Ravensham Housessa, Richmond Parkin laidassa, missä Casterley-suvulla
oli ollut esikaupunkihuvila aina niiltä ajoilta alkaen, kun oli
tullut tavaksi asua sopivan matkan päässä Westminsteristä --
suuressa, hallin viereisessä ansarissa seisoi lady Casterley
muutamien japanilaisten liljojen edessä. Hän oli hoikka, lyhyt,
vanha nainen, jonka kasvot olivat norsunluun väriset, nenä ohut ja
terävät silmät puoleksi hienojen, ryppyisten luomien peittäminä.
Vallan liikkumattomana, harmaassa puvussaan ja harmaine hiuksineen
hän muistutti hienosta, hiestautuneesta teräksestä tehtyä muotokuvaa.
Lujassa hämähäkinkädessään hänellä oli vapaalla, jossain määrin
suikertelevalla käsialalla kirjoitettu kirje.
Monkland Court, Devon.
Rakas äitini.
Geoffrey ajaa huomenna Lontooseen. Hän poikkeaa katsomaan sinua,
jos voi. Tämä uusi sodanpelko on saanut hänet liikkeelle. Minä
itse en pääse kaupunkiin, ennenkuin Miltounin vaali on ohitse.
Asia on niin, että minä en uskalla jättää häntä tänne yksin.
Hän tapaa 'Tuntemattomansa' joka päivä. Se mr Courtier, joka
kirjoitti sotaavastustavan kirjan -- mikä sellaisen miehen
teoksi oli hävytöntä, joka itse on ollut palkkasoturina, vai
mitä arvelet? -- asuu majatalossa ja työskentelee radikaalien
hyväksi. Hän tuntee myöskin tuon naisen -- ja toivokaamme,
Miltounin vuoksi, -- liiankin hyvin, hän on itse puoleensavetävä
henkilö, melkein soma ja hullu pienine viiksineen. Bertie on
juuri tullut tänne, minun täytyy toimittaa niin, että hän joutuu
puheisiin Miltounin kanssa, saadaksemme tietää, millä kannalla
maa oikein on. Bertiehin voi luottaa -- hän on totisesti hyvin
teräväsilmäinen. Minun täytyy sanoa, että tuo nainen on vallan
sievän näköinen, mutta hänestä ei todellakaan tiedetä täällä
mitään muuta, kuin että hän on eronnut miehestään. Miten olisi
mahdollista saada tietoja ihmisistä? Kun Miltoun on niin
tavattoman ahdasmielinen, niin asia käy vielä nurinkurisemmaksi.
Tämän nousevan sukupolven vakavuus on mitä merkillisintä. Minä en
muista nuoruudessani ottaneeni elämää niin vakavalta kannalta.
Lady Casterley antoi kruunatun paperiarkin vaipua alas. Hänen
kasvonsa kävivät irveeseen -- hän ei ollut unhottanut tyttärensä
nuoruutta. Nostaen taas kirjeen ylemmäksi hän jatkoi lukuaan:
Olen varma siitä, että Geoffrey ja minä tunnemme itsemme vuosia
nuoremmiksi kuin Miltoun tai Agatha, vaikka me olemmekin heidän
vanhempansa. Onneksi ei Bertien ja Babsin laita ole samanlainen.
Sodanpelko vaikuttaa mainiosti Miltounin eduksi. Claud Harbinger
on myöskin täällä ja työskentelee Miltounin hyväksi, mutta itse
asiassa minä luulen, että hän tavoittelee Babsia. On melkein
surullista, kun ajattelee, että Babs on tuskin 20-vuotias --
mutta minun luullakseni mitään muuta ei voi odottaakaan, kun
ottaa huomioon hänen kauneutensa. Ja Claud on verrattain hieno
tyyppi. Hänestä puhutaan koko paljon; hän alkaa herättää huomiota
nuorten toryjen joukossa.
Lady Casterley antoi kirjeen vaipua ja kuunteli. Pitkä jupiseva ääni
kaukaa tulevasta eläköönhuudosta ja parkumisesta oli tunkeutunut
tuohon suureen ansariin, värisyttäen liljojen kalpeita terälehtiä
ja pannen lyhyinä haju-aaltoina liikkeelle niiden tuoksun. Hän meni
halliin; siellä seisoi vanha mies, jolla keltainen iho ja pitkä
valkoinen poskiparta.
"Mitä tämä melu merkitsee, Clifton?"
"Joukko sosialisteja, teidän ylhäisyytenne, on matkalla Putneyhin
osoittamaan mieltään. Kansa on kohottanut heille eläköönhuudon. He
ovat aiheuttaneet väentungoksen aivan veräjän ulkopuolelle."
"Pitävätkö he puheita?"
"He puhuvat paraikaa jostakin hyvin pöyhkeästi, teidän ylhäisyytenne."
"Minä menen kuuntelemaan heitä. Antakaa minulle minun musta keppini."
Sametintummien, litteäoksaisten seetripuiden yläpuolella, jotka
eebenholtsista tehtyjen pagodien tavoin kohosivat kahden puolen
tietä, taivas riippui yhtenä suurena purppurapilvenä, mihin loi
pahaa ennustavaa elämää taivaanrannalta tuleva ja sen läpi tunkeva
valonsäde. Tämän pilvikatoksen alla joukko tomuisia, pörrötukkaisia
miehiä ja naisia kulki eteenpäin pitkin tietä, suojellen ja
rohkaisten eläköönhuudoillaan pitkää mustatakkista puhujaa. Tämän
joukon edessä ja takana kulki pieni meluava mies- ja poikalauma
ilkkuen ja hoilaten.
Lady Casterley ja hänen "huoneenhaltijansa" seisoivat kuuden askeleen
päässä kiemurakoristeisen rautaveräjän sisäpuolella ja katselivat.
Tuo vaalea teräksenvärinen olento teräksenvärisine hiuksineen oli
liikkumattomuudessaan puoleensavetävämpi kuin kaikki tuon meluavan
joukon liikkeet ja parkumiset. Vain hänen silmänsä liikkuivat
puoleksi suljettujen luomien alla, hänen oikea kätensä puristi
lujasti kepin kädensijaa. Puhujan ääni kohosi räikeänä vastalauseena
"kansan" riistämistä vastaan, teki ivallisia huomautuksia
kristinuskoa vastaan, vaati kiihkeästi vapautusta "jatkuvasta
mielettömästä sotaveron taakasta" ja uhkasi, että kansa tulisi
ottamaan asiat omiin käsiinsä.
Lady Casterley käänsi päänsä:
"Hän puhuu mielettömiä, Clifton. Tulee sade. Minä menen sisään."
Pylväskäytävän alla hän pysähtyi. Purppurapilvi oli alkanut sataa,
vesi valui virtanaan nopeasti hajaantuvan väkijoukon niskaan. Hieno
hymy tuli lady Casterleyn huulille.
"Tekee hyvää, kun heidän intonsa saa hieman laimennusta. Te kastutte,
Clifton -- rientäkää! Minä odotan lordi Valleystä päivällisille.
Laittakaa hänelle huone valmiiksi pukeutumista varten. Hän tulee
autolla Monklandista."