— Siinä on kaunis pari, sanoi majuri Vellingk pöytänaapurilleen parooni
Grothusenille, nuoren morsiamen serkulle.
Grothusenin hiukan sameat silmät etsivät serkkua.
— Niin on, hän virkkoi, Elsa on sievä tyttö. Mutta Kalle Hennigsistä en
voi lausua mitään. Onko joku mies ruma vai kaunis, sitä minä en ymmärrä.
Grothusen itse oli Ruotsin rumimpia parooneja, ja hän tiesi sen.
— Mutta millä he oikeastaan menevät naimisiin? kysyi majuri. Eihän
heillä ole mitään. Ja luutnantinpalkka.
* * * * *
— Olga täti antaa heille tuhatviisisataa vuodessa, ja Henningsillä
kuuluu olevan muuan rikas täti, joka antaa hänelle yhtäpaljon.
Luutnantinpalkka riittänee täytteeksi.
Pöytä oli katettu pihamaalle suuren, humisevan lehmuksen alle.
Syyskesän taivas oli suurenmoinen ja hohtavan sininen ja pilvetön,
nyt illansuussa. Joku yksinäinen linnunpiipitys sekaantui aterioivien
puheensorinaan ja nauruun.
— Oikeastaan ei minun mielestäni pitäisi syödä ulkosalla, sanoi majuri.
Tuntuu rumalta, kun näkee kaikki kuumissaan olevat kasvot ulkona
kirkkaassa päivänvalossa.
Grothusen naurahti lyhyeen:
— Niin, sinulla on päähänpistosi, Fredrik, sanoi hän. Sinä olet
oikeastaan vanha parantumaton estetikko-intoilija. Mutta olet oikeassa
muuten. Ja tiedätkö mitä — kaunein ihminen tässä seurassa on yhä
vieläkin Olga. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta.
Majuri nyökähytti päätään. Ja kului hetkinen ennenkuin hän vastasi —
ikäänkuin itsekseen puhuen:
— Niin, hän on ihastuttava. Ei voi milloinkaan muuksi muuttua. Ei
milloinkaan, niin kauan kuin hän elää.
Ja yhtäkkiä hän punastui kuin nuori poika. Hän muisti että hänellä oli
Olgan tytär vieressään oikealla. Ja hän tiesi, ettei Nanny pitänyt
siitä, että äidin kauneutta ylistettiin.
— Äiti — kuului Nannyn heikko ja hiukan terävä ääni — oli vahinko,
ettet kuullut, mitä setä Fredrik äsken sanoi.
Mutta hänen äänensä hukkui hälinään. Äiti ei häntä kuullut.
— Maljasi, pikku Nanny, sanoi majuri häntä lepyttääkseen.
— Sedällähän on myöskin tapana sanoa, että äidillä on "taipumusta
rococo'hon", sanoi Nanny. Ja se on hirvein tyyli, mitä minä tiedän.
— Noh, herranen aika, Nannyseni. Kukin tyyli saa kai olla omassa
arvossaan. Ja että sinulla on taipumusta vakavampaan tyyliin, senhän
minä tiedän.
Nanny ei ollut perinyt ainoatakaan piirrettä äidiltään. Hän ei ollut
ruma, mutta häneltä puuttui viehättäväisyys, ja hän tiesi sen. Hän
läheni kolmeakymmentä, eivätkä hänen huulensa olleet milloinkaan
tunteneet lemmensuudelmaa. Hän haki lohdutusta uskonnosta ja ilkeydestä.
— Sedän mielestä minulla kai on taipumusta suippokaarityyliin, sanoi
hän.
Sillä hän saattoi olla ilkeä itseäänkin kohtaan.
Majuri oli muutoin se seurasta, jota hän parhaiten sieti, sillä
hän oli ainoa — paitsi sulhasta — joka ei kuulunut sukuun. Hän oli
herraskartanon lähin naapuri ja seuraystävä.
Majuri ei tiennyt mitä vastata puheeseen suippokaarityylistä. Hän
suomusti ajatuksiinsa vaipuneena koppiloartisokkaansa ja vaikeni.
Pöydän toisessa päässä istui mummo Düring ja vaikeroi nykyajan
kirjallisuutta. Hän oli Olga Mertensin anoppi tämän ensimäisestä
avioliitosta professori Düringin, Nannyn isän kanssa. Mutta kävi
ilmi, että hän nykyajan kirjallisuudella tarkoitti paria Aleksander
Kiellandin kirjaa. _Sillä kohtaa_ oli hän astunut pois junasta.
— Ei pitäisi kirjoitella kirjoja, kun on niin surullinen
elämänkatsomus, sanoi hän.
Olga Mertens nauroi — nuorta ja sointuvaa naurua.
— Siinä on täti tavallaan oikeassa, sanoi hän. Tulee elää niinkuin
opettaa. Ja saarnaajan, joka kirjoitti, että kaikki on turhuutta, ei
olisi pitänyt kirjoittaa sitä, vaan mennä hirteen sensijaan.
— Rouva Düring on ehdottomasti oikeassa, sanoi majuri. On käynyt
jonkunlaiseksi urheiluksi kirjoittaa kirjoja, jotka vievät ihmiseltä
kaiken halun elää. Olisi kiellettävä noin vaan edeltäkäsin puhumasta
nuorisolle, millaista elämä on. Se on sama kuin sanoisi nuorelle
miehelle, joka on astumassa elämään onneaan luomaan: sinun on mentävä
sinne ja sinne; tie on ikävä ja vaivaloinen, mutta kauniinpuoleinen
toisinaan, ja kun pääset perille niin sinut hirtetään.
— Kuulehan Fredrik — Olga vastasi — etkö kuitenkin usko, että ihmisten
halu elää riippuu aivan muusta kuin siitä, mitä kirjoja he lukevat? Ei
_elämä_ välitä kirjoista.
Sulhanen ja morsian istuivat hiljaisina ja hiukan jäykkinä eivätkä
puhuneet paljon. Heidän ajatuksensa tapasivat toisensa pöydän alla.
Olga Martens jatkoi — pehmeällä, hiljaisella äänellä:
— Etkö ole huomannut Fredrik, että mitä sanotaan ja kirjoitetaan —
olkoonpa se sitten tyhmää tai järkevää, oikeata tai väärää — niin on
se kuitenkin kaikkityyni kuin kirjoitus virran vedessä. Se ei merkitse
mitään. Ajattelehan vaan eniten luettua ja uskottua kirjaa, mikä on
olemassa: Uutta testamenttia. Mikä on sen pääsisältö? Että tämä elämä
ei ole mitään, ja tuleva kaikki. Ei pidä murehtia huomisesta päivästä;
ei kylvää eikä niittää; on jätettävä kaikki murheet Herran huomaan;
jaettava kaikki omaisuus vaivaisille; ei pidä lainata rahoja korkoa
vastaan eikä vaatia maksettavaksi, mitä on lainannut; vääryyttä ei ole
kostettava; ei tuomittava; ei seistävä pahaa vastaan. Tuhannet lukevat
sitä ja uskovat siihen ja pitävät sitä jumalan sanana. Mutta heidän
elämäänsä se ei jätä mitään jälkiä. Ja jos meidän kelpo kirkkoherramme
Sundius alkaisi elää niinkuin hän opettaa, niin koko seurakunta luulisi
hänen tulleen hulluksi. Mitä välittää _elämä_ kirjoista? Elämä on lihaa
ja verta. Ei mielipiteitä eikä ajatuksia.
— Perhana, kuinka Olga on tullut kirjanoppineeksi, virkkoi Grothusen.
— Niin — Olga hymyili surumielisesti — minä luen todellakin raamattua
toisinaan. Siellä löytyy niin paljon uutta. Ja kun rakas Nannyni viime
vuosina on tuskin muuta tehnyt kuin riidellyt minulle uskonnosta, niin
olen koettanut hiukan perehtyä siihen, mistä on kysymys.
Mummo Düring sanoi jotain, mikä hukkui hälinään. Mutta Nannyn tympeä
ääni viilsi kuin veitsi:
— Enpä luule, että sinä _voit_ perehtyä siihen, äiti. Sinulla ei
ole taipumusta siihen. Sinulla on "taipumusta rococohon", kuten
Fredrik-sedällä on tapana saada. Olet muuten _elänytkin_ rococotyyliin.
Hän tahtoi näillä sanoillaan viitata siihen, että äidillä oli aikoinaan
ollut pari kolme rakastajaa.
Syntyi lyhyen hetkisen kestävä vaitiolo. Mutta puhelu alkoi kohta
jälleen. Oli vanha tapa suvun kesken ymmärtää Nannyn ilkeydet
äidistään pieniksi viattomiksi pilapuheiksi. Olga itse tuskin huomasi
niitä. Hän ei milloinkaan kuunnellut tytärtään muuta kuin puolella
korvalla. Hän välitti Nannysta niin vähän. Oikeastaan piti hän
enemmän sisarentyttärestään, Elsa Grothusenista, joka oli ollut hänen
kodissaan, ja jolle hän oli ollut äidin asemassa aina siitä asti, kuin
tämä oli tullut orvoksi. Häntä kiusasi usein se, ettei hän voinut pitää
omasta lapsestaan niin paljon kuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän ei
mahtanut sille mitään. Ja häntä säälitti suuresti tyttärensä, joka oli
saanut niin näivettyneen ja pienen sielun.
Elsa istui kuunnellen hiukan hajamielisesti häntä vastapäätä istuvaa
tehtaanomistaja Mertensiä, muuatta Olgan lankoa. Tehtaanomistaja oli
ensi kamarin jäsen ja häntä kunnioitettiin suuresti rikkautensa ja
terveitten mielipiteittensä vuoksi. Hän puhui ruo'asta ja ylisti sitä
lämpimästi.
— Kelpo Olgamme — virkkoi hän — tietää, millaisen ruotsalaisen
herraskartano-päivällisen tulee olla.
Hän kääntyi näine sanoineen vain muodollisesti Elsan puoleen, niin
että tämä ei tuntenut olevansa velvollinen vastaamaan, vaan nyökäytti
vain hiukan hienopiirteistä tytönpäätään, jota runsas ruskea tukka
peitti. Ja tuskinpa hän oli kuullutkaan, mitä Mertens sanoi. Hän oli
niin onnellinen. Hän _tunsi_ onnen lämpönä koko ruumiissaan, tunsi
sen niin voimakkaasti, että hän miltei häpesi. Hän pelkäsi, että se
näkyisi liian selvästi hänestä. Yhtäkkiä, hänen tietämättään miksi,
tuli hän ajatelleeksi häntä, jota hän oli suudellut edellisenä kesänä.
Kuinka omituista: hänenkin nimensä oli Karl. Elsa näki hänet edessään
kuin sumussa, mutta suuresti pienentyneenä ja etäisenä ja epäselvänä.
Oikeastaan näki hän vain hänen tummansiniset vaatteensa. Mutta mistä
nyt puhuttiinkaan? Vai niin, sodasta. Näytti siltä, kuin syttyisi
sota Norjaa vastaan. Kuinka ilkeätä! Ja juuri nyt, kun hän oli mennyt
kihloihin luutnantin kanssa... Ei, eihän saattanut tapahtua mitään niin
hirveätä... Hän kuuli mummo Düringin sanovan:
— _Minä_ puolestani olen sitä mieltä, että on eniten synti hevosia,
joiden täytyy olla mukana kärsimässä, vaikkeivät ollenkaan saata
käsittää, mistä on kysymys.
Ja Elsa kuuli rakastettunsa vastaavan ja näki hänen hymyilevät
valkoiset hampaansa:
— Pelkäänpä, että useimmiten olisi ratsumiehelle tappioksi, jos hän
ilmoittaisi asian hevoselleen. Parasta on olla tietämättä, mistä on
kysymys, vain käydä päälle. Jos ajattelee, mistä oikeastaan on kysymys,
niin menettää ehkä halun olla mukana kauemmin. Ja silloinhan sitä ei
kelpaa sotilaaksi.
Elsa nautti hänen jokaisesta äänenvivahduksestaan.
— Kas se on oikein, sanoi tehtaanomistaja Mertens. Vain käydä päälle!
Niin on ruotsalaisen sotilaan puhuttava.
Hänellä oli se omituisuus, että hän kaikesta, mitä lausuttiin,
kiinnitti huomiota vain siihen, mikä miellytti häntä. Muu meni häneltä
sivu korvien.
Olga Mertens istui ääneti katsellen noita kahta nuorta. Hänen silmänsä
laajenivat sekunniksi — _nälkäisesti_. Sitten hän jälleen siristi ne
kahdeksi kapeaksi juovaksi, ja hän tunsi kostean sumun verhoavan niitä.
Hänen huulensa liikkuivat huomaamatta, ja hänen ajatuksensa kuiskasi
sanoja, joita ei kukaan kuullut:
"Est-ce un souvenir, est-ce un rêve,
Ce souffle ardent qui nous soulève?
Je me souviens, je me souviens!
Force et jeunesse! O joyeux biens!
L'amour, l'amour! je me souviens!"
— Perhana, sanoi tehtaanomistaja Mertens, pelaako luutnantti
shakkiakin. Sitten meidän on pelattava peli ruo'an jälkeen.
— Pelaan hyvin huonosti, vastasi Karl Hennings. Jos mieli oppia
pelaamaan shakkia kunnollisesti, niin on jätettävä kaikki muu, rakkaus,
virkaura, kaikkityyni. Koko niin sanottu _elämä_.
— Sitä en minä ole huomannut, sanoi tehtaanomistaja hämmästyneenä.
... _Shakki_. Olgan mieleen muistui hänen miehensä. Artur Mertens.
Hänkin pelasi shakkia. Ja omituista. Olga muisti hänelläkin olleen
tapana sanoa aivan samaa: jos mieli oppia pelaamaan shakkia, niin
oli siihen antauduttava kokonaan. Mutta hän pelasi kernaimmin yksin
itsekseen. Eihän sillä paikkakunnalla ollutkaan muuten ketään, josta
olisi ollut hänelle vastapelaajaksi.
Olgan mielestä se oli niin mielettömän käsittämätöntä, koko tuo peli.
Ja hänen ajatuksensa kiersivät edelleen samaa ja samaa: Arturia. Missä
hän nyt lienee? Kuinka kuluu hänen päivänsä ja yönsä?
Hän oli ollut Olgan viimeinen rakkaus. He olivat eläneet muutaman
onnellisen vuoden yhdessä. Mutta viimeisen vuoden hän enimmäkseen istui
päiväkaudet pelaamassa shakkia itsekseen.
... Kunnes hän yhtäkkiä eräänä päivänä matkusti pois vieraan naisen
seurassa.
Siitä oli seitsemän vuotta.
"Hän" hylkäsi Arturin pian. Mutta Artur ei palannut enää kotiin. Hän
vaan yhä matkusteli. Eikä hän milloinkaan kirjoittanut.
Olga ei tiennyt missä hän oli tai oliko hän elossa. Mutta viime kesänä
joku oli nähnyt hänet Ostenden pelisaleissa.
— Niin, sanoi Karl Hennings. Moltken sotasuunnitelma oli tietenkin
nerokas. Mutta se oli etenkin erittäin yksinkertainen. Sen pääsisältö
oli, ”että vihollinen oli haettava käsiin ja hänen kimppuunsa oli
hyökättävä missä hänet vain voitiin tavata”.
— Puh! pääsi Grothusenilta —, sen suunnitelman olisin minäkin voinut
keksiä!
— Kerron sanasta sanaan, jatkoi Karl. Olen itse nähnyt asiakirjan
lasilaatikossa Potsdamissa.
Hän punastui hieman sanoessaan tämän. Sillä hän ei ollut nähnyt
asiakirjaa, vaan lukenut siitä jossain kirjassa. Mutta sehän oli
yhdentekevää.
— Oli luonnollisesti toinenkin, yksityiskohtaisempi suunnitelma.
Mutta sitä ei voitu seurata. Se oli rakennettu sille perusteelle,
että vihollinen hoitaisi peliään mahdollisimman viisaasti. Mutta
kun sensijaan tapahtui päinvastoin, niin oli tietysti muutettava
suunnitelmaa.
Hän huomasi yht'äkkiä kuuntelevansa omaa ääntään kuin sisällyksetöntä
ja vierasta ääntä. Hänen mielestään oli kaikki hänen ympärillään niin
vierasta. Hän istui tuntemattomien ihmisten parissa. Olihan hän tosin
tavannut Grothusenia muutaman kerran. Mutta hänen mieleensä ei ollut
milloinkaan johtunut, että hän saattaisi joutua tämän sukulaiseksi.
Oli hetkiä, jolloin hänen rakastettunsakin kävi hänelle yht'äkkiä
vieraaksi. Se oli hänestä niin kamalata. Sillä hän rakasti häntä. Ja
hän _tahtoi_ rakastaa häntä.
Ja hän halusi kotia ja lapsia. Juurensijaa elämässä. Hän ei ollut
pitkään aikaan tietänyt mitään kodista: hänen vanhempansa olivat
kuolleet varhain. Siinäkin näki hän siteen rakastettunsa ja itsensä
välillä, että he molemmat olivat orpoja.
Ja hän tunsi, ettei hän kauempaa voinut elää kuten tähän asti:
rakkaudettomana. Se johti niin paljoon rumaan. Hän muisti "ensimäisen
naisensa". Tämä oli ollut palvelustyttönä täyshoitolassa, missä hän
oli asunut viimeisenä kouluvuotenaan — hän oli kahdeksantoistavuotias.
Tyttö oli sievä, ja heillä oli tapana toisinaan suudella toisiaan. Ei
näyttänyt siltä, kuin olisi siitä tullut mitään sen enempää — tyttö
tuntui pitävän kaikkea vain leikkinä ja pilana, kunnes tyttö vihdoin —
kun hän jo oli miltei luopunut koko asiasta — muuanna yönä hiipi hänen
luokseen aivan itsestään...
— Niin — sitten tuli siitä tietysti hitonmoinen juttu. Ja _hänelle_
kävi huonosti, raukalle. Mutta niinhän täytyikin käydä.
Ja sitten oli hän ollut mukana jos jossakin.
Oi, kuinka väsynyt ja kyllästynyt hän oli kaikkeen tähän. Eihän hän
halunnut mitään sen kernaammin, kuin saada elää kauniisti. Ja hän tunsi
itsessään suuren, valoisan rauhan nyt, kun rakkaus vihdoinkin oli
tullut. Oikea rakkaus.
Salaman tavoin se oli tullut...
Tehtaanomistaja Mertens kilisti lasiaan. Hän pyysi saada esittää
vastakihlautuneitten maljan. Hän ei puhuisi pitkälti. Hän inhosi pitkiä
puheita.
Kuunneltiin hartaasti.
Hän tahtoi verrata rakkautta iloiseen pilaan. Mutta avioliitto on
elämän vakavuutta. Avioliitto, missä rakkaus vallitsee, on vakavuuden
ja leikin sopusointuisa yhdistys.
Hänelle oli kerrottu, että nuorten liiton hänen niin sanoakseen
ensimäinen oras oli solmittu — aivan äskettäin — tuossa vanhassa,
historiallisesti muistorikkaassa Kalmarin kaupungissa.
(Karl Johan hyvä, pisti Olga Mertens väliin, kuinka sinä oikeastaan
menettelet solmiessasi orasta?)
Puhuja senvuoksi ei luullut lausuvansa mitään kovin kovin huonoa
ennettä, jos hän tästä otti aiheen verrata näiden kahden nuoren liittoa
Kalmarin unioniin. Sillä tosin oli myrskynsä. Mutta millä avioliitolla
ei niitä ole? Täytyy kuitenkin myöntää, että näinä ihmeellisinä
aikoina, jolloin mennään naimisiin ja erotaan aivan kuin vaihdettaisiin
paitaa, on pidettävä sitä jokseenkin kauniina tuloksena, jos avioliitto
kestää yhtä kauan kuin Kalmarin unioni! Ja hän halusi ilmituoda sen
varman toivon, että liitto, joka nyt oli puhkeamaisillaan kukkaan,
tulisi kestämään paljon kauemmin.
Puhuja ei voinut välttää sitä, että hän Kalmarin unionista suoraan
johtui hiljattain niin surullisella ja kevytmielisellä tavalla
purettuun unioniin Ruotsin ja Norjan välillä.. Ja hän tahtoi lausua
olevansa varmasti vakuutettu siitä, että meille kaikille rakkaasta
pikku Elsasta tulisi paljon parempi ja uskollisempi vaimo Karl Hennings
ystävälle (hän oli juuri juonut sinun maljat tämän kanssa) kuin Norja
oli ollut Ruotsille. Ja että Karl Hennings tulisi olemaan pikku Elsalle
hyvä ja uskollinen puoliso, siitä olemme kaikki — lopetti puhuja — jo
vakuutetut. Oikean ruotsalaisen soturin sydämessä ei ole vilppiä!
Vastakihlautuneitten malja!
Maljan juontiin yhdyttiin lämmöllä. Käsiä puristettiin, kasvot
hehkuivat sydänten lämmöstä ja hämilläolosta ja hyvästä viinistä.
Maljan jälkeen syntyi hetken vaitiolo. Olga Mertens, katkaisi sen:
— Kuuntelen niin mielelläni kun Karl Johan puhuu, sanoi hän. Usein
olen toivonut, että olisin mies. Mutta kun kuulen Karl Johanin pitävän
puhetta, niin tunnen olevani tyytyväinen asemaani.
Senaattori vaipui näiden sanojen johdosta hiljaiseen mietiskelyyn.
Hänen kälynsä puhui toisinaan asioita, jotka tuntuivat hänestä
ihmeellisiltä.
Mutta ihastuttava nainen hän oli, se oli varma. Ja hänen veljensä Artur
oli kohdellut häntä sikamaisesti.
— Onhan hän veljeni, oli hänellä tapana sanoa Olgalle, ja siksi, että
hän on veljeni, minä pidän hänestä. Mutta aika lurjus hän on ja on aina
ollut.
Mutta hän ei milloinkaan saanut muuta vastausta kuin katseen, joka
liukui hänen _ohitsensa_...
Hän kilisti lasiaan ja pyysi saada omasta ja muiden vieraitten puolesta
kiittää rakastettavaa emäntää sekä ruokiin että juomiin nähden
erinomaisista päivällisistä.
* * * * *
Kahvia tarjottiin kuistilla.
Karl ja Elsa seisoivat kuistin kaidepuun ääressä ja katselivat puiston
puitten kellahtavia latvalehviä.
Elsan mielestä setä Karl Johan oli puhunut oikein hyvin ja kauniisti.
Karl kumarsi päätään. Ja hän hyväili Elsan kättä.
Hän ei oikeastaan juuri pitänyt tuosta jutusta Kalmarin unionista.
Hänen mielestään se oli pyhätön häpäisemistä, pyhätön, jonne vieras
jalka ei saanut astua.
Mutta hän ei puhunut mitään. Seisoi vain tuijottaen avaruuteen.
Herraskartano ja puisto olivat korkealla paikalla, niemellä. Alhaalla
sinersi Vettern. Ja kaukana pohjoisessa kohosi Omberg kuin etäinen
vaaleansininen pilvi.
Tehtaanomistaja halusi päästä pelaamaan sovittua peliä. Artur Mertensin
shakkipöytä oli vielä hänen tupakkahuoneessaan, niinkuin se oli ollut
sinä päivänä, jolloin hän matkusti. Mutta tehtaanomistaja muutatti sen
kuistille.
Nanny kulki siitä sivu ja sanoi ohimennessään Elsalle:
— Elsa rakas, tunnet kai itsesi nyt oikein onnelliseksi? Vaikka sinä
olet ollut rakastunut niin monasti, että sinun olisi pitänyt tottua
onnellisena olemaan.
Ja hän lisäsi, kääntyen Karl Henningsin puoleen:
— Meidän perheessämme rakkaudenbasillit juoksentelevat ympäri kuin
suuret rotat. Minä olen ainoa, jota ne eivät milloinkaan pure.
Majuri seisoi puhellen Olga Mertensin kanssa. Hän oli hiljattain ollut
Jönköpingissä. Ja hän sanoi:
— Enhän ole muuten juuri kovin uskonnollinen. Mutta en voinut olla
pistäytymättä kuuntelemassa jumalanpalvelusta Viktor Rydbergin
entisessä kirkossa. Ja minä ajattelin runoa "Träsnittet i psalmboken"
ja kyyneleet kohosivat silmiini.
— Mutta on synti, jatkoi hän, että ovat niin pahasti kohdelleet Viktor
Rydbergiä hänen kuolemansa jälkeen. Panneet hänet yhteen samaan nippuun
autuaasti edesmenneen pastor primarius Fehrin kanssa. "Fehr Rydbergin
muisto". Ja Fehr ensimäisenä päällisten päätteeksi!
— Se on kai soinnun vuoksi, virkkoi Olga.
— Mutta sehän on totta, jatkoi hän, sinähän tunsit hänet? Georg Brandes
kirjoitti hänen kuoltuaan, että hän oli niin kaunis mies. Sitä minä en
voinut milloinkaan käsittää, valokuvien mukaan. Vai oliko hän?
— Hän ei oikeastaan ollut mikään kaunis mies, vastasi Fredrik Vellingk.
Mutta hän oli kaunis _ihminen_.
Tehtaanomistajalla oli kova onni menettää kuningattarensa kohta pelin
alussa. Mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan.
— Minulla on suonissani vanhaa sotilasverta, sanoi hän. Minä en antaudu
ensi hädässä.
Hän aprikoi kauan. Sitten hän siirsi. Mutta silloin kuningas
tehtaanomistajan onnettomuudeksi sattui joutumaan shakiksi. Karl
Hennings sieppasi sen heti ja pisti housuntaskuunsa. Tämä voimannäyte
pani tehtaanomistajan miettimään. Ja vielä kotvan tutkistellaan aseman
vaikeuksia hän luopui pelistä.
Hän ei ollut tyytyväinen:
— Sinulla on kummallinen tapa pelata shakkia, rakas Karl, sanoi hän.
Sinun kanssasi en enää halua pelata. Vain ottaa ja ottaa — eihän se ole
shakinpeluuta. Ei, on pelattava _hienosti_.
Alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen. Vettern päilyi tummana ja
hiljaisena.
Fredrik Vellingk vastasi johonkin, mitä Olga oli sanonut. Hänen äänensä
oli matala ja värähteli hiukan:
— Niin, sanoi hän rakkaus on kuin auringonpaiste ja taivaan armo. Se
lankeaa kenen osaksi hyvänsä.
Hän lausui nämä katkerat sanat, koska rakkaus, jota hän oli halannut
palavammin kuin mitään muuta, oli langennut muitten, vaan ei hänen
osakseen.
Olga Mertens ei vastannut hänen katseeseensa. Hänen silmänsä
harhailivat etäällä tyhjyydessä.
— Rakkaus — lausui hän — on kiertomalja. Se kulkee kädestä käteen.
Monella se on ollut. Kukaan ei ole _omistanut_ sitä.
Mummo Düring istui nukkuen syvässä korituolissa. Hän näki unta. Hän oli
nuori, äsken naimisiin mennyt rouva, oli ilta ja puolihämärä, ja hän
oli pukupeilin edessä makuuhuoneessa ja suori hiuksiaan yöksi. Düring
makasi jo suuressa sängyssä ja vihelteli muuatta "Kauniin Helenan"
säveltä. "Rakkautta olla täytyy, vaikka kuinkakin vähäisen" Mutta kun
hän kääntyi noustakseen vuoteeseen, oli sänky äkisti muuttunut pieneksi
ja ahtaaksi ja nokimustaksi. Ja Düring makasi niin kalpeana ja jäykkänä
eikä enää viheltänyt.
Mummo Düring hieroi silmiään:
— Mitä kello on? kirkasi hän.
Hän näki aina unia nukkuessaan. Mutta hän ei milloinkaan muistanut,
mitä hän oli uneksinut.
* * * * *
Kuu oli noussut.
Oli menty rannalle, muutamia. Olga ja Vellingk ja molemmat nuoret.
Vettern lepäsi kuin rannaton meri kuunvalossa, mihin Visingsö hukkui.
Vain vettä ja kuutamoa. Ei mitään muuta — ei mitään.
Se olisi tällä hetkellä yhtä kernaasti voinut olla Tyyni valtameri.
Karl ja Elsa olivat hiukan syrjässä. Karl otti Elsan pään käsiensä
väliin ja suuteli häntä.
Ja hän sanoi — kun he jälleen heräsivät —:
— Muistatko?
Elsa muisti. Höyrylaiva-matkan, Kalmarin, kuutamoyön sitten laivalla.
Karl Hennings oli ollut Kööpenhaminassa pari viikkoa kesällä ja palasi
kotiin höyrylaivalla. Ronnebyssa oli Elsa tullut laivaan. He eivät
tunteneet toisiaan — eivät olleet milloinkaan nähneet toisiaan. Karl
oli heti pannut hänet merkille. Ja _hän_ ei voinut välttää joskus
kohtaamasta Karlen katsetta, kun he sattuivat istumaan vastapäätä
toisiaan päivällispöydässä. Ja Karl oli kerran huomaavinaan, että
Elsa loi häneen katseen, jonka hän selitti tähän tapaan: Sinä olet
varmaankin kiltti poika. Haluatko leikkiä kanssani? Päivällisen jälkeen
he sattumalta joutuivat seisomaan laivankaiteen ääreen — ei juuri
vierekkäin, muttei myöskään vallan etäälle toisistaan — ja tuijottamaan
veteen. Karl oli paljain päin ja tuuli temmelsi hurjasti hänen
tukassaan. Hän huomasi, että Elsa hetkisen katseli häntä, salavihkaa.
Hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen: Päätä alkaa huimata, kun seisoo tässä
tuijottamassa. Eihän Elsan olisi pitänyt vastata mitään. Mutta hän
vastasi, hiljaa: Niin alkaa.
_Niin_ he olivat tulleet tutuiksi.
Kalmarissa piti laivan viipyä useamman tunnin. He nousivat maihin
lähteäkseen yhdessä kaupunkia katselemaan. Ei kumpikaan heistä ollut
siellä ollut ennen. He kävelivät kaduilla pienten vanhanaikuisten,
hauskojen talojen keskellä. He eivät olleet vielä esittäytyneet
toisilleen. Heistä molemmista tuntui, ettei sillä ollut kiirettä ja
että heillä saattoi olla hetkisen hauskaa yhdessä ilman, että tiesivät
mitään toisistaan. He tulivat vanhan linnan luo ja käyskentelivät
valleilla. Aurinko oli juuri mailleen menossa. He istuivat kauan
vanhalla linnanvallilla meren partaalla. He istuivat siellä vielä
auringon laskettuakin. Ja he suutelivat toisiaan.
Se tuntui niin luonnolliselta.
— — — Ja sitten he tietysti olivat esittäytyneet toisilleen.
Silloin he huomasivat, että heillä oli yhteisiä tuttavia, ja silloin
oli heillä heti paljon enemmän puhuttavaa toisilleen.
Puolen yötä he sitten olivat istuneet laivankannella. Ja oli kuutamo.
Silloinkin.
* * * * *
— — — Karl suuteli jälleen häntä.
— Muistatko?
— Muistan.
— Tule — sanoi Elsa Karlelle — tule, niin näytän sinulle "Sibyllan
luolan".
Hän veti Karlen mukaansa.
Olga Mertens ja Fredrik Vellingk tulivat heitä vastaan kuu-usvassa.
— Minne te lapset olette menossa? kysyi Olga.
— "Sibyllan luolalle", vastasivat molemmat yhteen ääneen.
— Niin, sehän on tässä aivan lähellä, virkkoi Olga.
Sinne oli vain pari askelta.
"Sibyllan luola" oli luolantapainen onkalo rantaseinämässä. Siitä oli
joku vanha tarina, mutta ei kukaan muistanut sitä.
— Nyt sinun pitää olla sibyllana ja ennustaa meille, Olga täti, sanoi
Elsa.
— Herranen aika, lapseni, sanoi Olga, onko minusta jo todellakin tullut
vanha povarieukko? Niin, niin. Aika rientää. On uskomatonta, kuinka se
rientää. Eikä milloinkaan väsy.
— Se jättää meidät, Olga, sanoi Vellingk.
— Niin, niin. Ei jaksa seurata. Ja viimein ei _tahdo_ enää jaksaa.
Mutta mitä haluat minun ennustamaan?
— Ennusta meille onnettomuuksia, Olga täti. Sillä silloin voin olla
varma siitä, ettei niitä satu.
— No, sitten minä kai ennustan sinulle viisitoista lasta, aluksi.
— Hyi, kuinka sopimatonta, sanoi Elsa. Etkö voi keksiä minulle
maukkaampia onnettomuuksia, Olga täti?
Olga istui kivellä ja nojasi päätään käsiinsä. Hänen silmänsä
seurasivat yksinäisenä purjehtivaa hopeapilveä joka ajelehti taivaalla.
Ja hän sanoi:
— Voithan kysellä minulta, lapsoseni. Niin saamme nähdä, mitä
tyhmyyksiä minä saatan keksiä.
Karl ja Elsa seisoivat hänen edessään käsi kädessä. Mutta hän katsoi
heidän ohitsensa. Ulos tyhjyyteen. Kylmään, julmaan kuutamoon.
Elsa kysyi:
— Sano minulle sitten ensiksikin, Sibylla, rakastanko minä tätä miestä?
Sibylla nyökäytti päätään:
— Sinä rakastat häntä.
Elsa kysyi jälleen:
— Rakastanko minä häntä suuresti?
Sibylla vastasi:
— Et juuri, et kovin suuresti. Sinä rakastat häntä niinkuin nuoren
tytön sopii rakastaa. Se on, sinä iloitset siitä, että hän rakastaa
sinua.
Elsa kysyi:
— Tulenko rakastamaan häntä vielä enemmän kuin nyt.
— Paljon, paljon enemmän. Ja eniten sinä olet rikastava häntä, kun se
aika tulee, jolloin hän ei enää rakasta sinua.
Nuori tyttö purskahti raikkaaseen, heläjävään nauruun, sillä tiesihän
hän, ettei se aika milloinkaan tulisi.
Ja Karl yhtyi hänen nauruunsa, käsivarsi Elsan kaulalla, ja sanoi:
— Sinä Sibylla siis luulet, että se aika tulee?
Sibylla vastasi:
— Luulenpa melkein niin.
— Ja kun en enää rakasta häntä — hänen silmänsä hymyilivät Elsalle —
niin minä ehkä vihaan häntä?
— Sinä et ole vihaava häntä. Sinä olet aina toivova hänelle kaikkea
hyvää. Mutta sinä tulet rakastamaan toista.
Karl kysyi, teeskennellen äänensä vakavaksi:
— Sano minulle, Sibylla, ketä minä sitten tulen rakastamaan?
— Oi, mistä minä tiedän... Jotakuta, joka vielä on pieni tyttönen ja
juoksentelee lyhyissä hameissa ja poimii kukkasia niityltä. Ja joka
tällä hetkellä nukkuu pienessä valkoisessa vuoteessa kuutamossa,
jossain kaukana täältä...
Tuulenpuuska sai veden karehtimaan.
Karl sanoi:
— Ja sinä Sibylla siis luulet, että minä olen rakastava häntä _enemmän_.
Sibylla nyökkäsi:
— Luulenpa melkein niin, sanoi hän. Viimeinen rakkaus on aina
suurin. Etkö sitä tiedä? Minä kun luulin, että sen saisi oppia
koulussa nykyään. Sinä tulet rakastamaan häntä niin, että olet vallan
järjiltäsi. Ja hän on imevä kaiken veren sydämestäsi. Ja sitten, kun
sydämesi on ehtynyt, silloin hän ei tietysti tiedä, mitä tekisi sillä
enää kauvempaa. Ja silloin hän heittää sen sikojen eteen. Ja alussa
tuntuu sinusta hiukan ihmeelliseltä — kulkea ilman sydäntä. Mutta
ajan pitkään se on sinulle terveellistä. Sillä silloin järki palaa
vähitellen. Ja sitten sinusta tulee majuri ja eversti ja kenraali ja
sinä saat suuria kauniita ritarimerkkejä, ja silloin sinä tulet niin
iloiseksi. Ja sitten sinä naurat kaikelle, ja sitten sinä kuolet. Ja
sitten ei ollut mitään enempää. Tulkaahan nyt lapset, niin käymme
sisälle saamaan kupin teetä ja voileivän.
Hän nousi.
Hän kulki edellä Fredrik Vellingkin kanssa.
Tämä sanoi:
— Kuinka häijyä leikkiä laskitkaan äsken.
* * * * *
Karl ja Elsa seisoivat vielä rannalla.
Karl piteli Elsan oikeata kättä omiensa välissä ja katseli häntä
silmiin. Ja Elsa hymyili sanoessaan:
— Sanohan, Karl, käykö meille niinkuin Olga täti ennusti?
Karl suuteli häntä ja hymyili. Se ei ollut tehnyt häneen mitään
vaikutusta, tuo kaikkityyni. Hän tuskin muisti, mitä Olga Mertens oli
sanonut. Hän oli koko ajan seisonut ajatellen: Eukko on sievä. Hän on
varmaankin ollut kaunis nuorena.
_Nyt_ hän ajatteli muuta. Hän seisoi katsellen yli kimeltävien vetten.
Sumu haihtui ja Visingsö kohosi vedestä. Se näytti olevan aivan
lähellä. Kuudanhopea välkkyi tammien lehvissä.
Ja hän ajatteli:
— Tämä on Vettern. Ja _tuolla_ on Visingsö ja _tuolla_ Omberg. Ja
täällä ylt'ympäri on Ruotsi. _Ruotsi_.
Elsa kysyi:
— Mitä sinä ajattelet?
Karl vastasi, hiljaa:
— Ajattelen maatani. Minä tahdon palvella maatani.
Hän veti Elsan luokseen suudellen häntä.
— Ja sinä, hän sanoi, sinä olet oleva apuni ja tukeni.
Aina ja ikuisesti.
He seisoivat kuin yhteenvalettuina kuutamossa.