Eräässä hyvin korkeassa, valkeilla laudoilla päällystetyssä, niukasti
kalustetussa huoneessa lordi Valleys tervehti kunnioittavasti
anoppiaan.
"Saavuin tänne autolla yhdeksässä tunnissa, hyvä rouva -- ei niinkään
huonoa ajoa."
"Tulosi huvittaa minua. Milloin tapahtuu Miltounin vaali?"
"Yhdeksäntenäkolmatta päivänä."
"Mikä vahinko! Hänen pitäisi olla kaukana Monklandista, koska kerran
-- tuo tuntematon nainen oleskelee siellä."
"Ah, vai niin, sinä olet kuullut hänestä jotakin."
"Sinä olet kaiken suhteen niin huoleton, Geoffrey."
Lordi Valleys hymyili.
"Nämä sotahuhut", hän sanoi, "alkavat käydä kiusallisiksi. En osaa
tarkalleen sanoa, miten maa suhtautuu niihin."
Lady Casterley nousi:
"Sillä ei ole mitään kantaa. Kun sota alkaa, niin se suhtautuu siihen
oikealla tavalla. Niin on aina käynyt. Tarjoapas minulle käsivartesi.
Onko sinun nälkä?"...
Kun lordi Valleys puhui sodasta, niin hän teki sen sellaisen henkilön
tavalla, joka täysi-ikäiseksi tultuaan on elänyt niiden parissa,
jotka ohjaavat kansojen kohtaloita. Hänen oli mahdotonta -- kuten
suuressa ansarissa olevien liljojenkin -- nähdä tai tuntea niiden
tavoin, jotka olivat puutarhan ulkopuolella. Kiintyneenä oman
luokkansa parhaisiin ennakkoluuloihin ja tapoihin hän eli elämää,
joka oli sen verran kosketuksissa suuren yleisön kanssa, kuin häneltä
voitiin odottaakin. Tosiaankin hän toiminnan ja käytännöllisen älyn
miehenä jollakin tavalla tunsi tavallisten ihmisten mielipiteet.
Hän oli vallan oikeassa sanoessaan tietävänsä paremmin, mitä kansa
tarvitsi, kuin ne, jotka siitä asiasta jaarittelivat. Sellainen oli
tosiaankin asianlaita, sillä luonnonladultaan hän oli lähempänä
kansaa kuin sen johtajat, vaikka hän ei olisikaan pitänyt siitä, että
tämä olisi hänelle sanottu. Hänen maailmanmiehyytensä ja poliittisen
älykkyytensä oli elämä istuttanut luonteeseen, jonka voima oli
käytännöllisyydessä ja mielikuvituksen puutteessa. Hänen tehtävänsä
oli olla vaikuttava, muttei toimelias tai halukas tekemään ideoista
niiden loogillisia johtopäätöksiä; hänen ei pitänyt olla ahdas eikä
puritaaninen niin kauan kuin "hyvän tavan" ulkokuori säilytettiin
koskemattomana; hänen piti olla vapaamielinen maanomistaja aina
siihen asti, kuin hänen etunsa eivät joutuneet vakavasti kärsimään;
hänen piti suosia taiteita niin kauan kuin ne eivät paljastaneet
mitään tavatonta; hänellä piti olla varma katse, hellät kädet,
rautaiset hermot ja sellaiset mainiot tavat, joissa ei ollut
mitään tavanomaisuutta. Aviopuolisona hänen tuli olla huoleton,
isänä suvaitseva, poliitikkona huolellinen ja vilpitön, ihmisenä
huvittelun, työn ja raittiin ilman ystävä. Hän ihaili ja oli hyvin
rakastunut vaimoonsa eikä ollut koskaan katunut naimiskauppaansa.
Kenties hän ei ollut koskaan ollut pahoillaan mistään, jollei kenties
siitä, ettei ollut vielä voittanut Derby-kilpailuissa tai täysin
onnistunut saamaan omia erikoisia sinipilkkuisia pointteri-koiriaan
synnyttämään ehdottoman tyypillisiä jälkeläisiä. Hän kunnioitti
anoppiaan, kuten yleensä periaatetta.
Tämän pienen, vanhan naisen persoonallisuudessa oli tosiaankin
varttuneen järkähtämättömyyden hirveä voima -- sellaisen henkilön
peritty varmuus, jonka arvovalta ei ollut koskaan joutunut
kysymyksenalaiseksi, henkilön, joka pitkäaikaisen etuoikeuden,
tietyn, selväpiirteisen tosiasiallisuuden ja synnynnäisen
käskemistavan vuoksi on totisesti menettänyt kyvyn käsittää sitä,
että hänen arvovaltaansa voitaisiin koskaan epäillä. Sitä, mitä
hän tiesi omasta sielustaan, hän ei ollut tavallisella tavallaan
oppinut; itse asiassa hän ei ollut sitä oppinut ollenkaan,
vaan saanut sen täysin valmiina toimeliaalta, vallanhaluiselta
temperamentiltaan. Terästyneenä sen johdosta, että oli säätynsä
mukaisesti ollut pakotettu perin pohjin tuntemaan yleisten asiain
enimmin silmiinpistävät puolet; varustettuna aseilla, jotka
johtoaseman vaatima kulttuuritraditsioni tarjosi; aatteiden, mutta
aina vain samojen elähdyttämänä, ilman johtajaa ja vain oman
johtamistapansa alaisena hänellä oli tahto, joka oli yhtä peloittava
kuin ne kaksiteräiset miekat, joita hänen agincourtilaiset tai
poitiersilaiset esi-isänsä, Fitz-Haroldit, olivat käytelleet --
hänessä oli sellainen henki, joka vaistomaisesti hylkäsi oman
itsensä tai toisten sisäisen tuntemisen, tuntemisen, jonka saa
aikaan tuo hullu tapa tutkia omaa mieltään, miettiä ja ajatella,
mikä kaikki on auktoriteetille niin turmiollista. Jos lordi Valleys
oli aristokratian koneiston runko, niin lady Casterley oli sen
sisällä oleva teräsvieteri. Hän oli koko elämänsä ajan ollut
hartaan teeskentelemätön ja yksinkertainen vaatetuksessaan, selvä
ja suora tavoiltaan, hän oli noussut aikaisin ja tehnyt työtä,
mitä vain käteen sattui, aina myöhään yöhön asti, eikä hän ollut
sen ränstyneempi 78:nnella ikävuodellaan kuin useimmat muut naiset
50:nnellä. Hänellä oli vain yksi heikko puoli -- mihin hänen voimansa
oikeastaan perustui -- se, että hän ei nähnyt sen aseman luonnetta ja
laajuutta, mikä hänellä oli maailmanjärjestyksessä.
Hän soveltui ihmeen hyvin siihen huoneeseen, missä he söivät
päivällistä ja minkä harmaat seinät Fragonardtyyliin maalattuine
friiseineen sisälsivät monia, nyt jotenkin himmeitä luonnottaria ja
ruusuja, samoin huonekaluihin, jotka näyttivät eläneen yli aikansa.
Pöydällä ei ollut muita kukkia kuin viisi liljaa vanhassa hopeisessa
maljassa, ja seinälle, ison ruokakaapin yläpuolelle, oli ripustettu
lordi Casterley-vainajan kuva.
Lady Casterley lausui:
"Minä toivon Miltounin kulkevan omia teitään."
"Siinähän se pulma juuri onkin. Hän kärsii pöhöttyneistä
periaatteista. -- Toivoa vain täytyy, että hän osaisi olla
sekoittamatta niitä puheisiinsa."
"Anna hänen olla, mitä hän on, ja toimita hänet erilleen tuosta
naisesta niin pian kuin vaalit ovat tapahtuneet. Mikäs onkaan hänen
oikea nimensä?"
"Jokin rouva Lees Noel."
"Miten kauan hän on siellä ollut?"
"Luullakseni vuoden."
"Etkö sinä tiedä mitään hänestä?"
Lordi Valleys kohautti olkapäitään.
"Vai niin!" sanoi lady Casterley. "Sinä et välitä ollenkaan koko
asiasta. Minun täytyy lähteä sinne itse. Luulen Gertruden ottavan
minut vastaan. Mitäs on sillä mr Courtierilla tekemistä sen naisen
kanssa?"
Lordi Valleys hymyili. Tässä hymyssä oli koko hänen kohteliaan
ja mukiinmenevän filosofiansa sisältö. "Minä en sekaannu toisten
asioihin", näytti tuo hymy sanovan. Nähdessään tämän lady Casterley
puristi yhteen huulensa.
"Mr Courtier on oikea kapinannostaja", sanoi hän. "Minä luin hänen
sotaa vastustavan kirjansa -- se on mitä kiihoittavinta, viittaillen
pääasiallisesti Grantiin ja Rosensteiniin. Minä olen äsken juuri
nähnyt sen hedelmiä oman veräjäni ulkopuolella, sotaa vastustavien
agitaattorien meluavan lauman muodossa."
Lordi Valleys sai estetyksi haukotuksen.
"Niinkö? Minä luulin, että Courtierilla ei olisi mitään
vaikutusvaltaa."
"Hän on vaarallinen. Useimmat idealistit ovat sellaisia, joista ei
tarvitse välittää, mutta hänen kirjansa on taitava."
"Minä toivoisin vain, että nämä huhut loppuisivat, sillä ne saattavat
vain molemmat maat naurettaviksi", mutisi lordi Valleys.
Lady Casterley kohotti lasinsa, joka oli täynnänsä veripunaista
viiniä. "Sota pelastaisi meidät", hän sanoi.
"Sota ei ole mitään leikintekoa."
"Siitä saisi alkunsa parempi asiaintila."
"Niinkö luulet?"
"Kansakuntana me saisimme jälleen johtavan aseman, ja demokratia
olisi työnnetty taka-alalle viideksikymmeneksi vuodeksi."
Lordi Valleys teki kolme pientä suolakasaa ja pysähtyi laskemaan
niitä. Sitten kohauttaen hieman kulmakarvojaan, mikä näytti
merkitsevän sitä, että itsekin epäili omia sanojaan, hän mutisi:
"Minun teki mieleni sanoa, että me olemme kaikki nykyjään
demokraatteja... Mitä nyt, Clifton?"
"Teidän kuljettajanne tahtoisi saada tietää, milloin auton pitäisi
olla valmiina."
"Heti päivällisen jälkeen."
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän käänsi kiemurakoristeisen
rautaisen veräjän kautta Lontooseen vievälle tielle. Päivä pimeni,
ja värjyvällä taivaalla pilvet kokoontuivat ja ajelehtivat sinne
tänne ilman minkäänlaista päämäärää. Mitään suuntaa ei ollut
näköjään määrätty niille. Ne olivat kokoontuneet taivaan kannelle
kuten jättiläisharakat, jotka lentelevät ristiin rastiin. Ilmassa
oli sateen tuoksua. Auto ei nostanut mitään pölyä, kiiti vain
eteenpäin hakien lyhtyineen tietä. Putney Bridgellä ajoneuvojono
pysäytti sen kulun. Lordi Valleys katsahti oikealle ja vasemmalle.
Ankkurissa levien jokialusten lyhdyt, joen äyräällä olevat lamput
ja sen kummallekin puolelle tiheään rakennettujen talojen tuhannet
valot kuvastuivat veden pinnasta. Tuon suuren, ikuisesti merta
kohden soljuvan olennon kiemurteleva, kalpea runko ei synnyttänyt
hänen mielessään mitään vertauskuvia. Vuosia sitten hän oli ollut
sen kanssa tekemisissä, kauppaministeriössä, ja tiesi tarkalleen,
miten likainen se oli ja miten se kävi hirveän kapeaksi juuri siinä
paikassa, missä hän olisi toivonut sen olevan leveä. Kuitenkin, kun
hän sytytti sikarin, hänet valtasi omituinen tunne -- sellainen kuin
hän olisi ollut lähellä rakastamaansa naista.
"Suokoon Jumala", hän ajatteli, "että noista huhuista ei tulisi
mitään!" Auto kiiti pitkin vilkasliikenteistä katua Lontoon hienoa
keskustaa kohden. Iltalehtien ilmoitustaulut ja katuvierissä olevien
paperikauppiaiden myymälät eivät tarjonneet kuitenkaan mitään
rauhoittavaa kuvaa.
"Salahankkeet lisääntyvät.
Uusia paljastuksia.
Vakava asema uhattuna."
Ja jokaisen ilmoitustaulun edessä voitiin nähdä ohikulkijain
virrassa pieni pyörre -- mikä syntyi henkilöistä, jotka poikkesivat
kurkistamaan uutisia ja sitten jättivät sen homman jatkaakseen
taas matkaansa. Valleysin kreivi tuli ihmetelleeksi, mitä he
mahtoivat ajatella! Mitä mahtoi liikkua noiden näytetauluja kohden
kääntyneiden, kalpeiden lihapyöröjen takana!
Ajattelivatko he ollenkaan mitään, nuo kadulla liikkuvat miehet ja
naiset? Miten he suhtautuivat tähän uhkaavaan vedenpaisumukseen?
Siinä oli naamaa naaman vieressä, typeränä ja tunteettomana,
ilmaisematta mitään toimekasta halua, ainakaan ei mitään innostusta,
tuskin edes mitään pelkoa. Piru vieköön! Liioin he eivät voineet
vaikuttaa tämän asian kulkuun enempää kuin mehiläisetkään saattoivat
estää sitä, että joku ohikulkeva pojanviikari hävitti niiden pesän!
Oli epäilemättä vallan totta, että kansa ei ollut koskaan voinut
sanottavasti vaikuttaa sodan syntymiseen. Ja hänen mieleensä
muistuivat erään viikkolehden sanat, lehden, jota hän tasapuolisena
miehenä pakotti itsensä aina lukemaan. "Tietämättä mitään
tosiasioista, 'isänmaa' ja 'isänmaallisuus'-sanojen hypnotisoimana,
laumavaiston muukalaisiin nähden synnynnäisen vastenmielisyyden
valtaamana, avuttomana kärsivällisyytensä, stoalaisuutensa, hyvän
uskonsa ja luottamuksensa vuoksi niihin, jotka ovat häntä ylempänä,
avuttomana oman herraskaisuutensa, keskinäisen epäluottamuksen,
yhteishengen puutteen ja huolettomuuden vuoksi huomisesta -- miten
voimaton ja säälittävä onkaan katukansa sodan uhatessa!" Tämä lehti,
vaikka olikin taitava, oli tuntunut hänestä aina sietämättömän
tyhjäntärkeältä!
Oli epäilyksenalaista, saattoiko hän tänä vuonna päästä Ascotiin. Ja
hänen ajatuksensa kiitivät hetkeksi hänen lupaavaan, kaksivuotiseen
Casettaansa, sitten, saaden ikäänkuin voimakkaan sysäyksen häpeästä,
hän käänsi ne amiraalivirastoon ja epäili sitä, oltiinko siellä
täysin selvillä kaikista mahdollisuuksista. Hänellä itsellään oli
vaatimaton paikka hallituksessa, sellainen melkein nimellinen
virka, jollaisia pidetään välttämättömänä, kun tahdotaan kehittää
tulevia ministereitä koulituista miehistä, joille tällä haavaa ei
ole voitu keksiä mitään vaativampaa asemaa. Amiraalivirastosta
hänen ajatuksensa luiskahtivat takaisin anoppiin. Ihmeellinen
vanha nainen! Millainen valtiomies olisikaan hänestä tullut!
Liiaksi taantumuksellinen! Piru vieköön, miten suoraviivaisesti hän
suhtautui siihen mrs Lees Noeliin! Ja asiantuntijan mielihyvällä
hän muisteli tuon naisen kasvoja ja vartaloa, jotka hän oli samana
aamuna nähnyt kulkiessaan hänen huvilansa ohitse. Salaperäinen
tai ei, mutta puoleensavetävä tuo nainen oli! Hyvin suloinen pää
tummine hiuksineen, jotka aaltoillen lankesivat keskeltä kahtia
kumpaisellekin ohimolle -- hyvin hurmaava olento, ei mitään virheitä!
Epäilemättä hänellä oli ollut joku historiansa -- mutta mitäs se
liikutti häntä, lordi Valleysiä! Sääli aina sellaisia naisia!
Rykmentti territoriaali-armeijaa, mikä palasi harjoituksista, esti
hänen autonsa kulun. Hän nojasi eteenpäin tarkastellen sitä samalla
kriitillisellä, älykkäällä, hillityllä katseella, jolla hän olisi
tutkinut koiralaumaa. Kaikki synkkyys ja miettiväisyys oli nyt
hävinnyt hänen mielestään. Reilua väkeä, joka kyllä pystyi tekemään
täyttä tiliä itsestään! Heidän kasvoiltaan, jotka ulkoilma oli saanut
hohtamaan punaisilta, kuvastui passiivisuus tai puoleksi hyökkäävä,
puoleksi leikillinen itsetietoisuus. _Heitä_ eivät ilmeisestikään
vaivanneet abstraktiset epäilyt tai mitkään sodankauhujen synnyttämät
mielikuvat.
Joku kohotti eläköönhuudon "terriereille". Lordi Valleys näki
ympärillään pienen hattumeren nousevan ja laskevan ja kuuli tuon
jotenkin terävän ja kehoittavan äänen paisuvan käheäksi, korkeaksi
meluksi ja sitten äkisti sammuvan. "Näyttävät aika innokkailta!"
hän ajatteli. "Hyvin pienestä he syttyvät! Maassa on kylliksi
taisteluhalua!" Ja ilon väristys kävi taas hänen lävitseen.
Sitten hänen autonsa, viimeisen sotilaan mentyä ohitse, tunki
hitaasti harhailevan väkijoukon lävitse, mikä tunkeili rykmentin
takana, väkijoukon, johon kuului kaikenikäisiä miehiä, nuorisoa,
muutamia naisia, nuoria tyttöjä, jotka käänsivät häneen
huolimattoman, tuijottavan katseensa, ikäänkuin olisivat olleet liian
kaukaisia suhtautumaan millään mielenkiinnolla tuohon mukavasti
ohikulkevaan mieheen.