Soittaa syksy säveleillään
suuren saaren saarnipuissa,
neidot notkuu metsäteillään
harhaillen ja haaveiluissa.
Saaren sulhot lehtoon luikkaa,
rotkot nauruun retkahtaa,
pienten piikain silmät luikkaa,
kangas kaikuu, mätkyy maa.
Nauru, laulu mäiskyy mäissä,
kuuluu kutsu, soitto soi,
neidot käyvät käsi käissä,
nurmen kisaan karkeloi.
Jopa joutuu sulhot joukkoon
hihkaisten jo, heijuvei,
huuto hyppää louhi loukkoon,
vuori vastaa: hei ja hei!
Taivas tanssii, riemuun ryhtyy,
meri melskaa, meuruaa,
koko luonto lempeen yhtyy:
saakos, saakos armast.
— »Eipäs, eipäs!» »Saapas kiinni!»
— »Saanko, saanko! Saan ja sain,
kun sa oot kuin marjaviini,
helluntaiks sun ehkä nain!»
— »Pyh ja pytty! Vai jo naisit,
pahkapää ja piimäsuu!»
— »Sulhon oikein sorjan saisit,
huimat häät ja hui ja huu!»
Niin ne huitoo, niin ne huikkaa,
kunnes koittaa kuudanyö,
yöstä neitten silmät luikkaa,
kengät kuultain kiviin lyö.
Kutsu kiehtoo, huivin huiske
lehdonlaitaan, luhdan taa,
metsään hiljaa hiutuu kuiske,
katajikkoon kaarestaa. —
Suursaari, 1920.