I
Päivänkoitto.
Leveänä ja raskaana liukuu laakeapohjainen ja katettu lotja Noakin
arkki virtaa ylöspäin, pienen nokisen, lyhyeen ja raskaasti hengittävän
höyrypurren hinaamana. Kello on puoli viisi aamulla. Öiset usvat
leijailevat vedenpinnalla kevyenä savuna, silloin tällöin tuulenhenkäys
ne repii siekaleiksi, mutta ne ehentyvät kohta seuraavassa
silmänräpäyksessä; mutta vuorten huippujen ympärillä ne riippuvat
kuin valkoset villatukot. Molemmin puolin rannat hitaasti vierivät
ohi, korkeina ja tummina, milloin sumuun peittyneinä, ikäänkuin rivi
väijyksissä olevia jättiläisiä, milloin värjyen varhaisen sarastuksen
arassa ja kalpeassa valossa.
Ilma on raakaa ja kylmää. Heikko myötätuuli puhaltaa, liian heikko
saadakseen väylän karehtimaan; mutta lotjakipparin piipusta savu
hitaasti leijailee kokkaan päin ja kutoutuu sumuun.
Seison torkkuen kajuutan ovessa ja kuuntelen, kuinka uittotukit
törmäilevät lotjan kokkaa vastaan. Tukinuitto on parhaillaan käynnissä,
yksitellen mahtavat honganrungot soluvat katkeamattomassa jonossa,
törmäävät lotjaa vasten ja työntyvät syrjään tai painuvat jytisten
lotjankölin alle ja katoavat. Törmäysten välillä lepää laakso
hiljaisena kuin kirkko ja sumu vaippaa liikkumattomana kuusien latvat.
Maisemalla on vielä silmät unessa ja yömyssy päässä.