Monklandissa, valkeaksi maalatun olkikattoisen huvilan pienessä,
valkeaksi maalatussa "vierashuoneessa" istui samaan aikaan kaksi
miestä avonaisen lieden ääressä puhellen keskenään. Matalalla
tuolilla heidän välissään nojasi taaksepäin tummasilmäinen
nainen, kuunnellen tarkkaavaisena, hienot sirot sormenpäät
yhteenpuristettuina tai kohotettuina tulta kohden. Silloin tällöin
sortui pesässä joku halko ja käänsi hehkuvan syrjänsä päällepäin.
Lieden ja lampun valo näytti niin imeytyneen valkeihin seiniin, että
niistä huokui heikkoa lämmintä. Hopeanharmaat yöperhoset lensivät
sisään pimeästä puutarhasta ja vaappuivat kieppuvien shillingien
tavoin väriltään kuluneen, vihreän maljakon yläpuolella, mihin
oli pantu tulipunaisia ruusuja. Kuten aina tällaisissa vanhoissa,
olkikattoisissa majoissa, tuntui täälläkin savun, ruusujen ja kukkien
tuoksua.
Vasemmalla istuva mies oli kenties 40-vuotias, hiukan keskimittaa
pitempi, voimakas, vilkas ja suora. Hänellä oli siniset silmät
ja ilmeikkäät kasvot, jotka hehkuivat pienestäkin liikutuksesta.
Hänen tukkansa oli hyvin heleä, melkein punainen, ja hänen punaiset
viiksensä, jotka ulottuivat aina leukaan asti, näyttivät, kuten Don
Quixoten, korskeilta ja taisteluunvaativilta.
Oikealla oleva mies oli lähempänä kolmeakymmentä, kieltämättä pitkä
ja hyvin hoikka. Hän istui jotensakin kokoonvetäytyneenä matalassa
nojatuolissaan, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Hieno,
hillitty hymy oli hänen huulillaan. Ruskettuneine, sileäksiajettuine
leukoineen ja syvällä olevine, hyvin eloisine silmineen hänen laihat
kasvonsa näyttivät omalla tavallaan kauniilta.
Nämä kaksi niin perin erilaista miestä tarkastelivat toisiaan kuten
lähetysten olevat koirat, jotka kauan sitten ovat huomanneet olevan
parasta pysyä erillään, mutta äkkiä ovatkin tavanneet toisensa
sellaisessa paikassa, missä mahdollisesti eivät voi keskenään
tapella. Ja nainen piti heitä silmällä. Hän tuntui olevan toisen
omistaja, mutta oli aina, pelkästä rakkaudestaan koiriin, silitellyt
ja taputellut toista. "Niin, mr Courtier", sanoi nuorempi mies, jonka
kuiva, ivallinen ääni samoin kuin hänen hymynsäkin näytti puolustavan
hänen silmäinsä kiivasta intoa, "kaikki se, mitä te sanotte, sisältää
vain niinsanotun liberaalisen hengen puolustuksen. Ja, suokaa
anteeksi minun suoruuteni, tuo henki, ollen kotoisin filosofian
ja taiteen valtakunnasta, surkastuu heti sillä hetkellä, kun se
koskettaa käytännöllisiä asioita."
Punaviiksinen mies nauroi. Hänen äänensä oli omituinen -- samalla
niin miellyttävä ja niin ilkeä.
"Sattuvasti sanottu", hän lausui, "ja kaukana siitä, että sanoisin
jotakin sitä vastaan. Mutta koska sovitteleminen kuuluu politiikan
olemukseen, niin kastien ja auktoriteettien ylimmäiset papit, kuten
te, lordi Miltoun, harjoittavat sitä aivan yhtä paljon kuin mikään
liberaalinen professori."
"Sitä minä en myönnä!"
"Myöntäkää tai olkaa myöntämättä, te suhtaudutte yleisiin asioihin
jokseenkin samalla lailla kuin kirkko avioliittoon ja avioeroon; te
olette yhtä kaukana elämän todellisuudesta kuin ne, jotka uskovat
vapaaseen rakkauteen, ja tuskinpa teidän kannallanne on suurempaa
puoleensavetäväisyyttä. Teidän katsantokannassanne on kuoleman siemen
itsessään -- se on liiaksi kuivunut ja kaukana asioista voidaksenne
koskaan ymmärtää niitä. Mutta jos te ette voi ymmärtää, niin ette
voi liioin hallitakaan. Te voisitte yhtä hyvin pitää kätenne
housuntaskuissa kuin mielipiteinenne sekaantua politiikkaan!"
"Pelkään, että meidän täytyy jatkuvasti olla yhtä mieltä siinä, että
olemme asioissa eri kannalla."
"No niin, kenties minä osoitan teille liian suurta kunnioitusta. Te
_olette_ sittenkin ylimys."
"Te puhutte arvoituksellisesti, mr Courtier."
Tummasilmäinen nainen siirrähti hieman paikallaan. Hänen kätensä teki
pienen liikkeen, ikäänkuin katkeruuden hälventämiseksi. Nousten äkkiä
ja puhuen kunnioittavalla äänellä vanhempi mies sanoi:
"Me väsytämme mrs Noelin. Hyvää yötä, Audrey. Minun pitää jo toki
lähteä." Hänen kuvansa piirtyi avonaisen ranskalaisen akkunan pimeätä
taustaa vastaan, kun hän kääntyi antamaan viime iskua:
"Minä vain tahdoin sanoa, lordi Miltoun, että teidän luokkanne on
kuivakiskoisin ja käytännöllisin kaikista koko valtakunnassa -- olisi
ihme, jos ette säästyisi kaikilta runoilijan haaveilta. Hyvää yötä!"
Hän astui ulos viheriälle nurmikolle ja hävisi.
Nuori mies istui liikkumattomana. Lieden hohde valaisi hänen
kasvojaan, niin että näytti siltä, kuin jokin henki olisi asettunut
hänen huulilleen ja säteilisi hänen silmistään. Äkkiä hän sanoi:
"Uskotteko sitä, mrs Noel?"
Vastaukseksi Audrey Noel hymyili, nousi sitten ja meni ikkunan luo.
"Katsokaapas minun rakasta korpisammakkoani! Se tulee tänne joka ilta."
Eräällä kuistikon paadella, keskellä lampusta lähtevää valovirtaa,
istui kultainen pieni sammakko. Kun Miltoun saapui katsomaan, niin se
tepasteli toiselle syrjälle ja katosi.
"Miten rauhallinen teidän puutarhanne onkaan!" hän sanoi. Sitten
hän tarttui mrs Noelin käteen, nosti sen hyvin hellästi huulilleen
ja seurasi vastustajaansa pimeyteen. Oikea rauha vallitsi tuossa
puutarhassa. Yö tuntui kuuntelevan -- kaikki valot olivat sammuneet,
kaikki sydämet lepäsivät. Pienen valkean tähden kera se vartioitsi
jokaista puuta, jokaista kattoa ja uinuvaa väsynyttä kukkasta,
samalla lailla kuin äiti vartioi nukkuvaa lastaan, kumartuen sen
ylitse ja laskien rakkaudessaan sen hiukset ja pannen merkille sen
pienimmätkin liikahdukset.
Väittely tuntui tosiaankin lasten lorulta tänä vienona yönä. Ja tuon
naisen kasvot, joka jäi siihen ikkunan ääreen yksikseen, muistuttivat
tämän suloisen yön lämmintä sävyä. Ne olivat herkkätuntoiset ja
tasasuhtaiset -- eikä niiden harmonia ollut kylmää kuten muutamissa
kasvoissa -- vaan näytti värisevän, tulvivan ja hulmuavan, aivan kuin
joku henki olisi ottanut niissä tyyssijansa.
Hänen kauttaaltaan sametinvihreässä puutarhassaan, missä tummat
varjot laskeutuivat marjakuusien alle, vain valkeat kukat näyttivät
valvovan ja katselevan häntä ikävöiden. Puut seisoivat synkkinä ja
hiljaisina. Eivät edes yölinnut liikkuneet. Vain pikkuinen puro
alhaalla laakson pohjassa korotti äänensä, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta, kun päivän äänet olivat vaienneet.
Audrey Noelin luonteen mukaista ei ollut suinkaan torjua luotaan
mitään henkeä, joka liikkui hänen lähellään. Hänellä ei ollut tapana
kapinoida. Mutta tänä yönä, vaikka rauhan henki oli niin lähellä, hän
ei näyttänyt tuntevan sitä. Hänen kätensä vapisivat, hänen poskiaan
kuumotti, hänen povensa aaltoili, ja huokauksia kumpuili hänen
avoimesta suustaan.