Pääkonsuli Rubin oli tammikuun 21 p:nä tänäkin vuonna, samoinkuin
kaikkina edellisinä niin pitkälle kuin hän saattoi tai tahtoi muistaa
taaksepäin, kutsuttu hovitanssijaisiin ja oli nyt viimeistelemässä
pukuaan. Hän seisoi kauvan kopeloiden tavaroita aukivedetyssä
lipastonlaatikossa, eikä voinut harmikseen löytää yhtään aivan puhdasta
valkeata kaulaliinaa; mutta vähätpä siitä, kun se kuitenkin melkein
kokonaan peittyi Vasa-ritarikunnan vihreän kaulanauhan alle. Sillä
hänestä oli todella viimein tullut kommendöri. Eikä hän salannut
itseltään, että tämä tuotti hänelle jossain määrin tyydytystä. Hän
oli äskettäin täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja siinä ijässä _pitää_
ihmisen olla kommendöri. Kullakin ikäkaudella on omat viehätyksensä,
ja kun on päässyt yli kolmenkymmenen, niin ei pieni tähti
frakinpieluksessa ole halveksittava, vaikkakin hyvä tapa luonnollisesti
vaatii, että siitä lasketaan leikkiä ja viittilöidään, että jonkun
tapaturman kautta on saatu se. Mutta kommendöriasteella alkaa elämän
varsinainen vakavuus; silloin vaikenee pila tai saa selvän kateuden
onton soinnun, joka tekee sen ainakin yhdenarvoiseksi suoranaisen
imartelun kanssa. Hänen muut ritarimerkkinsä muistuttivat häntä
oikeastaan vaan yhtä monesta turhasta tai vain puolittain täyttyneestä
toiveesta. "L'instruction publique" sinipunervine nauhoineen herätti
eloon hänen vanhan kaipuunsa saada Kunnialegionan punainen, ja Pyhä
Olavi taas tosin oli melkein punainen, mutta silloin kun hän sen sai,
oli hän kulkenut hulluissa unelmissa saada Pohjantähden vakava musta.
Mutta kunnon ruotsalainen kommendörinauha taustana saivat nämätkin
pikkukapineet kuitenkin uutta arvoa. Ja vielä suuremmassa määrässä
oli näin laita Alligator-ritarikunnan kultahohteisen suurristin,
joka ihmeen ihanavärisessä nauhassa riippui pukupeilillä. Se oli
kiitollisuudenosoitus etelä-amerikalaiselta Mondegon tasavallalta,
jonka tosin ei kovin huomattavia etuja Tukholmassa Rubin monet vuodet
oli pääkonsulina erittäin tahdikkaasti valvonut. Hänen ystävänsä don
Manuel Garcia, tuon pienen miellyttävän atlantintakaisen tasavallan
diktatori-vallalla varustettu presidentti, oli jo viisi vuotta
takaperin lähettänyt sen hänelle muistoksi siitä, että Rubin oli
vaiteliaasti auttanut häntä rahapulasta heidän yhdessä viettäessään
muutamia hauskoja päiviä Monte Carlossa. Mutta tähän saakka ei hän
ollut uskaltanut käyttää sitä; se näytti kovin hullunkuriselta,
ja olihan todellakin suuri kuilu suurristin ja frakinpieluksessa
riippuvien pikkukapineiden välillä. Tämän kuilun yli oli nyt vihdoinkin
Vasa-ritarikunnan kommendörinauha rakentanut tuon välttämättömän
sillan, ja levollisella omallatunnolla otti hän Alligator-ritarimerkin
peililtä ja ripusti sen ensikerran punaiseen ja kultakirjailtuun
virkafrakkiinsa. Ja kun hän nyt katseli itseään täysin valmiina
kuvastimesta, niin oli vaan yksi seikka, jonka hän olisi tahtonut
toisenlaiseksi, nimittäin itsensä. Sillä hän ei omasta mielestään ollut
tyhmä, olipa hän mielestään hiukan ihmistuntijakin; ja siksi panikin
hän enemmän arvoa ritarimerkkeihinsä kuin itseensä.
* * * * *
Ilta oli kaunis ja kohtalaisen kylmä ja tähdet kimaltelivat. Rubin
päätti kävellä; siitä tulisi sopiva kävelymatka. Jakobin tornikello
näytti puolta yhdeksää. Hän oli siis aivan liian aikaseen liikkeellä ja
saattoi runsaan tunnin aikana tehdä mitä halusi. Hän pysähtyi epäröiden
erään portin eteen, talossa asui muuan hänen ystävänsä. Menisikö hän
sinne ja istuisi hetken puhelemassa? Mutta ei, se ei oikein sopinut
tällä kertaa. Ystävä, joka oli jokseenkin vaatimattomassa asemassa,
olisi helposti voinut luulla, että hän tahtoi häikäistä häntä
komeudellaan. Hän kulki ohitse.
Hän pysähtyi erään sikarikaupan akkunan eteen ja hymyili ystävällisesti
kuvalleen, joka karkeasti karrikerattuna, mutta kuitenkin hänen
näköisenään tuijotti häneen jonkun pilalehden ensi sivulta. Kuva
esitti vertauskuvallista tappelua muutamien tunnettujen rahamiesten
kesken, joista useimmat olivat suurempia ja tunnetumpia kuin hän, Ja
joiden seurassa hän kernaasti näki itsensä karrikerattuna. Toisessa
pilalehdessä näki hän toisen ryhmän julkisia miehiä, jotka nekin
enimmäkseen olivat hänen ystäviään ja tuttaviaan.
— Pieni kansa ja pieni kaupunki, ajatteli hän. Meitä on piskuinen
joukko, jotka sätkyttelemme näyttämöllä, aina samat — ja hetkisen
kuluttua tapaan minä koko rykelmän linnassa. Mutta että Ruotsin kansan
mieltä kiinnitämme me ja meidän pienet liikeasiamme, se nyt kuitenkin
lienee vain pilalehtien toimittajain kuvitteluja. No, ei minulla muuten
ole mitään niitä vastaan...
— Hyvää iltaa, herra mandariini. Menossa kuninkaan luo, näyttää,
purjeista päättäen?
Se oli naisen ääni. Rubin kääntyi.
— Kas, Klara. Onpa siitä aikoja. Olet lihonut hiukan.
— Ehkä olen, liike kannattaa. Suljin äsken ja olen menossa kotia.
Ellen epäilisi sinulla olevan muita aikeita, niin voisin kutsua sinut
luokseni juomaan lasin whiskyä.
Rubin katseli häntä hetkisen ennenkuin vastasi ja loi yhdellä ainoalla
nopealla katseella yleissilmäyksen niihin jälkiin, jotka viimeiset
neljä, viisi vuotta olivat jättäneet hänen ulkomuotoonsa. Klara
Liebman... kuinka solakka ja hento hän olikaan ennen. Siihen aikaan
hän palveli hajuvesikaupassa. Nyt hänellä oli oma liike, jonka Rubin
ja pari muuta ystävää olivat panneet alulle. Heidän suhteensa oli
alusta alkaen ollut kaikkia haaveita vailla, ja ero oli tapahtunut
rauhallisesti. Oikeastaan ei Rubin milloinkaan ollut vapautunut siitä
pettymyksentunteesta, jonka Klaran sukkelat sutkaukset ja arkipäiväisen
hauska luonne olivat hänelle tuottaneet — Rubinin ensi muisto hänestä
oli vain kaksi mustaa, hehkuvaa silmää, jotka olivat livahtaneet hänen
ohitsensa tuulisena syysiltana hämärissä, ja jotka olivat saaneet hänet
odottamaan ja toivomaan jotain aivan muuta. Mutta se oli silloin. Nyt
Klaran kasvot kertoivat vain hauskasta elämästä ja hyvänpuoleisesta
ruo'asta.
— Vai niin, vai on sinulla whiskyä kotona? No niin, kuningas ei
odottane minua vielä kotvaan. Puolisen tuntia voin istua luonasi.
Hän katsoi kelloaan:
— Onko sinulla vielä entinen pieni huoneustosi?
Oli, hänellä oli se vielä — oli vain käännyttävä parista kadunkulmasta.
* * * * *
Rubin käveli edes takaisin noissa kolmessa pienessä huoneessa, sillä
välin kuin Klara otti esille karahvin, pari pulloa sodavettä ja pari
lasia pienestä, rahvaan-tyyliin tehdystä nurkkakaapista, johon oli
maalattu sydämiä ja tulpaneja. Rubin pysähtyi Ja katseli sitä; se oli
tullut hänen aikansa jälkeen, samoinkuin seinäkudos ja pari patjaa
samaan tyyliin.
Luulenpa, että Skansen levittäytyy.
Ja hän lisäsi:
— Vaimoni on myöskin innostunut tuohon tyyliin.
Muuten oli kaikki siellä enimmäkseen ennallaan. Kalleilla kaapeilla ja
pöydillä oli joukottain valokuvia kehyksissä, niinkuin ennenkin, vaikka
vain osaksi samoja kuin ennen. Hän etsi tahtomattaan omaa valokuvaansa
ja löysi vihdoin hyvin pienikokoisen uuninkulmaita.
Klara valmisti hänelle groggin.
— Älä tee liian väkevää, pyysi Rubin.
Hän vaipui nahkapeitteiseen korituoliin; jonka hän kerran maailmassa
oli ostanut ja antanut Klaralle, jotta hänellä olisi ollut täällä edes
yksi siedettävä huonekalu — muuten oli hän antanut Klaran järjestää
huoneuston oman makunsa mukaan.
— Eikö meillä pitäisi mielestäsi olla myös tuli takassa? kysyi Klara.
Minulla on puita uunissa, on vain sytytettävä.
Mutta puut olivat märkiä eivätkä tahtoneet syttyä. Klara meni keittiöön
hakemaan paloöljyastiaa, kaatoi muinaiseen boheme-tapaansa tilkan öljyä
puille ja sytytti uudestaan. Tuli lieskahti niin että savupiipussa
kuului vinkunaa ja suhinaa, ja loimu lankesi räikeästi punaiselle
matolle.
— Kas niin, hän sanoi, nyt on työmies palkkansa ansainnut!
Ja hän laittoi itselleenkin groggin, istuutui sohvannurkkaan, kilisti
Rubinin kanssa ja joi.
He puhelivat hiukan maailman menosta ja yhteisistä tuttavista, mutta
välistä sattui hyvinkin pitkiä vaitioloja.
— Ihmeellistä, ajatteli Rubin itsekseen, neljä vuotta sitten luulin
toisinaan vallan rakastavani häntä, ja nyt ei meillä ole juuri muuta
sanottavaa toisillemme kuin "maljasi".
— Mitä mietit? kysyi Klara.
Rubin vastasi:
— En mitään. Maljasi!
Pöydällä hänen vieressään oli läjä kuvakortteja — maisemia,
kansallispukuja ja varieté-suuruuksia sikin sokin. Hän otti ne käteensä
ja katseli niitä hajamielisenä. Muuan niistä esitti lappalaistyttöä,
jolla oli tummat silmät, hymyilevät hampaat ja keimaileva otsatukka
suippopäisen lakin alla. Hän katsahti ylös hämmästyneenä:
— Mutta tässähän olet sinä? sanoi hän.
— Niin olen, vastasi Klara, pari vuotta sitten oli muuan heppu,
joka laittoi ylleni nuo pukineet ja valokuvasi minut erästä
kuvakorttiliikettä varten. Saat yhden, jos haluat.
— Kiitos, vastasi Rubin, yhdentekevää.
Tuo epäystävällinen vastaus oli päässyt hänen suustaan vallan
ajattelematta. Se harmitti häntä, mutta nyt se oli myöhäistä. Klaran
silmissä välähti pieni terävä ja ilkeä pilkahdus. Hän otti kortin
Rubinin kädestä, nousi ja alkoi vihellellen kävellä edestakaisin
huoneessa. Rubin oli vaiti ja joi aika kulauksen whiskyä.
— Oletpa antanut minulle väkevän groggin, sanoi hän jotain sanoakseen.
Klara lakkasi viheltämästä ja pysähtyi äkisti hänen tuolinsa taakse.
— Kuulehan, sanoi hän, kauluksesi taitaa olla hiukan epäkunnossa.
Kultaompelus on irtautunut. Pistän sen kiinni pienellä neulalla.
Usko pois, osaan tehdä sen niin, ettei neulaa näy. — Kas niin — hän
hypisteli niin kevyesti kaulusta, että Rubin tuskin huomasi sitä —
kas niin — nyt se on kunnossa. Nyt voit kiittää minua. Mitä kuningas
olisi sanonut, jos olisit tullut linnaan rikkinäisiä ompeluksia
kauluksessasi?...
Ja hän painoi pienen suudelman Rubinin niskaan.
Rubinista tuntui tavallaan hauskalta, kun Klara jälleen oli hyvällä
tuulella, hän arveli, että pitäisi suudella häntä mutta Klara
riistäytyi irti, ja Rubinin yritys olikin jokseenkin veltto eikä
johtanut mihinkään.
— Nyt saat lähteä, ystäväni, sanoi Klara, muuten tulet liian myöhään.
Hän auttoi kiiruusti turkin Rubinin ylle, Rubin tyhjensi grogginsa,
suuteli Klaraa kohteliaasti kädelle ja lähti.
* * * * *
Sirius kimalteli suoraan valaistun linnanfasadin yläpuolella.
Se on kiltti tyttö, tuo Klara, ajatteli pääkonsuli astellessaan
Norrbrota, enkä unohda häntä, jos hän joskus tarvitsee minua. Mutta
groggi oli hiukan liian väkevätä.
Linnanholvissa valtasi hänet muinaisten kunnioituksentunteitten
jäännös, ja Kaarle XII:n trapantit portaissa herättivät hänessä
epämääräisen tunteen siitä, että Ruotsin historia yhä vieläkin jatkui
täyttä vauhtia ja että hän oli mukana. Mutta kun hän mahdollisimman
kevyesti puristettuaan ensimäisen hovimarsalkan kättä huomasi
seisovansa keskellä vanhain ystäväin ja veljien parvea, tunsi hän
itsensä kotiutuneeksi ja häntä vain — kuten tavallisesti — hiukan
kiusasi se, että hänen virkafrakkinsa oli punainen. Hän olisi
mieluummin nähnyt sen olevan samaa tummansinistä väriä kuin tavallinen
ruotsalainen sivilivirkapuku, mutta asia ei nyt ollut autettavissa.
Muuan pienikasvuinen venäläinen lähetystön-virkamies, joka pari päivää
sitten oli ollut hänen luonaan päivällisillä, ojensi hänelle kätensä
nyökäyttäen päätään.
— Noh, kysyi Rubin, syttyykö sota?
— Mitä vielä, vastasi venäläinen ranskaksi. Meillä ei ole mitään syytä
toivoa sotaa Japania vastaan juuri nyt. Olisipa se monesta syystä
hiukan hankalaakin meille. Ja aseman luonteesta johtuu, että me tulemme
määräämään sodanpuhkeamisen hetken. Jos Mutsuhito tai mikä hänen
nimensä lienee, todellakin haluaa pienen sinimarjan muistiaisiksi, niin
saa hän olla hyvä ja odottaa.
Pääkonsuli oli nuoruudessaan tehnyt liikeasioissa matkan Etelä-Kiinaan
ja piti itseään senvuoksi miltei Japanin tuntijana.
— On synti Mutsuhitoa, sanoi hän. Hän on aivan liian viisas halutakseen
sotaa Venäjää vastaan; mutta hänen kansansa ehkä pakoittaa hänet
siihen. Niin on aina nykyään — hallitsijoiden sodanhalu on muuttunut
taruksi. Nyt ne ovat kansat, jotka...
Hän jatkoi urheasti, mutta kuten toisinaan sattui hänelle, kun hän
puhui ranskaa, alkoi hän ladella vanhoja fraaseja, joita oli varastossa
aivoissa ja jotka johtivat hänet pois siitä, mitä hän oikeastaan oli
aikonut sanoa, kunnes hän oli unohtanut sen, ja sanoi jotain aivan
toista, toisinaan päinvastaista. Hänen puhellessaan sattui hänen
katseensa erääseen peiliin. Hänen huomiotaan herätti tyhjä tila,
joka oli syntynyt hänen taakseen — tuntui melkein siltä kuin olisi
hänen ympärilleen muodostunut puolipiiri, ja hän näki peilissä parin
luutnantin pitävän kättään suunsa edessä ja siristävän omituisesti
silmiään. Mikä mahtoi olla niin lystikästä? Hän ei nähnyt mitään muuta
kuin venäläisen, ja tämä tosin näytti hiukan naurettavalta, mutta
kuitenkin...
Yhtäkkiä näki hän peilissä kamariherra Pestelin — hänen vaimonsa
serkkuja — lähestyvän ja tunsi hänen kätensä koskettavan olkapäätään.
— Hyvää iltaa, ystäväni, virkkoi Pestel, mistä sinä tulet?
— Kuinka niin? kysyi Rubin.
Pestel oli irroittanut jotain hänen kauluksestaan pienen kortin, jonka
hän ojensi Rubin'ille. Rubin tuijotti oudoksuen sieviin tytönkasvoihin,
joilla oli hymyilevät valkoiset hampaat ja tumma otsatukka suippopäisen
lappalaislakin alla.
— Niin, sammalsi hän, mikä tämä on?
— Ritarimerkki, jota ei ole virallisesti hyväksytty, sanoi Pestel.