On sunnuntai-aamu ja kuistille tullessani leviää vastaharavoitu
pihamaa eteeni. Kukko on lentänyt toiselle veräjäpylväälle ja nostaa
punaista harjaansa korkealle sineä kohti ja kiekuu juhlallisesti, kolme
kertaa; ja alla käyskentelevät kanat ja kaakottavat poikasineen ja
opettavat niille jumalanpelkoa ja siveyttä ja vaatimatonta käytöstapaa.
Toisella veräjänpylväällä istuu kissa, häntäänsä kääriytyneenä. Silmät
veitsenkapeine terineen seuraavat lintusten lentoa yli männynlatvojen;
mutta se ei anna niiden häiritä sielunsa rauhaa, sillä se on oppinut
olemaan pyytämättä mahdottomia. Se on vetänyt hännällään piirin
ympärilleen eikä välitä maailman turhuudesta ja hälinästä sen
ulkopuolella. Hälinä ei muuten ole suuri nyt näin sunnuntai-aamuna;
kukko on lakannut kiekumasta, tyytyen tavanmukaisiin kolmeen kertaan;
vaan vastapäätä, maantien toiselta puolelta, kuuluu alhaalla
sikolätissä kuuluvat neuf-neuf, oui-oui.
Mutta keskellä pihamaata lepäilee harmaapörröinen ja aivan
määrittelemätön Takku-koira. Kun se kuulee minun tulevan kuistille,
niin se kohottaa päätään, höristää korviaan ja katselee minua kaksine
kiiluvine ruskeine silmineen; ja vasta lausuttuani sen nimen: Takku!
ja näpsäytettyäni hiukan sormiani merkiksi siitä, että tahdon jutella
sen kanssa, se nousee, oikoo jäseniään haukotellen pitkään ja tulee
vastaani, rakastettavasti heiluttaen häntäänsä. Mutta tämä heilutus ei
ole liehakoiva eikä erittäin sydämellinen; se on hiukan enemmän kuin
pelkkä muodollisuus, mutta se ei ole mikään varsinainen tunteenpurkaus.
Se on tarkoin sovitettu Takun ajatuksien mukaan minun ihmisarvostani ja
minun asemastani talossa. Sillä minä en ole sen isäntä, mutta olen sen
isännän ystävä ja siksi myöskin sen.
— Takku, sanon sille, minkälainen koira sinä oikeastaan olet?
Isäntäsi sanoo sinun olevan kirotun talonpoikaiskoiran; mutta
minä, joka olen vieraana ja haluan olla kohtelias sinulle, minä
tahdon mieluummin nimittää sinua fantasia-koiraksi. Pitkä selkäsi
ja lyhyet jalkasi kantelevat sinun olevan sukua naapurin vanhalle
syntiselle mäyräkoiralle. Sinun karkea takkukarvasi on muistolahja
joltakin rottakoiralta äidinpuoleisten esi-isiesi joukossa; mutta
autuaasti edesmennyt äitisi ei ollut mikään rottakoira — tunsin hänet
jokseenkin hyvin ja muistan vieläkin hänen iloisen haukuntansa, kun
hän ennenmuinoin tuli alas tienhaaraan vastaani, ja hän oli eniten
villakoiran näköinen. Mutta sinä itse, Takku, minkä näköinen sinä
olet? Haluatko ehkä olla olevinasi joku niistä Dandie-Dinmonts'eista,
jotka Walter Scott aikoinaan saattoi muotiin kotimaassaan, ja joita
todellakin kaukaa katsoen hiukan muistutat?
— Ei, vastaa Takku, älä yritäkään hivellä turhamaisuuttani. Iloitsen,
etten ole mikään rotukoira, enkä käsitä mitä hauskuutta on istua
kahlehdittuna ja ulvoa kokonaisen viikon koiranäyttelyssä. Hoidan
virkani yhtä hyvin kunniarahattakin. Vartioitsen herrani taloa ja
kartanoa, ja haukuntani, joka on syvä-äänisempi ja voimakkaampi kuin
muitten pienten kyläpiskien tällä seudulla, pitää maankiertäjät
etäällä. Ja toissa syksynä purin kuoliaaksi ketun.
— Kukkokiekuu! sanoo kukko veräjäpylväältä puheen vahvistukseksi.
Ja se on todellakin totta; Takku on nitistänyt ketun, niin pieneltä
ja mitättömältä kuin se näyttääkin, ja pelastanut kukon. Muistan sen
kyllä; se tapahtui toissa syksynä ja minä olin itse Takun mainetyön
todistajana. Olin silloin kuten nytkin vieraana talossa. Olimme
kuulleet ketun jo edellisenä iltana rupatellessamme teepöydän ääressä,
tuulen vinkuessa akkunanraoissa ja Takun maatessa matolla oven vieressä
vain toinen silmä ummessa. Yhtäkkiä kävi se levottomaksi ja alkoi
murista ja haukahdella, kunnes se äkisti syöksähti pystyyn täydessä
raivossa, haukkui kuin riivattu ja hyppi ovea vasten päästäkseen ulos.
Välistä se vaikeni kuunnellen korvat hörössä ja niskakarvat pystyssä.
Mekin kuuntelimme kummallista ääntä, jonka tuuli toi tullessaan
metsästä päin. Se oli kettu, joka istui metsän reunassa ja valitteli
huonoja aikoja, sillä oli huomannut että kanat olivat öisin hyvässä
turvassa. Sen ääni muistutti koiraa, joka yritti haukkua mutt'ei
kunnolla voinut jonkun vaikean vilustumisen vuoksi.
— Oi, älkää päästäkö sitä ulos, sanoi talon rouva — silloin kettu sen
vie!
— Ei, sanoi isäntä, minun ystäväni — Takku on liian pieni tapellakseen
ketun kanssa.
Takku sai jäädä sisälle. Ei auttanut edes, että se mitä kettumaisin
ilme ruskeissa silmissään nosti toista koipeaan seinää vasten toivossa
tulla ulosajetuksi. Tämä viekkaus oli vanha ja kulunut ja huomattiin
heti. Se sai hutkauksen herraltaan, ryömi pöydän alle ja unohti
teeskennellyn tarpeensa.
Mutta seuraavana päivänä Takku otti vahingon takaisin. Seisoimme
kaikessa rauhassa krokettia pelaten, kun yht'äkkiä syntyi kauhea
metakka takapihalla. Takku haukkui ja kanat kaakottivat kuin olisi
tuomiopäivä koittanut. "Kettu!" huusimme kaikki yhtä suuta ja
hyökkäsimme sotanäyttämölle krokettinuijat koholla. No, kettu oli jo
tietysti mennyt menojaan; kanat luettiin ja huomattiin olevan hyvässä
tallessa, ja kukko oli lentänyt korkealle erääseen kastanjapuuhun.
Sinne se jäi istumaan noin tunnin ajaksi. Kauhu oli yhtäkkiä opettanut
sen lentämään, mutta kerran turvaan päästyään se oli unohtanut tuon
vaikean taidon. Kauan sen jälkeen, kun rauha oli jo palautettu, se
istui siellä ylhäällä mittaillen silmillään hirvittävää syvyyttä allaan
ja kaakotti hämillään. Se oli viimein noudettava sieltä tikapuitten
avulla. Ja vasta silloin me huomasimme sillä olevan syytä surra parin
kauneimman pyrstösulkansa menettämistä.
Mutta missä oli Takku? Takku oli poissa. Oli turhaa vihellellä ja
houkutella; se oli juossut metsään ketun perässä.
Talon rouva oli kovin hätäännyksissään.
— Nyt repo vie pikku Takkuni, sanoi hän. En saa sitä enää milloinkaan
nähdä!
Hän kuvitteli kettua kauhistuttavaksi pedoksi.
Lohdutin häntä mikäli voin.
— Ei pidä koskaan tulla toivottomaksi hyvän voiton suhteen,
sanoin hänelle. On totta, että Takku on kettua pienempi; mutta
se on rohkeampi, ja tunne siitä, että on virantoimituksessa, saa
sen voimakkaaksi. Ketulla sitä vastoin on huono omatunto, kuten
rakennusmestari Solness'illa.
— Kyllä koira tulee toimeen, sanoi Takun isäntä. Isä on mäyräkoira!
Juuri päivällispöydästä noustessamme palasi Takku kotia metsästä. Se
kantoi häntäänsä korkealla, silmät loistivat, ja suussa sillä oli ketun
poikkipurtu häntä.
Me tuijotimme hämmästyneinä toisiimme ja Takkuun. Oliko se todellakin
tappanut ketun, vai oliko Repo-Mikko ehkä jättänyt häntänsä henkensä
päästimeksi?
Takku antoi meille selvän vastauksen kysymykseen.
Ketunhäntä siltä riistää puolitiessä, ja selvään: yhä suussaan — ei
ollut yrittämistäkään sitä — painalsi se metsää kohti, mutta pysähtyi
päästi ketunhännän hetkeksi, haukahti lyhyesti:
— Tulkaa mukaan! se sanoi.
Me seurasimme sitä ja se näytti tietä. Kaukana metsässä löysimme ketun,
kuolleena, puremat kurkussa ja vatsanpohjassa.
— Ne ovat mäyräkoiran puremia, sanoi Takun isäntä. Mutta tuo lienee
nuori kettu. Vanha repo ei olisi milloinkaan antanut nitistää itseään
tuolla tavoin.
Se olikin aivan nuori ja hyvin kaunis kettu, punainen ja valkoinen
kuten nuorten tulee olla. Jaloissa ja käpälissä oli vielä jäljellä
hiukan penikan lystikästä kömpelyyttä. Siinä oli jotakin viatonta,
sen siinä levätessä, eikä mikään pitkä tai erittäin syntinen
seikkailijaelämä ollut vielä ehtinyt sekoittaa sen turkkiin mitään
likaista tai harmaata. Sovimme siitä, että antaisimme sille anteeksi
sen rikollisen rakkauden kukkoon ja lähettäisimme sen turkin
turkkurille saadaksemme siitä maton.
* * * * *
— Niin, Takku, sanon minä koiralle, yhdessä läpikäytyämme tämän
muistelmiemme katkelman — se oli sinun suuri päiväsi, Takku, ja sinä
olet ihailtava koira.
Ja totta on, että mitä enemmän minä ajattelen Takkua ja sen vertaisia,
sitä enemmän täytyy minun ihailla niitä. Mutta kun minä olen oikein
ehtinyt tunkeutua koiraa kohtaan tuntemani tunteen pohjille, niin
huomaan helposti, että mitä siinä oikeastaan enin ihailen, on itse
asiassa omaa laatuani, ihmisen laatua. Kaikki kotieläimemme, kukko
tuolla veräjäpylväällä ja kissa omallaan, lehmä haassa ja porsaat
lätissä — kaikki nämä ovat osittain omaa tekoamme, ihmisen tekoa. Me
olemme niitä kaikkia hiukan muutelleet, lieventäneet yhtä ominaisuutta
ja vahventaneet toista; olemme muodostelleet niitä tarpeittemme mukaan.
Mutta sudesta ja shakalista teimme jotain aivan uutta, kun teimme ne
koiriksi; jotain, jota tuskin likimainkaan oli luomakunnassa olemassa
ennen meitä. Ei, koiraa emme ole tyytyneet muodostelemaan: olemme
tehneet sen aivan kokonaan uudestaan, olemme tehneet sen entisensä
vastakohdaksi, olemme opettaneet sen vihaamaan omaa lihaansa ja
vertaan ja liittymään veriviholliseensa, ihmiseen. Tässä maailmassa,
missä kaikki alunpitäen oli meille vihollista, on koira yksin oppinut
katselemaan elämää meidän näkökannaltamme ja mittailemaan meidän
mitoillamme, kutsumaan hyväksi sitä, mikä meitä hyödyttää, ja pahaksi,
mikä on meille vihollista. Muut eläimet, jotka olemme saattaneet
valtamme alle, palvelevat meitä tietämättään ja tahtomattaan.
Kissa pyydystelee rottia yksinomaan omaksi huvikseen, eikä se ole
milloinkaan ymmärtänyt, miksi nuo omituiset ihmiset ylistävät sitä,
kun se on siepannut rotan, mutta peittoovat sitä, jos se sydämensä
yksinkertaisuudessa tulee pieni lintunen suussaan. Se on väsynyt sitä
kysymystä mietiskelemään ja tekee kaikissa tapauksissa oman päänsä
mukaan. Kanat eivät muni muniaan, jotta me saamme syödä ranskalaista
munakokkelia, lampaat eivät tarjoa meille villaansa alamaisena verona,
lehmä tosin ammuu kaivaten lypsyä, mutta vain sen vuoksi, että maito
pakottaa. Vain koiran onni ja korkein kunnianhimo on palvella meitä
tahtoen ja ymmärtäen.
Koiralla on uskonto ja sen jumalan nimi on: ihminen. Ja koko maailman
jumalanpalvelijoitten joukossa lienee koira jyrkin monoteisti. Se
tarvitsee _yhden_ herran. Muistan jutun vanhasta pihakoirasta, joka ei
tuntenut isäntäänsä, sillä tämä ei välittänyt siitä. Hän oli metsämies,
tuo isäntä; hänellä oli ajokoiria ja vinttikoiria, ja hän halveksi
kömpelöä mustaa koiraa, joka vartioitsi hänen taloaan. Mutta tämä
koira valitsi itse sensijaan itselleen herran: vanhan päivätyöläisen
se valitsi, vanhimman kaikista, kauvimmin talossa olleen. Häneen se
liittyi, häntä yksin se totteli, ja häntä se irti ollessaan seurasi.
Mutta juuri sentähden, että ihminen on luonut koiran omaksi
kuvakseen, kävisi minulle yhtä mahdottomaksi aivan ylimalkaisesti
sanoa, että pidän koirista, kuin sanoa, etten niistä pidä. Kairon
muhamettilaisten keskuudessa on muuan lahko, joka pitää sitä jäsentään
saastaisena, jonka päälle on päivän varrella langennut koiran varjo.
Ja Mästersamuelinkadun varrella Tukholmassa asuu muuan vanhanpuoleinen
neiti, joka joka ilta lukee ehtoorukouksensa yhdessä Moppensa
kanssa, ja joka sen kanssa ei ja'a yksin vuodettaan, vaan myöskin
hammasharjansa; ja hänen sydämensä olisi yhtä avoin maailman kaikille
Mopeille, kun hänellä vaan olisi varaa maksaa niin paljon koiraveroa.
Kiinalaisen rakkaus koiriinsa pysyttelee järkevällä keskitiellä näiden
molempien äärimmäisten napojen välillä, hän syö ne. Mitä minuun itseeni
tulee, niin minäkin pysytteleiksen keskitiellä, vaikkakin toisella
tavalla; minä pidän koirista melkein samaan tapaan kuin ihmisistäkin,
nimittäin eri tavoilla. Koirien joukossa, kuten ihmistenkin, on neroja
ja idioteja, haaveilijoita ja poroporvareita, lähimmäisrakkaita ja
synnynnäisiä rikoksellisia. Mieskohtaisesti tuntemieni koirien joukossa
olen tavannut sekä leikinlaskijoita että totisia miehiä, ja mieleeni
muistuu myöskin jokunen ulkokullattu, joka kantoi tragillista naamaria
tarkoin peittääkseen erittäin kehnon sielun. Ja siinäkin koirat ovat
ihmisten kaltaisia, että niistä voi pitää vain yksilöinä. Laumassa ne
ovat melkein aina inhoittavia — kuten ihmisetkin. Jos olen ulkona ja
astelen kaunista tietä miettien mailman menoa, ja silloin kuulen kaukaa
melua jonkun rikkaan kartanonomistajan koiratarhasta, niin mieluimmin
käännyn ja kuljen toista tietä. Enkä voi kieltää, että tunnen
eläinystävällisyyteni viileentyvän joka kerta kun näen suurkaupungin
koira-roskajoukon hurjaa neliä ajavan takaa pientä narttua läpi
puistojen ja istutusten, yli nurmikkojen ja kukkapengerten.
Kuitenkin kaikitenkin, koira, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme,
on omaa tekoamme, ja tuskin voimme sitä oikeudenmukaisesti moittia
ainoastakaan paheesta tai vallattomuudesta, missä emme olisi kulkeneet
sen edellä hyvällä esimerkillä. Ja vain alituinen yhdessäolo ihmisen
kanssa ylläpitää koiran sukua, ja voimme levollisina ennustaa, ettei
se tule kauvan elämään meidän jälkeemme, kun se päivä koittaa, jolloin
tulet sammuvat liesiltämme ja asumuksemme sortuvat raunioiksi. Pienet
rodut tulevat katoamaan, suuret unohtavat pian mitä olemme niille
opettaneet ja muuttuvat jälleen siksi, mitä olivat ennenkuin tapasivat
meidät. Ja silloin kun ei enää mikään ihmisääni huutele koiraa, silloin
on koira jo unohtanut kielensä, eikä muinaista iloista haukuntaa voida
enää eroittaa suden nälkäisestä ulvonnasta tai shakalin mielipuolisesta
naurusta.
Ja niin on tuo vanha tarina koirasta, joka paneutui kuolemaan herransa
haudalle, varmaankin vertauskuva koko suvun suhteesta meihin ihmisiin,
jotka veljiemme eläinten keskuudessa olemme hankkineet niin monta
palvelijaa, mutta vain yhden ystävän.