II

Mietiskelyä.

Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se

ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä

teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän

on saanut vakavan elämänkatsomuksen.

Kirja putoo kädestäni, ja ajatukseni taivaltavat omia teitään.

Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää

jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa,

mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt

ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi

kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on

tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen —

pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu

keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla

jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia,

eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä,

joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja

joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet

sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen

schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja,

enkä minä puhu heidän puolestaan.

Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis

katsella, mutta sisällyksetön.

Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri

sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen

päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän

sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko

auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen

talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi

olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena,

yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten... Mutta

laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja

kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden

nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen

lukevan ihmisen ääni...

Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja

keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian

nopeasti liu'uin edelleen ohi...

Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää

levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun

aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun

rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani

on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja

nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka

istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera.

Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria.

Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja

hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja

muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista

kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta,

ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin

tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut

nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi

harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin

monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja

puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa.

En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton

tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti

hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.

Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava

huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat

ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia

— mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen

ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle

ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti

menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön

selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen.

Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla

universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut

silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.

Hammaslääkärin nauru oli siis tervettä ja viisasta.

Tervettä ja viisasta.

Valittuja sivuja · 第 24 / 30 题