vaikeastivastattavilla kysymyksillä, ollen vielä masennuksissa
niiden johdosta. Hänestä ei ollut koskaan ollut niin rauhoittavaa
katsella Audreytä tai olla hänen hellivän ja parantavan vaikutuksensa
alaisena. Heittäytyneenä pitkään nojatuoliin hän kuunteli hänen
soittoaan.
Kuu kulki hitaasti kummun yli harmaalla, iriksenvärisellä taivaalla.
Eräänlaisen hurmion vallassa Miltoun tähysteli tuota sammunutta
tähteä, joka kulki eteenpäin kalpeassa valossa.
Rämeen yli levisi matala sumu, laakson puut seisoivat laitumella
käyvän karjan tavoin polviaan myöten valkeassa usvassa, sillä aikaa
kuin ilma niiden yläpuolella oli kalpeaa ikäänkuin kuun pölystä, joka
runsaana sateena laskeutui tuon valkean meren päälle. Sitten kuu meni
lehmuksen taakse, niin että suuri, palava, kiinalainen lyhty näytti
mustan sinisenä riippuvan taivaasta.
Äkisti kajahti remuava huuto, turmellen ja tärvellen musiikin. Se
paisui ja lakkasi ja paisui jälleen.
Miltoun nousi.
"Tämäpäs turmeli nyt minun näkyni", hän sanoi. "Mrs Noel, minulla on
jotakin, jonka tahtoisin saada sanotuksi." Mutta katsoessaan häneen,
kun hän istui siinä hiljaa, sormet koskettimilla, Miltoun vaikeni
syvän ihailun valtaamana.
Ääni huusi ovelta:
"Oh, hyvä rouva -- oh, teidän ylhäisyytenne! Nyt ne tekevät lopun
eräästä herrasmiehestä tuolla kentällä!"