Mietiskelyä.
Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se
ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä
teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän
on saanut vakavan elämänkatsomuksen.
Kirja putoo kädestäni, ja ajatukseni taivaltavat omia teitään.
Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää
jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa,
mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt
ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi
kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on
tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen —
pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu
keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla
jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia,
eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä,
joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja
joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet
sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen
schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja,
enkä minä puhu heidän puolestaan.
Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis
katsella, mutta sisällyksetön.
Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri
sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen
päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän
sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko
auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen
talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi
olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena,
yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten... Mutta
laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja
kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden
nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen
lukevan ihmisen ääni...
Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja
keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian
nopeasti liu'uin edelleen ohi...
Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää
levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun
aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun
rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani
on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja
nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka
istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera.
Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria.
Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja
hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja
muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista
kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta,
ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin
tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut
nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi
harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin
monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja
puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa.
En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton
tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti
hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.
Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava
huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat
ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia
— mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen
ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle
ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti
menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön
selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen.
Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla
universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut
silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.
Hammaslääkärin nauru oli siis tervettä ja viisasta.
Tervettä ja viisasta.