I LUKU.

Valo tunkeutui suureen huoneeseen -- niin suureen, että sen korkeaa,

veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa

-- ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikain

muovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmän

ennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuin

valaisten historian kiihkotonta kulkua.

Sillä tähän ruokasaliin -- joka oli Englannin hienoimpia --

Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- ja

muistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet,

sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikä

jäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta.

Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkeja

matkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tänne

sielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttavia

merkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaisten

ruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisia

fetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästi

raastamia todistuskappaleita.

Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansa

todisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevän

syntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksen

sen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvasta

alusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseen

rappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kenties

olisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän,

läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissa

kävijä näyttää vainuavan sen sielun.

Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sille

walesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksen

kautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioon

ja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-aloja

Devenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin,

nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivat

yhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi lady

Gertrude Semmeringin kanssa -- kaikki muistomerkit oli haalittu

kokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivat

Valleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä oli

jäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä,

joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkein

huomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, joka

valitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuon

humoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpien

sukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkein

kyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikka

epäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoista

vuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaan

sen johdosta, että Johnin "oman" veljen, Edwardin, jälkeläisiä

epäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.

Heijastaen asevarustuksista niiden alla oleviin tiikerintaljoihin,

jotka perheen nuorempi poika Bertie Caradoc oli tuonut Intiasta vain

vuosi sitten, valo näytti esittävän, miten ne, jotka kerta olivat

olleet ensimmäisiä sen yksinkertaisen luonnonlain perusteella,

joka kruunaa seikkailijat ja vahvat, ollen nyt melkein kokonaan

syrjäytettyinä kansallisen elämän päävirtauksista, olivat pakotetut

keksimään itselleen seikkailuja, jotteivät menettäisi uskoaan omaan

voimaansa.

Kevätaamun ensimmäisen puolentunnin säälimätön valo ilmaisi monta

muuta muutosta kulkiessaan synkistä gobeliineista samettimattoihin,

esittäen vastakohtien avulla varman todistuksen nykyisen kreivin ja

kreivittären käytännöllisestä älystä, joka oli vieras menneitten

aikain asketismille. Ja sitten se näytti jättävän kriitillisen

kulkunsa ja ikäänkuin tahtovan peittää kaikki lumouksen verhoon.

Sillä aurinko oli noussut, ja itäisten ikkunain kautta tunki

sisään sen tasainen ja salaperäinen ilo. Ja sen mukana tuli sisään

avonaisesta ristikosta villi mehiläinen ja laskeutui kukkasiin, jotka

sijaitsivat pöydällä, huoneen itäpäässä, mitä käytettiin niissä

tapauksissa, kun talossa oli koolla vain pienempi seurue. Tunnit

kuluivat hiljaisesti, kunnes aurinko oli korkealla ja ensimmäiset

kävijät saapuivat -- kolme punaposkista, äänekkäänpuoleista

palvelijatarta harjoineen. He menivät tiehensä, mutta heti ilmestyi

kaksi lakeijaa -- kaksi aamiaisbrigadin etuvartiota, jotka

seisoivat ammattimaisesti hetken, tekemättä mitään, mutta sitten

ryhtyivät tyynesti kattamaan pöytää. Sitten tuli sisään pieni

kuusivuotias tyttö, katsomaan, oliko siellä mitään mielenkiintoista

-- pieni Ann Shropton, sir William Shroptonin ja hänen vaimonsa,

lady Agathan lapsi, Agathan, joka oli talon vanhin ja neljästä

nuoresta Caradocista ainoa naimisissa oleva tytär. Hän tuli sisään

varpaillaan, aikoen yllättää kenen vain tapasi. Hänellä oli pienet

leveät kasvot, suuret, teeskentelemättömät, vaaleanruskeat silmät

pienen nenän yläpuolella, joka pisti esiin suoraan ja äkisti. Hänen

hienoliinaisessa nutussaan oli väljä vyö, joka oli kiinnitetty paljon

alemmaksi vyötäisiä, ikäänkuin vapauden vertauskuvaksi, ja hän

näytti pitävän kaikkea hyvän pilan arvoisena. Ja pian hän löysikin

sellaista, joka kiinnitti hänen mieltään.

"Täälläpäs on hörriäinen, William. Luuletteko, että voisin kesyttää

sen pienessä lasilippaassani?"

"Sitä en luule, miss Ann, mutta varokaakin, ettei se vaan pistä

teitä!"

"Ei se pistä _minua_."

"Miks'ei?"

"Siksi, että se ei tahdo."

"Eipä tietenkään -- koska te niin sanotte -- --"

"Mihin aikaan auto on käsketty?"

"Kello yhdeksäksi."

"Minä aion mennä isoisän kanssa aina veräjälle asti."

"Ajatelkaapas, jos hän tekisi esteitä."

"Silloin minä menisin joka tapauksessa."

"Vain niin."

"Minä voisin mennä hänen kanssaan aina Lontooseen asti! Meneeköhän

täti Babs?"

"Ei, minä en luule kenenkään menevän hänen ylhäisyytensä kanssa."

"Minä menisin, jos tätikin. William!"

"Jaa."

"Onkohan eno Eustace varma siitä, että hänet valitaan?"

"Tietysti hän on."

"Luuletteko hänestä tulevan hyvän parlamentinjäsenen?"

"Lordi Miltoun on hyvin taitava, miss Ann."

"Onko hän?"

"Kyllä, ettekö tekin luule?"

"Luuleeko Charles myöskin niin?"

"Kysykää häneltä."

"William!"

"Jaa."

"Minä en pidä Lontoosta. Minä pidän olosta täällä, ja minä pidän

Cattonista, ja minä pidän kodistani aika paljon, ja minä pidän

Pendridnystä -- ja -- minä pidän Ravenshamista."

"Hänen ylhäisyytensä poikkeaa tänään Ravenshamiin, niin olen kuullut."

"Oh, silloin hän tulee näkemään isoäidin! William -- --"

"Miss Wallace tulee."

Leveä- ja kalpeakasvoinen, kärsivännäköinen nainen sanoi ovelta:

"Tulkaa, Ann."

"Hyvä, minä tulen! Päivää, Simmons!"

Sisäänastuva isännöitsijä vastasi:

"Päivää, päivää, miss Ann!"

"Minun täytyy mennä."

"Olen varma, että se surettaa meitä suuresti."

"Jaa."

Ovi avautui hiljakseen, ja suuressa huoneessa syntyi toimelias

hiljaisuus, kuten aina aterian edellä. Äkisti nuo neljä miestä

asettuivat paikoilleen pöydän ympärillä. Lordi Valleys oli tullut

sisään.

Hän lähestyi hitaasti, lukien sinistä sanomalehteä, ja hänen

harmaiden silmiensä välissä oli pieni, hänelle outo ryppy. Hänellä

oli ruskettuneet, punertavat, tarkkapiirteiset kasvot. Hänen

kähärät hiuksensa ja viiksensä alkoivat jo käydä raudanharmaiksi --

hänellä oli sellaisen miehen kasvot, joka tuntee oman mielensä ja

on tyytyväinen tähän tuntemukseensa. Myöskin hänen jäntevä, suora

vartalonsa ja hänen sotilaanniskansa vahvisti sitä vaikutusta, että

hän oli, joskaan ei suorastaan itsetyytyväinen, niin tyytyväinen

kuitenkin elämäntapoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja hänen liikkeistään

näkyi tuo erikoinen välinpitämättömyys ympäristöstä, joka on

ominaista niille, jotka ottavat osaa julkiseen elämään, joilla on

käytettävänään olemassaolon aineellinen koneisto ja joiden ei koskaan

tarvitse ajatella sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Istuutuen ja

silmäillen edelleen lehteään hän alkoi heti syödä sitä, mitä oli

pantu hänen eteensä. Huomattuaan sitten, että hänen vanhin tyttärensä

oli tullut sisään ja istuutui hänen viereensä, hän sanoi:

"Ikävä, kun täytyy lähteä Lontooseen tällaisella ilmalla!"

"Tuleeko ministeristöllä olemaan kokous?"

"Kyllä, tuon sotkuisen ilmapallojutun vuoksi."

Mutta Agathan suloisten ja kapeitten kasvojen huolestunut katse

tarkasti syrjäpöydällä olevaa tarjotinta, joka piti ruokia lämpimänä,

ja hän ajatteli: "Minä luulen, että tämä olisi sittenkin parempi kuin

se, jonka minä olen saanut. Jos William vain tahtoisi sanoa, pitääkö

hän tosiaankin näistä leveistä tarjottimista enemmän kuin niistä

erityisistä lämminvesialtaista!" Hän sai kuitenkin kysytyksi hellällä

äänellään -- sillä kaikki hänen sanansa ja liikkeensä olivat helliä,

vieläpä hieman arkojakin, jos jokin näytti uhkaavan hänen miehensä

tai lastensa hyvinvointia:

"Luuletko, isä, tämän sodanpelon olevan edullista Eustacen

suunnitelmille?"

Mutta hänen isänsä ei vastannut, vaan tervehti uutta tulokasta,

hoikkaa, hienoltanäyttävää nuorta miestä, jolla oli tumma tukka ja

sievät viikset, miestä, joka ei ollut ollenkaan hänen sukulaisensa,

vaikkakin epäsuorasti muistutti häntä. Claud Fresnay, Harbingerin

kreivi, muistutti tosiaankin niin sanottua "normannilaista" tyyppiä

-- hänellä kun oli voimakkaat, säännölliset piirteet ja hieman

kaareva nenä -- mutta se, mikä vanhassa miehessä näytti osoittavan

vain tiedotonta oman itsensä mallinapitämistä, vaikutti nuoremmassa

miehessä siltä, kuin hän olisi ollut vaativampi ja väkinäinen,

ikäänkuin huolissaan sen johdosta, ettei saanut aina vastata jotakin.

Hänen perässään oli tullut sisään pitkä, täysivartaloinen ja

hieno-olemuksinen nainen, jonka hiukset olivat vielä ruskeat -- lady

Valleys itse. Vaikka hänen vanhin poikansa oli kolmikymmenvuotias,

hän itse oli vain hieman yli viidenkymmenen. Hänen äänestään,

tavoistaan ja koko olemuksestaan saattoi päätellä, että hän oli

ollut tunnustettu kaunotar, mutta nyt oli hänen vielä eloisilla

kasvoillaan, hänen harmaansinisissä silmissään ja karhenneessa

hipiässään muutakin kuin täysi-ikäisyyden vivahdusta. Kaikista hänen

piirteistään ja koko hänen äänensä sävystä saattoi päättää, että hän

oli hyvä toveri ja oikea "maailmannainen". Hänen olentonsa viittasi

tosiaankin siihen, että hän oli elänyt voimakasta ulkoilmaelämää

ja että häneltä ei puuttunut huumoria. Hän se vastasi Agathan

huomautukseen:

"Tietysti, rakkaani, parhaalla mahdollisella tavalla."

Lordi Harbinger lausui:

"Sivumennen sanoen, Brabrook tulee puhumaan siitä. Oletteko koskaan

kuullut häntä, lady Agatha? 'Herra puheenjohtaja, minä nousen -- ja

minun mukanani nousee koko demokraattinen periaate --'."

Mutta Agatha vain hymyili, sillä hän ajatteli:

"Jos minä annan Ann'in mennä veräjälle asti, niin hän saa siitä

vain aiheen johonkin uuteen vaatimukseen huomenna." Välittämättä

vähääkään yleisistä asioista hänen perinnäinen halunsa käskeä

ilmeni liiallisessa talousasiain järjestelemisessä. Se oli hänellä

uskontona, kiihkona -- aivan kuin hän olisi tuntenut itsensä

kansallisen kotitalouden mallikuvaksi, isänmaallisen liikkeen

johtajaksi.

Syötyään, mitä piti välttämättömänä, lordi Valleys nousi.

"Onko sinulla, Gertrud, mitään sanottavana äidillesi?"

"Ei ole, minä kirjoitin hänelle eilisiltana."

"Pyydä Miltounia pitämään silmällä tuota mr Courtieria. Minä kuulin

hänen puhuvan eräänä päivänä -- hän puhuu melkein hyvin."

Lady Valleys, joka ei ollut vielä istuutunut, seurasi miestään ovelle.

"Sivumennen sanoen, minä olen puhunut äidille siitä naisesta, Geoff."

"Oliko se välttämätöntä?"

"Kyllä, niin luulen. Minä olen levoton -- kuitenkin kaikitenkin,

äidillä on jotakin vaikutusvaltaa Miltouniin."

Lordi Valleys kohautti olkapäitään, puristi heikosti vaimonsa

käsivartta ja meni ulos.

Vaikka itse olikin hieman levoton juuri tämän asian tähden, hän oli

kuitenkin mies, joka ei hakenut ikävyyksiä. Hänellä oli sellaiset

hermot, jotka eivät tuntuneet hermoilta ollenkaan -- sellaiset, joita

erikoisesti tavataan hänen luokkaansa kuuluvilla henkilöillä, jotka

ovat paljon tekemisissä hevosten kanssa. Hänen mielestään kullakin

päivällä oli riittävästi suruja itsestään. Sitäpaitsi hänen vanhin

poikansa oli hänestä arvoitus, jonka ratkaisusta hän oli kauan sitten

luopunut ainakin sikäli, mikäli naiset olivat kysymyksessä.

Mennen ulompaan saliin hän viivytteli hetken, muistellen, ettei ollut

nähnyt nuorempaa tytärtään, lempilastaan.

"Eikö lady Barbara ole vielä tullut alas?"

Kuultuaan, ettei ollut, hän pisti kätensä autotakin hihoihin, takin,

jota Simmons piteli, ja astui ulos valkeaan pylväskäytävään, jota

Caradocien kiveenhakatut haukat koristivat.

Pienen Ann'in ääni kuului hänen korviinsa selvänä ja kirkkaana auton

hillityssä hyrinässä. "Rientäkää, isoisä!"

Lordi Valleys nyrpisti hieman nenäänsä -- isoisän nimi tuntui hänestä

aina omituiselta, hänestä, joka oli vain viisikymmentäkuusi vuotta

vanha eikä sitä millään lailla tuntenut -- ja viitaten hansikoidulla

kädellään Ann'ia kohden sanoi:

"Lähettäkää joku ulkoveräjälle noutamaan _tätä_."

Pikku Ann'in ääni vastasi kuuluvasti:

"Ei, minä tulen itse takaisin."

Lähtevän auton ääni tukahdutti keskustelun.

Ajaessaan siinä autolla lordi Valleys oli melkein liikuttava

esimerkki siitä, miten vanhat laitokset saavat väistyä niiden

hävittäjän, tieteen tieltä. Kilpa-ajojen ystävänä, joka sitäpaitsi

oli joku aika sitten ollut metsästysseuran johtajana, ja miehenä,

joka koko sielullaan (mikäli sitä riitti politiikalta) oli kiintynyt

hevosiin, hän oli joutunut, käytännöllisen älynsä pakottamana, ei

ainoastaan sietämään, vaan myöskin edistämään niiden syrjäyttäjien

asiaa. Hänen itsesäilytysvaistonsa oli tässä salaa työssä, johtaen

häntä hänen perikatoaan kohden, pakottaen hänet luulottelemaan

itselleen, että tiede ja sen raa'asta luonnosta saamat voitot voitiin

saattaa palvelemaan mainetta ja arvoa, joka lepäsi kiteytyneellä

ja muuttumattomalla perustalla. Kaikki tämä ajan seuraaminen,

tämä vaipuminen uudenaikaisiin keksintöihin, tämä ylenmääräinen

rientäminen ilman syvempää perustaa -- lisääntyvä epävakaisuus,

kosmopoliittisuus, vieläpä kommersialismi, josta hän maailmanmiehenä

pikemmin oli ylpeä -- kaikki tämä teki hänen huomaamattaan lopun

siitä eristyneisyydestä, joka loogillisesti kuului hänen asemassaan

olevalle henkilölle. Taipumattomana ja notkeutta vailla, vaikk'ei

mitenkään ollutkaan älytön käytännöllisissä asioissa, hän antoi

päättävästi virran viedä itseään mukanaan, pitäen lujasti peräsimestä

kiinni, huomaamatta, että oli pyörteen keskellä. Hänen käytännöllinen

älynsä vei hänet jatkuvasti senlaatuisesta taantumuksellisuudesta,

jota niin viljalti oli hänen pojassaan Miltounissa, siihen lievempään

taantumuksellisuuteen, joka, eläen henkisestä pääomastaan, käyttää

hyväkseen aineellisesti niin paljon kuin mahdollista vihollistaan,

kehitystä.

Hän ohjasi itse autoaan, tarkasti ja hillitysti, istuen mukavasti,

lakki painettuna syvään vakaville silmille. Ja vaikka tämä

odottamaton ministeristön kokous näin pääsiäisloman aikana ei ollut

ainoastaan harmillinen, vaan antoi aihetta pelkoon, niin hän saattoi

nauttia nopeasta, tyynestä kulusta kesäisessä ilmassa, joka tulvi

häntä vastaan ystävällisen suloisesti pitkän lehtokujan suurien

puiden alla. Hänen vieressään pikku Ann istui hiljaa, jalat ojollaan

ja aikalailla harallaan. Autolla-ajo tarjosi uutta kiihdykettä,

sillä kotona se oli kiellettyä, ja miettivä innostus paistoi hänen

silmistään pienen äkkinykerän nenän yläpuolella. Vain kerran hän

puhui, silloin kun auto hiljensi vauhtiaan lähellä vartiomökkiä ja he

sivuuttivat portinvartijan pienen tytön:

"Päivää, Susie!"

Mitään vastausta ei kuulunut, mutta katse Susien pienillä kalpeilla

kasvoilla oli niin nöyrä ja kunnioittava, että lordi Valleys, joka

ei ollut mikään tarkka havaintojentekijä, pani sen tyydytyksellä

merkille. "Niin", hän ajatteli, jotenkin kuulumattomasi, "maa on

sydämeltään terve!"

Ylimys: Romaani · 第 7 / 67 题