Päivä paistaa kodan eteen
hopeassa hohtain kaareen,
hoikat hongat väikkyy veteen,
laineet liukuu lehtosaareen.
Hyttysparvi piiriin hyörii
heilahdellen hetken häissä,
tulipisteet veellä pyörii
sannan, suomun kimmeltäissä.
Tyynnä merenlahti läikkyy,
lokit leijaa alla taivaan,
taivaan seiniin siinnot väikkyy,
pilvet päilyy purjelaivaan.
Luodon luona tiirat tirskuu
kiertäin kallioiden kaarta,
hylkeen hyrske pintaan pirskuu,
päivä soutaa suvisaarta.
Kummelit ne kaukaa hohtaa,
kaukaa oudot purret puuntaa,
outo kaiho niitä johtaa,
etsii aavan aamun suuntaa.
Lepää luonto, luomakunta,
tuutii päivän teitä tähtiin,
nähden alkuaikain unta,
jolloin suuret ihmeet nähtiin.
Hiljaist' on kuin henki Herran
lepäis jälkeen tähti-yönsä,
kun hän luomisaikaan kerran
valmiiks katsoi kaiken työnsä.
Uuraa, 1919.