Välikohtaus.
Ajatusteni juoksu keskeytyi, kun yhtäkkiä kuulin lotjakipparin
juoksentelevan kajuutankatolla Ja kiroilevan; hän kiroili todellakin
jumalattomalla tavalla. Otin Bourget’in joka oli pudonnut lattialle,
Ja nousin kannelle. Sumu oli hälvennyt, Ja aurinko loisti korkealla
kuusenlatvojen yläpuolella; mutta hiekkasärkällä keskellä virtaa
seisoi hinaaja-aluksen kapteeni kiroillen Ja vannoen — korkeamman
virka-arvonsa mukaisesti — uskonnolliselta kannalta vielä
hyljättävämmän kaavan mukaan kuin lotjamies. Virran vasemmalla rannalla
seisoi kolme talonpoikaa naureskellen.
Olimme tietysti tarttuneet juuri sille hiekkasärkälle, jolla kapteeni
seisoi kiroillen.
Asia ei oikeastaan hämmästyttänyt minua. Olin kuullut tällä
kulkureitillä toisinaan niin tapahtuvan, ja ymmärsin heti, että nuo
molemmat miehet oikeastaan vain kiroilivat luulotellakseen minulle
ja molemmille matkatovereilleni, että jotain tavatonta oli tekeillä.
Olihan asianlaita sitä paitsi hyvin luonnollinen. Pitkällisen poudan
jälkeen oli virrassa hyvin vähän vettä, ja joenpohja, jonka muodostaa
pehmeä, hieno hiekka, muuttaa sen lisäksi alinomaan muotoaan: ei
tiedetä missä hietasärkkä milloinkin on, ennenkuin ollaan sillä.
Astuimme jotakuinkin levollisina maihin hiekkasärkälle, kiroilimme
hiukan osoittaaksemme myötätuntoamme kapteenia kohtaan ja jätimme
asianomaisten huoleksi irroittaa alus karilta.
Katselen maisemaa ympärilläni ja tunnen hyvin paikat. Olen kerran
lapsena leikkinyt suven tämän saman virran rannalla, tämän virran,
joka vierii kirkkaana ja sinisenä vihreitten vuorien välillä, ja
rakastan tämän maiseman hiljaista yksitoikkoisuutta. Sillä minä nautin
enin luonnon suuresta yhdenlaisuudesta; se tuottaa minulle suurimman
levon. Rannikkomaisemasta ilman saaristoa, meri taustana; lakeudesta
laveine näköaloineen ja varjoineen vainioilla, kun aurinko alkaa mennä
mailleen; metsästä, jonka vehreys on tumma ja rauha syvä.
Ja täällä luonto on yksitoikkoista, yksinkertaisin, selvin piirtein.
Kapeaan laaksoon virran rantamilla ovat ihmiset ahtautuneet,
rakentaneet talojaan ja kyntäneet sarkojaan. Idässä ja lännessä
kohoavat kukkulat jyrkin pengermin; niiden takana leviävät salot,
rämeet, autiot lakeudet. Pohjoisessa tapailevat sumunsiniset tunturit
taivasta. Ja etelässä... Etelässä on maisemassa suuri aukko, mistä
osoitetaan auerta ja sanotaan: tuolla on mailma!