Nenä kuin kolmen korpin lepopuu,
ja leukaa leikkaa vanhat synnin arvet,
kuin muna mättäältään pään kohoo kuu,
on hyljeviikset viinin tuntosarvet.
Hän hännin katsein merta mittailee,
ja laiskoin länkisäärin liivaa luistaa,
ja noukka naukuu, puhkuu, puhisee,
se palmuviinit, kipparkermat muistaa.
Hän muistaa Honoluulun mustat yöt.
Sumatran sulosiipat mangopuissa,
kuparikuvut, kaulain hammasvyöt,
ja vanha kutka kiehuu sääriluissa.
Kas Portkundasta pyrkii matkoiltaan
taas vanha viinalasti oottain tuulta,
hän kiroo, katsoo kaukoputkellaan,
taas myhäilee ja maiskuttavi huulta.
Kun kippar' rantaan jahdin suojaan saa,
jo vanha nuuskunenä tutkii ruumaa,
heh, Viron viljoille tää haiskahtaa,
jo tyhjät kanisterit hengen huumaa.
— »John Bohman, Tallinnasta terve, hei,
maatäitä täällä vain John Bohman tappaa,
on lasti selvä kai, sen myrsky vei!»
John Bohman nauraa, pestin paaluun nappaa.
— »Good morning, Tilsa, tunnen tuhmat ties,
taas kätkit kanisteris varmaan Viiriin,
sun perskuta, oot karski merimies,
mut eihän Viiri kuulu meidän piiriin!»
Mut kippari vain iskee silmää nyt
ja pyytää kajuuttaansa tuopin juomaan,
ja ennenkuin on tuoppi tyhjennyt,
John Bohman heittää kaikki herran huomaan.
— »Hehhee!», niin nauraa vanha tullimies,
— »juu, juu, oot viekas niinkuin Spanskan viini,
ma tunnen jutkus, julkeet salaties,
mut katso, junkkari, jos joudut kiinni!
Niin silloin viipotan sun Viipuriin,
saat linnass' olla ehkä pari vuotta,
sun viinis, silkkis seilaa Meemeliin,
saat silkkaa vettä juoda etkä suotta!
John Bohman vihdoin vallan huumaantuu
ja höystää juttujansa kannen alla,
hän San Franciscoss' on, pää on kuin kuu,
täyskuu, mi paistaa Päiväntasaajalla.
Hän muistaa Singapooren simasuut,
myös neekerkuninkaan, sen kuulun,
min kruunun, tyttären ja norsunluut
hän saanut ois ja koko Honoluulun.
— »Ja bila, bangala ja tshing, tsjung, sjaa,
all right, John Bohman, terve, Tilsa veikko!»
John Bohman huokaa, kannun kallistaa,
hohoo, kun ihminen on sentään heikko!
— »Maakravun lailla täällä homehtuu
ja ränstyy niinkuin vanha Nooan arkki,
on ilmapuntarina sääriluu,
mut viel' on nahka niinkuin vanha parkki!»
John Bohman maihin hiljaa hoippuaa,
hän ruumankannen on jo sinetöinyt,
hän kipparille tuulta toivottaa,
kaksioista kajuutassa kello löi nyt.
Hän kompassitta kotiin keikkaloi,
all right, hän virnistellen vielä kääntyy,
lävitse yön kun ruutuun myrsky soi,
hän tulta iskee, vaimon viereen vääntyy.
Ja uness' silmiin siintää palmumaa,
käy korpin lepopuu kuin sateenkaareen,
John muistaa mustaa, pikku prinsessaa,
John Bohman seilaa Honoluulun saareen.
O.-kylä, 30.8.21.
»RANTAKÄRÄJÄT».
Saarenmiehet seisoo kalliolla
niin kuin pingviinit ja kiikaroivat,
toisten toimet siin' on tuomiolla,
samaa vatkuttaa ne viikot voivat.
Oisko vaarit nähneet koiranunta,
nähdä voi nyt koko saarikunta:
neljä venhekuntaa karin alta
etsii ankkuria kaikkialta.
Kieli käy ja pyörii niinkuin harkki:
hukkui muinoin riigalainen parkki,
mereen luisui ketjut, ankkuritkin,
niitä etsitään nyt merta pitkin.
— »Monta tuhatmarkkaa nyt ne raastaa!»
— »Kyll’ ne löytää?» — »Ei ne löydä!» —
Niin ne haastaa,
kademielin miehet naurain ilkkuu
tilkat olkapäillä, nilkat vilkkuu.
— »Jumal' anna syys ja haaksirikko,
rantaoikeus on, sopii ottaa!»,
virnuu luotsin vanhin, viekas Mikko,
— »tässä haudattiin kai laivarottaa!»
— »Meri kurittaa ja meri kostaa»,
virkkaa tulli-Bohman, piipuin näyttää:
— »Voi sun perskuta, ne jotain nostaa,
vinhaan vipuaan ne kälmit käyttää!»
— »Tuhat sarvipäätä, sus ja siunaa»,
saarenvanhin noituu, mällin nukkaa,
»saaliist' emme saa nyt ristin riunaa,
saimme, pölkkypäät, vain ajanhukkaa!
Muistan vielä kuinka Hanski häissään
ankkurpaikan neuvoi, puhui päissään,
vaan ei hoksattu, — lyö pääsi puihin,
viina parempain nyt viruu suihin.»
Mutta saareneukot kahvin luona
käräjöiden miesten pontta pohtii;
— »nostettu on veestä vanha kuona,
ken sen hintaa vielä tietää tohtii!»
Nauraa ankkurmiesten vingat muijat:
— »teidän miehillä on hameet, pelkään,
meidän miehet on kuin visanuijat,
teidän miesten tarttis saada selkään.
Nyt käyn silkissä ja elän voilla,
nyt kai ukko uuden tuvan laittaa,
meidän Miinan voin nyt kapioilla
vaikka Kiinan keisarille naittaa!»
Suursaaren Kiiskinkylä, 30. 7. 20.