Huoneen molempien ikkunoiden läpi, joita vaaleat, ristikkoruutuiset
uutimet verhoavat, lankeaa talviaamun auringonpaiste huoneeseen,
kahtena vinona, pitkulaisena nelikulmiona pehmeälle vihreälle matolle,
ja lämpimissä auringonpilkuissa hyppii ja tanssii pieni poika. Hän ei
vielä tiedä paljon mailmasta. Hän tietää olevansa pieni ja tulevansa
suureksi, mutta hän ei tiedä, että hän on syntynyt tai että hän kuolee.
Hän tietää, että hän on neljän vuoden vanha ja piakkoin täyttää viisi,
mutta hän ei tiedä mitä vuodella tarkoitetaan: vielä mittaa hän
ajankulun vain sanomalla "tänään", "huomenna" ja "eilen".
— Isä, sanoo hän äkisti isälleen, joka juuri on lopettanut aamiaisensa
ja sytyttänyt päivän ensimäisen sikarin — hän näet mittaa aikaa
sikareilla — isä, näin niin paljon unia viime yönä. Näin unta tuoleista
ja viheriäisestä matosta ja peilistä ja kellosta ja uunista ja
luukuista ja komerosta!
Ja hän hyppää uunin luo, missä aamutuli loimuaa ja räiskyy, ja heittää
kuperkeikan sen edessä. Hän pitää uunia ja sen edustaa huoneen
arvokkaimpana ja tärkeimpänä paikkana.
Isä nyökäyttää päätään ja nauraa hänelle sanomalehtensä reunan yli.
Ja poika nauraa myöskin, nauraa hillittömästi; täyttä kurkkua. Hän
on siinä ijässä, jolloin nauru on vain ilon ilmaisu, eikä ilmaise
havaittuja naurettavaisuuksia. Kun hän tässä muuanna iltana seisoi
ikkunan luona ja nauroi kuulle, niin se ei tapahtunut senvuoksi, että
kuu hänen mielestään oli lystikäs, vaan senvuoksi, että se tuotti
hänelle iloa pyöreällä, kiiltävällä naamallaan.
Naurettuaan kyllikseen, nousee hän polvilleen tuolille ja osoittaa
muuatta taulua seinällä:
— Ja sitten minä näin eniten unia tuosta taulusta, sanoo hän.
Taulu on valokuva-jäljennös eräästä vanhasta hollantilaisesta
maalauksesta: "Palava kaupunki".
-— No, minkälaista unta sinä sitten näit? kysyy isä.
— Sitä minä en tiedä.
— Muistelehan!
— Niin, näin unta, että oli tulipalo, ja että minä taputtelin koiraa.
— Mutta muutenhan sinä tavallisesti pelkäät koiria?
— Niin, mutta tauluissa olevia koiria minä sentään uskallan hiukan
taputella.
Ja hän nauraa ja hyppii Ja tanssii.
Sitten hän tulee isän luo ja sanoo:
— Isä hyvä, ota taulu alas. Tahdon, että isä taas näyttää minulle
taulua niinkuin eilenkin.
Taulu on uusi tulokas huoneessa; se oli tullut edellisenä päivänä.
Muihin kuviin ylt'ympäri seiniä on poika aikoja sitten tutustunut.
Hän tuntee setä Strindberg'in ja setä Soppihurrin [Schopenhauer] ja
setä Napolionin ja ruman Goethe-ukon ja isoäidin nuorena. Mutta palava
kaupunki on uusi, ja onpa se muutenkin paljon hauskempi taulu kuin
nuo muut. Isä tekee pikkupojan mieliksi ja ottaa taulun seinältä, ja
he nauttivat siitä yhdessä. Leveän joensuun yli, joka kiemurtelee
merelle päin, ja on täynnä veneitä ja aluksia, kulkee silta, jossa on
pyöreät holvikaaret ja päädyssä torni. Vasemmalla rannalla on palava
kaupunki: rivittäin kapeita taloja, joilla on suippopäädyt ja korkeat
katot, kirkkoja ja torneja; toinen toistensa ohi juoksentelevia ihmisiä
vilisee, tuli- ja liekki-meri, muureja vasten pystytettyjä tikapuita,
hevosia, jotka pillastuneina juoksevat vetäen täriseviä kuormiaan,
rantalaituri täynnä tynnyreitä ja säkkejä ja kaikenlaista romua, joella
joukko ihmisiä veneessä, joka on kaatumaisillaan, sillan yli juoksee
ihmisiä henkensä edestä, ja lähinnä etualalla on pari koiraa, jotka
nuuskivat toisiaan. Mutta kaukana taustalla, missä joensuu levenee
merelle päin, on taivaanrannalla aivan liian pieni kuu kalpeitten
pilvien usvassa, ja se katselee kalvakkaana ja surullisena kaikkea tätä
surkeutta.
— Isä, kysyy pikkupoika, miksi kaupunki palaa?
— Joku on pidellyt varomattomasti tulta, sanoo isä.
— _Kuka_ on ollut varomaton.
‒ Niin, sitä nyt ei voi niin varmaan tietää, näin kauan jälkeenpäin...
— Kuinka kauan jälkeenpäin?
On monta sataa vuotta siitä, kun tämä kaupunki paloi, sanoo isä.
Tästä poika ei tule hullua hurskaammaksi, sen isä kyllä hyvin tietää,
mutta jotainhan hänen on vastattava. Poika istuu hetkisen hiljaa
ja miettii. Uusia ajatuksia ja käsityksiä asioista liikkuu hänen
aivoissaan ja törmäilee vanhoja vastaan. Hän näpertelee pienillä
sormillaan palavaa kaupunkia peittävää lasia ja virkkaa:
— Niin, mutta sehän paloi eilenkin, ja tänään se myöskin palaa.
Isä koettaa selittää eroa taulujen ja todellisuuden välillä. Tämä
ei ole mikään oikea kaupunki, hän sanoo, tämä on vain taulu. Oikea
kaupunki on palanut aikoja, aikoja sitten. Sitä ei ole enää olemassa.
Ihmiset, jotka juoksevat tuossa huitoen käsillään, ovat kuolleet eikä
heitä enää ole olemassa. Talot ovat palaneet. Tornit ovat sortuneet.
Siltakin on poissa.
— Ovatko tornit palaneet kumoon vai kaatuneet kumoon? kysyy poika.
— Ne ovat sekä palaneet että kaatuneet.
— Ovatko höyrylaivatkin kuolleet?
— Laivatkin ovat poissa jo aikoja sitten, sanoo isä. Mutta eivät nuo
ole höyrylaivoja, ne ovat purjelaivoja. Höyrylaivoja ei ollut olemassa
siihen aikaan.
Pikkupoika pistää alahuulensa pitkälle eikä näytä tyytyväiseltä.
— Mutta minä _näen_, että siinä on höyrylaivoja, sanoo hän. Isä, mikä
tämän höyrylaivan nimi on?
Hän pitää oman päänsä, tuo poika. Isä on väsynyt opetustoimeen ja
on vaiti. Poika näplii sormellaan vanhoja hollantilaisia koffeja ja
puhelee itsekseen: tuon höyrylaivan nimi on Brage ja tuon nimi on
Hillersjö, ja tuon nimi on Prinsessa Ingeborg.
— Isä, virkkaa hän sitten yhtäkkiä, onko kuukin poissa?
— Ei, kuu on jäljellä. Kaikesta tuosta se on ainoa, joka on vielä
jäljellä. Se on sama kuu, jolle sinä tässä muuanna päivänä nauroit
lastenkamarin ikkunasta.
Jälleen istuu pikkupoika vaiti ja mietiskelee. Sitten tulee vielä yksi
kysymys:
— Isä, onko siitä _hyvin_ kauan, kuin tämä kaupunki paloi? Onko siitä
yhtä kauan kuin siitä, kuin me lähdimme maalle Prinsessa Ingeborg'illa?
— Siitä on paljon, paljon pitempi aika, vastasi isä. Kun tämä kaupunki
paloi, ei ollut sinua eikä minua eikä äitiä eikä isoäitiä.
Pojan kasvot käyvät äkisti totisiksi. Hän näyttää aivan huolestuneelta.
Hän istuu kauan vaiti mietiskellen. Mutta näyttää siltä, kuin hän ei
pääsisi selville asioista.
— Sanohan isä, kysyy hän vihdoin, missä _minä_ olin silloin kun tämä
kaupunki paloi? Paloiko se silloin kun minä olin äidin kanssa Grennassa?
Ei, ukkoseni, vastasi isä, kun tämä kaupunki paloi, ei sinua vielä
ollut olemassa.
Poika pistää jälleen alahuulensa pitkälle, kasvoissa ilme, joka sanoo:
ei, tähän minä en suostu. Ja hän toistaa pontevasti kysymyksensä:
— Mutta _missä_ minä sitten olin?
Isä vastaa:
— Sinua ei ollut ollenkaan.
Poika katsoo suurin silmin isäänsä. Yhtäkkiä kirkastuvat pienet
kasvot, hän riistäytyy isän sylistä ja alkaa jälleen hyppiä ja tanssia
viheriäisen maton auringonpilkussa ja huutaa täyttä kurkkua:
— Olinpas! Olin sittenkin! Olinpa kuitenkin, olin kuin olinkin!
Hän luuli, että isä vain puhui leikkiä hänelle. Tämähän oli selvään
liian hassua. Palvelustytöillä oli tapana joskus piloillaan valehdella
hänelle, ja hän ajatteli, että isä teki samoin kuin he.
Ja hän hyppii ja tanssii auringonpaisteessa.