Ukonilma.
Tunti on seurannut toistaan. Iltapäivä on käsissä, ja me olemme
päässeet monta penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen.
Noakin arkissa on kauhean kuuma. Ilma värisee helteessä; terva
kansilautojen lomissa sulaa ja tarttuu jalkoihin; auringonsäteet
pistävät valkeana hohtavasta raudasta tehtyjen tikarien tavoin.
Ilmassa on ukkosta.
Mahtavan Femtå-vuoren kiireellä, joka kohottaa linnamaiset, melkein
rakennustaiteellisen säännölliset ääriviivansa puolisen peninkulmaa
koilliseen, lepäilee raskaita orvokinsinisiä pilviröykkiöitä,
tiukkaanahdettuja, taajoja, jykeviä laattoja, kerros toisensa päällä.
Törmäpääskyset, jotka rakentavat pesänsä hiekkatörmiin rantamilla —
läven toisensa viereen pitkiin riveihin — päästävät lyhyitä, pelokkaita
piipahduksia ja lentävät niin alhaalla, että pyrstösulat kerta toisensa
perästä liipasevat vedenpintaa.
Ja hiekkasärkällä vasemmanpuoleisella rannalla istuu yksinäinen varis
rääkkyen rumasti.
Lehmänkellojen ääni tunkeutuu lotjan luo kaukaa ylhäältä, ja etäällä
jyrisee jo ukkonen.
Pieni musta koira juoksentelee yksin ja rauhattomana rantaviertä
nuuskien kaikille tahoille, häntä luimussa; toisinaan se pysähtyy ja
katselee hädissään ympärilleen pelokkaissa mustissa silmissään outo
kiilto; vihdoin se nostaa päänsä korkeutta kohden, kurottaa kaulaansa
Ja ulvoo, ulvoo...
Mutta ukkospilven luomavarjo lähenee yhä laaksoa, ja vuoren juurella
virta vierii tummana kuin muste.
Olemme päässeet siihen Femtå-vuoren juurella olevaan lauttauspaikkaan,
missä hinaaja-aluksella on tapana laskea maihin uudistaakseen
puuvarastoaan. Pieni laiha ruskea hevonen, joka vetää keltaisia
kiesejä, ajaa juuri lautalle; sillä on pelästyneet silmät ja levottomat
korvat Ja se säpsähtää jokaista kolinaa. Valkoinen salama leimahtaa,
jyrähdyksen seuraamana... Samassa höyrypursi viheltää, pitkään,
venyttäen, kimakasti... Hevonen hätkähtää, ajaja riuhtoo, huutaa,
kiroilee...
Vihurinpuuska.
Ladonovi ylhäällä mäellä lämähtää kiinni, ja pari lehmää tulee
juoksujalkaa kolisevin kelloin... Niiden kintereillä tulee pelästynyt
lammaslauma, kulkusissa heleämpi ääni...
Myrskynpuuska on saavuttanut meidät. Sade vihmoo vedenpintaa, ja
virralla kiitää joukko pieniä, jyrkkäharjaisia, mustanharmaita aaltoja.
Salama seuraa salamaa, jyrähdys jyrähdystä ja sade kohisee koskena.
Maisema on vajonnut tummanharmaaseen hämärään.
Hevonen alhaalla lautalla nousee takajaloilleen pystyyn ja hirnahtelee
ja päristeleikse.
Mutta suurella kivellä vanhan kuusen naavaisten ja riipalla olevien
oksien alla seisoo harmaa pukki katsellen tätä kaikkea kasvoilla
kaikkein kivettynein ivallinen ilmeensä, ilmaisten mielipiteensä
hevosen käytöksestä kerta toisensa perästä päästämällä tuon äänen, joka
vanhan legendan mukaan on tulkittava näin; kas per-ha-na-a!
V
Kuolema.
Ilta on viileä ja kirkas.
Tuli loimuava auringonlasku, vuoristoseutujen räikeän värikarkelon
hurja temmellys: verestynyttä punaista, joka värikylläisin juovin
kutoutui oranssikelta-pohjalla olevaan kulta-ompelukseen, sillävälin
kuin verkko ohuita kalpeansinisiä rihmoja ilmoja piirrellen asettui
itäiselle taivaanrannalle, joka vaipui yhä syvemmälle tummenevaan
sineen ja hämärään punasinervään.
Muutaman sekunnin kuluttua on kaikki lopussa. Voimainponnistusta seuraa
väsymys. Voimakas punainen alkaa raueta, oranssivivahdusten syvävärinen
mehu ehtyy ja kalpenee sairaaloiseksi ja vilpoisaksi viheriäksi.
Käärmemäisesti kiemurrellen laskeutuvat usvahattarat laakson yli.
Usvaa nousee ja alenee, mutta se valloittaa alati yhä uusia seutuja
vuorenrintamilta. Jonkun harvan kerran repii heikko iltatuuli usvaan
aukon: sen läpi paistaa läntinen taivas vielä viimeisen kerran,
kalpeana ja viheriäisenä kuin pesty ruumis.
Tunnit vierivät.
Tihenevässä pimeydessä käy kulku virtaa ylöspäin, kuljetaan poukamasta
poukamaan ja kaikki poukamat ovat toistensa näköisiä. Minusta tuntuu
siltä, kuin olisi tämä jokimatka kestänyt ijankaikkisuuksia ja kuin
pitäisi sen kestää yhtä monta ijankaikkisuutta vielä. En näe tällä
tumman veden loppumattomalla maantiellä olevan mitään päätä.
Tahtomattani tulen ajatelleeksi muuatta tapahtumaa viime päiviltä.
Olin ikävässä Hallsbergissä. Seisoin vaunun akkunassa katsellen
vilinää asemalla. Katseeni pysähtyivät keski-ikäiseen mieheen, jolla
oli tuollaiset sielukkaat ja elämän vaihtelevain kokemusten melkein
tuskaisen tarkasti veistämät kasvot, jotka voivat vieraassa synnyttää
äkkiä heränneen ja jälleen äkkiä unohtuvan halun päästä lähelle häntä,
viekoitella häneltä hänen kokemuksiaan, tulla hänen ystäväkseen. Mutta
hän nousi toiseen vaunuun ja minä unohdin hänet.
Laxå'ssa luullakseni hän jälleen palasi mieleeni. Siellä hän kannettiin
vaunusta kuolleena, asetettiin sohvalle asemasillalla, ja hänen päänsä
peitettiin harmaalla sadetakilla.
Väkeä kokoontui hänen ympärilleen. Sanomalehtienmyyjät pysähtyivät
keskellä läksyänsä: Nisse, Kasper, Figaro...
Muuan lihava herra, jolla oli vahatut viikset, kulki ohi; hän oli juuri
ottamaisillaan konjakkipullon ulster-päällystakkinsa povitaskusta. Hän
jäi seisomaan... ja konjakkipullo kurotti kaulaansa taskusta...
Myöhään illalla pääsin Filipstadiin. Muuan terävänenäinen
puolivillainen vanha herrasmies huusi korvaani, juuri kun ajoimme
asemalaiturin viereen: meillä on tänään ruumis mukanamme junassa.
Minä hätkähdin, vastenmielisesti yllätettynä; sillä puolittain
itsetajuttomasti kuvittelin, että kuollut yhä vielä oli Laxån
asemasillalla, harmaa sadetakki päänsä peitteenä.
Hänet oli siis siirretty tavaravaunuun ja tuotu määräpaikkaansa.
No, ihminen elää aikansa ja kuolee viimein; eihän se ole
mitään varsinaisesti uutta. Seistään vihellellen Hallsbergin
lippuluukulla, kun lunastetaan matkalippua; illalla tullaan perille
Filipstadiin rahtitavarana. Sellaisen varalle tulee jokaisen olla
valmistautunut; mutta on sopimatonta puhua siitä henkilölle, joka on
tervehtymysmatkalla.
Ja jonka on ypöyksin vietettävä yö suuressa, autiossa hotellihuoneessa
vieraassa kaupungissa.
— — Pimeys käy yhä syvemmäksi ja sumu taajenee. Menen kajuuttaan ja
heittäydyn sohvalle. Pöydällä palaa unelias kynttilä. Makaan kauan
valveilla ja mietiskelen kysymystä, voidaanko rautatiehallitusta
lain mukaan pitää velvollisena maksamaan kuolleen perillisille
matkustajamaksun ja rahtimaksun eroitusta Laxån ja Filipstadin välillä;
löysin monta syytä myötä ja vastaan; viimein nukahdin sielussa
tuskainen tunne siitä, että joku arvoitus oli jäänyt ratkaisematta. Kun
heräsin, niin lotjamies seisoi vieressäni rytyyttäen minua käsivarresta.
— Olemme Likenäsin kestikievarin kohdalla. Emme sumun vuoksi pääse
edemmäksi tänä yönä.
Kello on neljännestä vaille kaksitoista. Oli vielä kuljettava puolisen
peninkulmaa. Jätin matkatavarani laivaan, nousin maihin ja kuljin lopun
tietä pimeässä ja sumussa — tietä, jota olin kulkenut joskus aikoja
sitten, lapsena.