Tuijotin tummaa
taivahan rantaa kuin tuonelan tarhaan,
kaikkeus, yö oli kummaa,
sinne mun henkeni eksyi harhaan.
Tuijotin merta,
kuin olis vieras astunut laivaan,
pilvillä välkkynyt verta,
kaikki se sai minun mieleni vaivaan.
Niinkuin hukkuva haave
syyn, olemuksen ouruja pohjais,
laiva se liikkui kuin aave
kuin käsi kohtalon kulkua ohjais.
Kuin maapallo
vierisi pois alas liukuen veteen
nousi nyt kuolemankallo
väylingin varjosta katseeni eteen.
Polkevin pauhuin
käy kone kuin sydän liikkuvan ruumiin,
kahleissa kalskuvin kauhuin
henkeni nostaen näkyihin kuumiin.
Saanko ma armon? —
Aattelin, enteiden raivoa estin,
ponnistin tahtoni tarmon,
kuoleman suoran katseen ma kestin.
Pois näky haihtui,
kaamea kallo ja polttava piina,
väylingin varjoksi vaihtui,
kuin ohi liukunut ois tuhomiina.
Taivaalle tähti
syttyi ja lauhtuivat lainehet laivan,
haaksi nyt huokaillen lähti
kuin olis välttänyt vaaran ja vaivan.
Kuuntelin vielä
surman soittoa uhkaani vailla,
tyrskyjen tyynellä tiellä
käynyt kuin öisin tuonelan mailla.