Vinttikaivon-miekka varjon heitti,
päivä metsänrantaan kohoaa,
aidanseipään päissä välkkyy seitti,
päivän pienoispyörää kuvastaa.
Valo voittaa asteeltansa asteen,
aittain ristiharjat kimmeltää,
alla syyskuun aamun raikkaan kasteen
vielä nukkuu vanhan riihen pää.
Ilma värjyy, huhdat, luhdat puuntaa
kivi-aidoin harmaa-hohdossaan,
viirin kieli kirskuu tuulen suuntaa,
päivä kiertää myllyn mäkimaan.
Mutta kukonlauluun väki herää,
renki miedoin mielin haukottaa,
haparoiden nurkkaa vaatteet kerää,
emäntä jo astuu aitan taa.
Päivä poskeen kullan välkkeen valaa,
liina loistaa niinkuin norsunluu,
päivän tulipallo puissa palaa,
hetkeks vaimo tiellään seisahtuu.
Katsoo kirkonkylää yli lahden,
katsoo nientä hiljaa haaveissaan,
niinkuin nuorna armaan kanssa kahden
katsoi kerran käyden pappilaan.
Hiljaa huokaa, muistaa valan kalliin
säpsähtäissään läävän hämärää,
musta mies kun tallustavi talliin,
pörröpäisnä piipun sytyttää.
Kirkontornin tulipatsas kiiltää,
hautain rautaristit loiston luo,
vieno viri rantavettä viiltää,
tuuli hanhenpajun tuoksun tuo
suolta, missä vielä usvat soutaa,
kirkuu kakarit ja sorsat, muut,
päivä lupaa hyvää kaurapoutaa,
punatertuin puuntaa pihlapuut.
Armas aamu niinkuin pohja seulan,
jonka reijät säihkyy säteillään,
kultaa joka mäen männyn neulan
kuusten välkyttäissä käpyjään.
Poika metsään astuu, suorii saittaa,
pitkin pitkospuita hyräilee,
katsoo hetken taakseen armaan aittaa,
haavat hilpeästi helisee.
Äsken aitasta hän hiljaa hiipi
vielä neidon hehku huulillaan;
saloon suikahtaa nyt metsonsiipi,
metsä valveentui jo vuoteellaan.
Jänöt jumppii yli pensastöyrään,
pyyt ne pilleillänsä piipittää,
naaras-äänet vaihtuu sointuun nöyrään,
tulta tuikkii palokärjen pää.
Metsän yllä poutahaukka harhaa
levein siivin vaakaa muistuttain
niinkuin mittais aikaa, taivaan tarhaa,
maitaan kuninkaana kaartaa vain.
Poika astuu pitkin piennarviljaa,
päivän polku tanssii silmissään,
metsä kuuntelee ja on niin hiljaa,
hiljaa tarjoo salo siimestään.
Hiljaa laulun kantaa kylään tuuli,
puutuu niinkuin lehti puusta pois,
aitantiellään nyt sen armas kuuli
kuin se sydämessä vielä sois.
Kesällä, 1919.