Valo tunkeutui suureen huoneeseen -- niin suureen, että sen korkeaa,
veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa
-- ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikain
muovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmän
ennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuin
valaisten historian kiihkotonta kulkua.
Sillä tähän ruokasaliin -- joka oli Englannin hienoimpia --
Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- ja
muistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet,
sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikä
jäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta.
Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkeja
matkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tänne
sielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttavia
merkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaisten
ruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisia
fetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästi
raastamia todistuskappaleita.
Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansa
todisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevän
syntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksen
sen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvasta
alusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseen
rappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kenties
olisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän,
läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissa
kävijä näyttää vainuavan sen sielun.
Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sille
walesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksen
kautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioon
ja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-aloja
Devenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin,
nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivat
yhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi lady
Gertrude Semmeringin kanssa -- kaikki muistomerkit oli haalittu
kokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivat
Valleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä oli
jäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä,
joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkein
huomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, joka
valitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuon
humoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpien
sukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkein
kyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikka
epäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoista
vuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaan
sen johdosta, että Johnin "oman" veljen, Edwardin, jälkeläisiä
epäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.
Heijastaen asevarustuksista niiden alla oleviin tiikerintaljoihin,
jotka perheen nuorempi poika Bertie Caradoc oli tuonut Intiasta vain
vuosi sitten, valo näytti esittävän, miten ne, jotka kerta olivat
olleet ensimmäisiä sen yksinkertaisen luonnonlain perusteella,
joka kruunaa seikkailijat ja vahvat, ollen nyt melkein kokonaan
syrjäytettyinä kansallisen elämän päävirtauksista, olivat pakotetut
keksimään itselleen seikkailuja, jotteivät menettäisi uskoaan omaan
voimaansa.
Kevätaamun ensimmäisen puolentunnin säälimätön valo ilmaisi monta
muuta muutosta kulkiessaan synkistä gobeliineista samettimattoihin,
esittäen vastakohtien avulla varman todistuksen nykyisen kreivin ja
kreivittären käytännöllisestä älystä, joka oli vieras menneitten
aikain asketismille. Ja sitten se näytti jättävän kriitillisen
kulkunsa ja ikäänkuin tahtovan peittää kaikki lumouksen verhoon.
Sillä aurinko oli noussut, ja itäisten ikkunain kautta tunki
sisään sen tasainen ja salaperäinen ilo. Ja sen mukana tuli sisään
avonaisesta ristikosta villi mehiläinen ja laskeutui kukkasiin, jotka
sijaitsivat pöydällä, huoneen itäpäässä, mitä käytettiin niissä
tapauksissa, kun talossa oli koolla vain pienempi seurue. Tunnit
kuluivat hiljaisesti, kunnes aurinko oli korkealla ja ensimmäiset
kävijät saapuivat -- kolme punaposkista, äänekkäänpuoleista
palvelijatarta harjoineen. He menivät tiehensä, mutta heti ilmestyi
kaksi lakeijaa -- kaksi aamiaisbrigadin etuvartiota, jotka
seisoivat ammattimaisesti hetken, tekemättä mitään, mutta sitten
ryhtyivät tyynesti kattamaan pöytää. Sitten tuli sisään pieni
kuusivuotias tyttö, katsomaan, oliko siellä mitään mielenkiintoista
-- pieni Ann Shropton, sir William Shroptonin ja hänen vaimonsa,
lady Agathan lapsi, Agathan, joka oli talon vanhin ja neljästä
nuoresta Caradocista ainoa naimisissa oleva tytär. Hän tuli sisään
varpaillaan, aikoen yllättää kenen vain tapasi. Hänellä oli pienet
leveät kasvot, suuret, teeskentelemättömät, vaaleanruskeat silmät
pienen nenän yläpuolella, joka pisti esiin suoraan ja äkisti. Hänen
hienoliinaisessa nutussaan oli väljä vyö, joka oli kiinnitetty paljon
alemmaksi vyötäisiä, ikäänkuin vapauden vertauskuvaksi, ja hän
näytti pitävän kaikkea hyvän pilan arvoisena. Ja pian hän löysikin
sellaista, joka kiinnitti hänen mieltään.
"Täälläpäs on hörriäinen, William. Luuletteko, että voisin kesyttää
sen pienessä lasilippaassani?"
"Sitä en luule, miss Ann, mutta varokaakin, ettei se vaan pistä
teitä!"
"Ei se pistä _minua_."
"Miks'ei?"
"Siksi, että se ei tahdo."
"Eipä tietenkään -- koska te niin sanotte -- --"
"Mihin aikaan auto on käsketty?"
"Kello yhdeksäksi."
"Minä aion mennä isoisän kanssa aina veräjälle asti."
"Ajatelkaapas, jos hän tekisi esteitä."
"Silloin minä menisin joka tapauksessa."
"Vain niin."
"Minä voisin mennä hänen kanssaan aina Lontooseen asti! Meneeköhän
täti Babs?"
"Ei, minä en luule kenenkään menevän hänen ylhäisyytensä kanssa."
"Minä menisin, jos tätikin. William!"
"Jaa."
"Onkohan eno Eustace varma siitä, että hänet valitaan?"
"Tietysti hän on."
"Luuletteko hänestä tulevan hyvän parlamentinjäsenen?"
"Lordi Miltoun on hyvin taitava, miss Ann."
"Onko hän?"
"Kyllä, ettekö tekin luule?"
"Luuleeko Charles myöskin niin?"
"Kysykää häneltä."
"William!"
"Jaa."
"Minä en pidä Lontoosta. Minä pidän olosta täällä, ja minä pidän
Cattonista, ja minä pidän kodistani aika paljon, ja minä pidän
Pendridnystä -- ja -- minä pidän Ravenshamista."
"Hänen ylhäisyytensä poikkeaa tänään Ravenshamiin, niin olen kuullut."
"Oh, silloin hän tulee näkemään isoäidin! William -- --"
"Miss Wallace tulee."
Leveä- ja kalpeakasvoinen, kärsivännäköinen nainen sanoi ovelta:
"Tulkaa, Ann."
"Hyvä, minä tulen! Päivää, Simmons!"
Sisäänastuva isännöitsijä vastasi:
"Päivää, päivää, miss Ann!"
"Minun täytyy mennä."
"Olen varma, että se surettaa meitä suuresti."
"Jaa."
Ovi avautui hiljakseen, ja suuressa huoneessa syntyi toimelias
hiljaisuus, kuten aina aterian edellä. Äkisti nuo neljä miestä
asettuivat paikoilleen pöydän ympärillä. Lordi Valleys oli tullut
sisään.
Hän lähestyi hitaasti, lukien sinistä sanomalehteä, ja hänen
harmaiden silmiensä välissä oli pieni, hänelle outo ryppy. Hänellä
oli ruskettuneet, punertavat, tarkkapiirteiset kasvot. Hänen
kähärät hiuksensa ja viiksensä alkoivat jo käydä raudanharmaiksi --
hänellä oli sellaisen miehen kasvot, joka tuntee oman mielensä ja
on tyytyväinen tähän tuntemukseensa. Myöskin hänen jäntevä, suora
vartalonsa ja hänen sotilaanniskansa vahvisti sitä vaikutusta, että
hän oli, joskaan ei suorastaan itsetyytyväinen, niin tyytyväinen
kuitenkin elämäntapoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja hänen liikkeistään
näkyi tuo erikoinen välinpitämättömyys ympäristöstä, joka on
ominaista niille, jotka ottavat osaa julkiseen elämään, joilla on
käytettävänään olemassaolon aineellinen koneisto ja joiden ei koskaan
tarvitse ajatella sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Istuutuen ja
silmäillen edelleen lehteään hän alkoi heti syödä sitä, mitä oli
pantu hänen eteensä. Huomattuaan sitten, että hänen vanhin tyttärensä
oli tullut sisään ja istuutui hänen viereensä, hän sanoi:
"Ikävä, kun täytyy lähteä Lontooseen tällaisella ilmalla!"
"Tuleeko ministeristöllä olemaan kokous?"
"Kyllä, tuon sotkuisen ilmapallojutun vuoksi."
Mutta Agathan suloisten ja kapeitten kasvojen huolestunut katse
tarkasti syrjäpöydällä olevaa tarjotinta, joka piti ruokia lämpimänä,
ja hän ajatteli: "Minä luulen, että tämä olisi sittenkin parempi kuin
se, jonka minä olen saanut. Jos William vain tahtoisi sanoa, pitääkö
hän tosiaankin näistä leveistä tarjottimista enemmän kuin niistä
erityisistä lämminvesialtaista!" Hän sai kuitenkin kysytyksi hellällä
äänellään -- sillä kaikki hänen sanansa ja liikkeensä olivat helliä,
vieläpä hieman arkojakin, jos jokin näytti uhkaavan hänen miehensä
tai lastensa hyvinvointia:
"Luuletko, isä, tämän sodanpelon olevan edullista Eustacen
suunnitelmille?"
Mutta hänen isänsä ei vastannut, vaan tervehti uutta tulokasta,
hoikkaa, hienoltanäyttävää nuorta miestä, jolla oli tumma tukka ja
sievät viikset, miestä, joka ei ollut ollenkaan hänen sukulaisensa,
vaikkakin epäsuorasti muistutti häntä. Claud Fresnay, Harbingerin
kreivi, muistutti tosiaankin niin sanottua "normannilaista" tyyppiä
-- hänellä kun oli voimakkaat, säännölliset piirteet ja hieman
kaareva nenä -- mutta se, mikä vanhassa miehessä näytti osoittavan
vain tiedotonta oman itsensä mallinapitämistä, vaikutti nuoremmassa
miehessä siltä, kuin hän olisi ollut vaativampi ja väkinäinen,
ikäänkuin huolissaan sen johdosta, ettei saanut aina vastata jotakin.
Hänen perässään oli tullut sisään pitkä, täysivartaloinen ja
hieno-olemuksinen nainen, jonka hiukset olivat vielä ruskeat -- lady
Valleys itse. Vaikka hänen vanhin poikansa oli kolmikymmenvuotias,
hän itse oli vain hieman yli viidenkymmenen. Hänen äänestään,
tavoistaan ja koko olemuksestaan saattoi päätellä, että hän oli
ollut tunnustettu kaunotar, mutta nyt oli hänen vielä eloisilla
kasvoillaan, hänen harmaansinisissä silmissään ja karhenneessa
hipiässään muutakin kuin täysi-ikäisyyden vivahdusta. Kaikista hänen
piirteistään ja koko hänen äänensä sävystä saattoi päättää, että hän
oli hyvä toveri ja oikea "maailmannainen". Hänen olentonsa viittasi
tosiaankin siihen, että hän oli elänyt voimakasta ulkoilmaelämää
ja että häneltä ei puuttunut huumoria. Hän se vastasi Agathan
huomautukseen:
"Tietysti, rakkaani, parhaalla mahdollisella tavalla."
Lordi Harbinger lausui:
"Sivumennen sanoen, Brabrook tulee puhumaan siitä. Oletteko koskaan
kuullut häntä, lady Agatha? 'Herra puheenjohtaja, minä nousen -- ja
minun mukanani nousee koko demokraattinen periaate --'."
Mutta Agatha vain hymyili, sillä hän ajatteli:
"Jos minä annan Ann'in mennä veräjälle asti, niin hän saa siitä
vain aiheen johonkin uuteen vaatimukseen huomenna." Välittämättä
vähääkään yleisistä asioista hänen perinnäinen halunsa käskeä
ilmeni liiallisessa talousasiain järjestelemisessä. Se oli hänellä
uskontona, kiihkona -- aivan kuin hän olisi tuntenut itsensä
kansallisen kotitalouden mallikuvaksi, isänmaallisen liikkeen
johtajaksi.
Syötyään, mitä piti välttämättömänä, lordi Valleys nousi.
"Onko sinulla, Gertrud, mitään sanottavana äidillesi?"
"Ei ole, minä kirjoitin hänelle eilisiltana."
"Pyydä Miltounia pitämään silmällä tuota mr Courtieria. Minä kuulin
hänen puhuvan eräänä päivänä -- hän puhuu melkein hyvin."
Lady Valleys, joka ei ollut vielä istuutunut, seurasi miestään ovelle.
"Sivumennen sanoen, minä olen puhunut äidille siitä naisesta, Geoff."
"Oliko se välttämätöntä?"
"Kyllä, niin luulen. Minä olen levoton -- kuitenkin kaikitenkin,
äidillä on jotakin vaikutusvaltaa Miltouniin."
Lordi Valleys kohautti olkapäitään, puristi heikosti vaimonsa
käsivartta ja meni ulos.
Vaikka itse olikin hieman levoton juuri tämän asian tähden, hän oli
kuitenkin mies, joka ei hakenut ikävyyksiä. Hänellä oli sellaiset
hermot, jotka eivät tuntuneet hermoilta ollenkaan -- sellaiset, joita
erikoisesti tavataan hänen luokkaansa kuuluvilla henkilöillä, jotka
ovat paljon tekemisissä hevosten kanssa. Hänen mielestään kullakin
päivällä oli riittävästi suruja itsestään. Sitäpaitsi hänen vanhin
poikansa oli hänestä arvoitus, jonka ratkaisusta hän oli kauan sitten
luopunut ainakin sikäli, mikäli naiset olivat kysymyksessä.
Mennen ulompaan saliin hän viivytteli hetken, muistellen, ettei ollut
nähnyt nuorempaa tytärtään, lempilastaan.
"Eikö lady Barbara ole vielä tullut alas?"
Kuultuaan, ettei ollut, hän pisti kätensä autotakin hihoihin, takin,
jota Simmons piteli, ja astui ulos valkeaan pylväskäytävään, jota
Caradocien kiveenhakatut haukat koristivat.
Pienen Ann'in ääni kuului hänen korviinsa selvänä ja kirkkaana auton
hillityssä hyrinässä. "Rientäkää, isoisä!"
Lordi Valleys nyrpisti hieman nenäänsä -- isoisän nimi tuntui hänestä
aina omituiselta, hänestä, joka oli vain viisikymmentäkuusi vuotta
vanha eikä sitä millään lailla tuntenut -- ja viitaten hansikoidulla
kädellään Ann'ia kohden sanoi:
"Lähettäkää joku ulkoveräjälle noutamaan _tätä_."
Pikku Ann'in ääni vastasi kuuluvasti:
"Ei, minä tulen itse takaisin."
Lähtevän auton ääni tukahdutti keskustelun.
Ajaessaan siinä autolla lordi Valleys oli melkein liikuttava
esimerkki siitä, miten vanhat laitokset saavat väistyä niiden
hävittäjän, tieteen tieltä. Kilpa-ajojen ystävänä, joka sitäpaitsi
oli joku aika sitten ollut metsästysseuran johtajana, ja miehenä,
joka koko sielullaan (mikäli sitä riitti politiikalta) oli kiintynyt
hevosiin, hän oli joutunut, käytännöllisen älynsä pakottamana, ei
ainoastaan sietämään, vaan myöskin edistämään niiden syrjäyttäjien
asiaa. Hänen itsesäilytysvaistonsa oli tässä salaa työssä, johtaen
häntä hänen perikatoaan kohden, pakottaen hänet luulottelemaan
itselleen, että tiede ja sen raa'asta luonnosta saamat voitot voitiin
saattaa palvelemaan mainetta ja arvoa, joka lepäsi kiteytyneellä
ja muuttumattomalla perustalla. Kaikki tämä ajan seuraaminen,
tämä vaipuminen uudenaikaisiin keksintöihin, tämä ylenmääräinen
rientäminen ilman syvempää perustaa -- lisääntyvä epävakaisuus,
kosmopoliittisuus, vieläpä kommersialismi, josta hän maailmanmiehenä
pikemmin oli ylpeä -- kaikki tämä teki hänen huomaamattaan lopun
siitä eristyneisyydestä, joka loogillisesti kuului hänen asemassaan
olevalle henkilölle. Taipumattomana ja notkeutta vailla, vaikk'ei
mitenkään ollutkaan älytön käytännöllisissä asioissa, hän antoi
päättävästi virran viedä itseään mukanaan, pitäen lujasti peräsimestä
kiinni, huomaamatta, että oli pyörteen keskellä. Hänen käytännöllinen
älynsä vei hänet jatkuvasti senlaatuisesta taantumuksellisuudesta,
jota niin viljalti oli hänen pojassaan Miltounissa, siihen lievempään
taantumuksellisuuteen, joka, eläen henkisestä pääomastaan, käyttää
hyväkseen aineellisesti niin paljon kuin mahdollista vihollistaan,
kehitystä.
Hän ohjasi itse autoaan, tarkasti ja hillitysti, istuen mukavasti,
lakki painettuna syvään vakaville silmille. Ja vaikka tämä
odottamaton ministeristön kokous näin pääsiäisloman aikana ei ollut
ainoastaan harmillinen, vaan antoi aihetta pelkoon, niin hän saattoi
nauttia nopeasta, tyynestä kulusta kesäisessä ilmassa, joka tulvi
häntä vastaan ystävällisen suloisesti pitkän lehtokujan suurien
puiden alla. Hänen vieressään pikku Ann istui hiljaa, jalat ojollaan
ja aikalailla harallaan. Autolla-ajo tarjosi uutta kiihdykettä,
sillä kotona se oli kiellettyä, ja miettivä innostus paistoi hänen
silmistään pienen äkkinykerän nenän yläpuolella. Vain kerran hän
puhui, silloin kun auto hiljensi vauhtiaan lähellä vartiomökkiä ja he
sivuuttivat portinvartijan pienen tytön:
"Päivää, Susie!"
Mitään vastausta ei kuulunut, mutta katse Susien pienillä kalpeilla
kasvoilla oli niin nöyrä ja kunnioittava, että lordi Valleys, joka
ei ollut mikään tarkka havaintojentekijä, pani sen tyydytyksellä
merkille. "Niin", hän ajatteli, jotenkin kuulumattomasi, "maa on
sydämeltään terve!"