Näin viime yönä unta, että olin tullut vanhaksi. Elinkö edes? Tuskin
tiedän sitä. Olin jäänyt eloon kaiken sen jälkeen, mikä muinoin oli
elämäni pääsisältönä, ja olin enemmän varjon kuin ihmisen kaltainen.
Harhailin hämärissä tutuilla kaduilla. Näin rappeutuneita taloja
vilahtavan ohitseni, taloja, joita muistin lapsuudessani nähneeni
rakennettavan, ja joiden silloin luulin olevan aijottuja ruhtinasten ja
suurten herrain asunnoiksi, mutta jotka nyt näyttivät pyytävän päästä
piiloon varjoon. Erään kadun päässä kohosi punainen kasarmi, jonka
katolla liehui vierasvärinen lippu. Joukkue sotamiehiä marssi ohitseni
housunlahkeet pistettyinä raskaisiin saappaisiin. Heidän rautaiset
korkonsa kolahtelivat katukiviin. Keskellä likaista katua istui kaksi
pientä lasta leikkimässä, niin likaisia ja niin köyhästi puettuja,
että he näyttivät sulautuvan katuun ja heitä tuskin näkyi. He eivät
nähneet sotamiehiä eivätkä sotamiehet nähneet heitä. Se ei ole heidän
syynsä, se johtuu siitä, että heitä on kielletty mitään näkemästä. Jos
he saattaisivat nähdä tiensä, niin he eivät voisi marssia. Tahdoin
mennä tempaisemaan lapset tieltä, mutta minä en voinut. Seisoin kuin
naulittuna enkä voinut liikkua. Miksi? ihmettelin. Miksi en voi
liikkua, miksi minun on seistävä paikoillani ja katseltava tätä? Eikö
se ehkä ole todellista — uneksinko? Ei, se on todellista; lapset ovat
todellisia, ja sotamiehet niinikään. Mutta itse minä olen unelma. Ja
yhtäkkiä näytti elämäni arvoitus olevan edessäni kirkkaana kuin palava
kynttilä: en ollut todellinen, olin unelma. Eikä unelma voi auttaa
eläviä ihmisiä.
En nähnyt lapsista jälkeäkään sotamiesten marssittua ohitseni. Näin
vain, että sotamiesten saappaat jättivät tummia verisiä jälkiä likaan.
Äkisti heräsi minussa muisto, joka jähmetytti sydämeni kauhusta. Olihan
minulla itselläni lapsia — kaksi pientä lasta. Missä ne mahtoivat olla,
ja milloin näin ne viimeksi? Eiväthän ne mahtaneet olla — eivät — — —
Minun täytyi lähteä kotiin, minun täytyi nähdä lapseni, ne olivat
tietysti kotona ja istuivat salin viheriäisellä matolla ja leikkivät
puupalikoillaan ja pienillä taloillaan. Minun täytyy lähteä kotiin, he
odottavat minua päivällisille ja vaimoni on levoton — — —
Jälleen harhailin kaduilla tihenevässä hämärässä. Oli alkanut sataa
lunta. Olin joutunut ylös huvilakortteliin, kadut olivat hiljaisia ja
valkeita, ja ristikkojen ja aitojen yli ojentivat puut oksiaan, jotka
olivat raskaita lumesta. Astuin sisään avonaisesta portista kahden
ison neliskulmaisen kivipylvään välitse, joilla oli suuret lumiset
päähineet. Ne saivat minut niin ihmeellisen kaihomieliseksi, kenties
siksi, että ne näyttivät kahdelta lumipeittoiselta haudalta. Tulin
suurelle pihalle, jonka keskellä oli pieni suihkulähde, ja näin heti,
että salinikkunassa oli valoa. Lamppu oli pöydällä, pöytä oli katettu
ja he istuivat jo syömässä. Menin akkunan luo, koputin ruutuun ja
nyökäytin päätäni sisälläoleville. Mutta he eivät nähneet minua eivätkä
kuulleet mitään ja jatkoivat syöntiään. Ja samassa huomasinkin, että
siellä oli vieraita ihmisiä vieraan pöydän ääressä. He eivät olleet
omaisiani. Siellä oli lihava rouva ja yönuttuun puettu kaljupäinen
herrasmies, joka oli vihaisennäköinen Ja näkyi riitelevän, ja muutamia
puolikasvuisia lapsia, ja heidän pöydällään oli vahakangas-liina.
Kaljupäisen herrasmiehen kasvot tunsin vallan hyvin, olin nähnyt ne
Du Nordissa, missä hänellä oli tapana juoda totia. Häpesin hirveästi.
Niin, täällähän me asuimme ensimäisen vuoden, mutta muutimme kun oli
kosteata, ja nyt me asumme vallan toisessa kaupunginosassa — ja minä
olen niin väsynyt — ‒ ‒
Taas kävelin lumessa. Minunhan piti lähteä kotiin. Koetin vakuuttaa
itselleni, että täsmälleen tiesin minne minun oli mentävä ja että
kuljin lyhintä tietä. Kuljin katujen poikki ja käännyin kulmissa, mutta
minne vaan tulinkin, niin minusta tuntui, että aivan äskettäin olin
kulkenut siitä ohi. Erään lyhdyn luona seisoi vanha vaimo ojentaen
kättään, mutta hän peitti kasvonsa. Kuljin hänen ohitsensa, mutta
koetin samassa vaistomaisesti taskustani, oliko minulla kolikkoa.
Löysin hopearahan, mutta sitä tarkemmin katsottuani huomasin, että se
oli vanha ja kulunut eikä enää ollut käypä. Siinä oli nuoruudessani
hallinneen kuninkaan profilikuva, ja reunassa oli hänen vaalilauseensa,
jonka aika oli puoleksi kuluttanut pois: Veljeskansain menestys.
Seisoin kauan tuijottaen tähän vanhaan rahaan ja tunsin halua itkeä.
Niin, niin, se oli siihen aikaan... kultaisen rauhan aikaan, kuten
runoilijat meidän päivinämme ovat sitä nimittäneet. Toiset ajat
tulivat sitten. Jälleen olin näkevinäni punaisen kasarmin ja vieraiden
sotilaiden raskaat saappaat. Ja lapseni ja kotini, joita äsken etsin?
Oi, nyt muistan kaiken. Minä olen vanha ja olen elänyt kaiken jälkeen,
minulla ei ole lapsia eikä kotia. Tytärtäni kasvatin aatteitteni
mukaan, mutta kun hän tuli täyskasvuiseksi, niin rakastui hän erääseen
lähetyssaarnaajaan ja lähti pois. Ja poikani — kuinka, eikö hän
halunnut tulla upseeriksi? Halusi, mutta se oli liian vastenmielistä
minulle, eikä minulla myöskään ollut varoja siihen. Mutta hän oli
asevelvollinen, kun tuo suuri sota syttyi, ja hän kuoli nälkään
ylhäällä Lapissa. Jos hän olisi ollut upseeri, niin hän ei olisi
ainakaan nälkään kuollut. Mutta kaikki tämä on tapahtunut kauan sitten,
ja muistan sen vain hyvin hämärästi. Olen elänyt kaiken jälkeen, ja
olen itse vain unelma. Ja minä kuiskasin itsekseni muutamia sanoja,
jotka kerran olin lukenut muutamalla haudalla, kun sinisenä kevätiltana
muinoin kuljin kirkkotarhan poikki hänen kanssaan, jota silloin
rakastin — kuiskasin noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan itsekseni:
_Alles geht vorüber und wird zum Traum_.
Mutta näin itsekseni kuiskaillessani satuin jälleen kulkemaan lyhdyn
ohi, jonka luona tuo vanha vaimo seisoi. Mutta hän peitti yhä vieläkin
kasvojansa.
Ja tämä, että hän peitti kasvonsa täytti minut oudolla kauhulla.
Vavisten tuskasta kysyin häneltä:
— Sano, miksi kätket kasvosi?
Hän vastasi äänellä, jonka minä hyvin tunsin:
— Jotten tuottaisi sinulle liian paljon tuskaa.
Silloin minä sanoin:
— Mikään ei voi minulle enää tuottaa tuskaa. En ole todellinen, olen
unelma.
Hän vastasi:
— Alles geht vorüber und wird zum Traum.