On saaren suvisunnuntai,
ei meri punapaasiin pauhaa,
jo kirkonkellot kaiun sai,
ne värjyy valkeuden rauhaa.
Kuin pyhäuntaan unelmois
niin meren silmä luomen sulkee,
kuin syvyydenkin sielu sois,
kun vanhat vaimot kirkkoon kulkee.
Sen soiton saarnit kuulla saa,
myös pienet sinikellot kaikaa,
sen kuulee musta, mykkä maa,
kun tarhat tuoksuu kesä-aikaa.
Nyt silmän siintämättömiin
pois pitkin merta kaiku soittaa,
se menneisyyden mietteisiin
maan mielen hartaaks haltioittaa.
Se korkeuteen kumajaa
ja Luojan luo se kaihon kantaa,
mies vanha päänsä paljastaa
kuin katsois iäisyyden rantaa.
Suursaari, 21.7.20.