Kuin aatos, jota outo oikku ohjaa,
niin vanha kuja mäkiin kiemuroi,
pää puuntaa vasten taivaan tulipohjaa,
sen raskas askel kerran kiviin loi.
Se yllättää ja sinne tänne harhaa
kuin miettis minne milloin mennäkään,
pysähtyy, katsoo pihan ruusutarhaa,
min immet istuttivat lemmessään.
Se nähnyt on kai monen polven vaivat
ja ahkeroivain aamu-askareet,
on nähnyt kauas katoavat laivat
ja monen äidin kurjat kyyneleet.
Yöss' on se nähnyt monen kiistan kiivaan,
syysmyrskyn kovan, karun kamppailun,
kuin uneen uppoo lentohiekan liivaan
kuin muisto monen mereen haudatun.
Kuin ystävä se polut yhteen liittää,
ja merenkulkijan se kotiin vie,
se alla astujan vain häntä kiittää,
se vanha, vanha saaren kujatie.
Se poikkee, palaa alkukohtaan jälleen
kuin elontyöstään näin se tarinois,
hyvästit heittää viime veräjälleen
ja meren hiekkaan hiutuu hiljaa pois.
Suursaari, 1921.