Tunsin kerran pienen jätkän.
Hän oli ikäiseni ja asui samalla kadulla. Mutta hän oli minua etevämpi
kaikessa, ei ainoastaan kokemuksessa ja rohkeudessa, vaan tiedoissakin;
sillä hän taisi punaliitupalalla tai hiilellä piirustaa pienen kadun
seinät ja aidat täyteen sanoja ja vertauskuvia, joiden merkitystä
minä en silloin tuntenut. Kun olin ulosmenossa, oli minulla tapana,
jos olin yksin ja suojelijatta, aina ensin pistää nenäni portista ja
luoda silmäys kadun alapäähän päästäkseni varmuuteen siitä, ettei tuota
pientä jätkää ollut lähitienoilla. Sillä hän oli minua väkevämpi, eikä
hän milloinkaan voinut oppia mielenmalttiansa menettämättä näkemään
minun vaatteitani, jotka olivat eheämmät ja puhtaammat kuin hänen
omansa.
Mutta eräänä päivänä tapahtui, että minä sain isältäni kelkan. Se
oli päällystetty punakukkaisen huopamaton palasella, jalaksissa oli
terävät teräskiskot, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, ja olipa
sillä pieni kilisevä kulkunenkin nokassaan. Kun ensi kerran pääsin
porttikäytävään tämä kelkka matkassani, ja äskensataneen lumen haju
pisti nenääni, niin että aivastin, valtasi minut äkkiä niin mieletön
ilo, että vallan unohdin tavalliset varovaisuustoimenpiteeni ja
hyökkäsin portista katsomatta oikeaan tai vasempaan, hypin ja tanssin
kuin ritulajalka-ukko ja päästin hurjia sotahuutoja. Aivan porttini
edessä alkoi katu viettyä mäeksi. Istuuduin heti hajareisin kelkkaan
ja annoin sen liukua rinnettä alas; mutta mäki oli loiva ja kelkka
liukui vain hitaasti eteenpäin, niin että minun silloin tällöin täytyi
auttaa jaloilla. Kadulla puhalsi jäätävän kylmä tuuli, korviani alkoi
paleltaa, ja ilonikin alkoi jo jäähtyä, sekin. Samoinkuin tuulen
jäätävä kylmyys hiipi vaatteitteni alle, samoin hiipi sieluuni tämä
ajatus: minulla ei nyt ole ollenkaan niin hauskaa, kuin minulla oli
äsken tullessani porttikäytävään kelkkoineni.
Ja samalla kuin ajattelin näin, huomasin äkkiä pienen jätkän seisomassa
omalla portillaan kädet housuntaskussa. Hän oli likainen ja rupinen ja
kauhea katsella, ja hänet nähdessäni täytti sydämeni pelko ja vavistus,
sillä hän oli todellakin kauhea jätkä.
Minulla ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Istuin hiljaa kelkassani
liikuttamatta jäsentäkään, kuin kaniini boa-käärmeen edessä, ja
odottelin vain, että tuo pieni jätkä tulisi portiltaan löylyttämään
minua.
Mutta katso, suojelusenkelini valvoi. Pieni jätkä ei lähtenyt
portiltaan; hän seisoi yhä portillaan kädet housuntaskussa, Ja
katsellen minua enemmän välinpitämättömästi kuin vihamielisesti, sanoi
hän vain nämät sanat:
— Taputtele takapuoltasi, ukkoseni, niin pääset nopeampaan!
Senjälkeen otti hän hiilenpalan taskustaan, piirsi seinälle jonkun
yksitavuisen sanan ja katosi porttiinsa.
Mutta minä jatkoin mäenlaskuani ja potkin päästäkseni eteenpäin, sillä
mäki ei juuri ollut jyrkkä. Yht'äkkiä pisti päähäni ajatus, että pienen
jätkän sanoissa kuitenkin saattoi piillä joku totuuden jyvä. Jos istun
hiljaa kelkassani ajattelin minä, ja joku tulee takaapäin ja tölmäsee
minua selkään, niin kulkeehan keikka kappaleen matkaa. Jos minä nyt
itse töykin selkääni, niin onhan sillä sama vaikutus kuin jos joku
toinen sen tekisi. Olihan se niin yksinkertaista; olinpa tyhmä kun en
ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Katselin varovasti ympärilleni
ollakseni varma siitä, ettei pientä jätkää ollut lähitienovilla, sillä
en halunnut, että hän olisi nähnyt minun seuraavan hänen neuvoaan.
Ja sitten aloin töykkiä selkääni kaikin voimin. Mutta kelkka ei
hievahtanutkaan. Minä töykin selkääni niin että tulin sekä punaseksi,
että lämpymäksi, ja kaksi eukkoa pysähtyi ja nauroi minua; kelkka ei
liikahtanut. Silloin minä tulin pahoilleni ja suutuin, ja tartuin
kelkkani naruun ja vein sen juoksujalkaa kotia, toivoen että minulla
olisi ollut vanhempi veli, joka olisi kyennyt antamaan pienelle
jätkälle selkään minun puolestani.
Päivällispöydässä kerroin seikkailuni isälleni ja pyysin häntä
selittämään, mistä johtui, ettei voi päästä eteenpäin kelkalla
töykkimällä omaa selkäänsä. Isäni ei nauranut minulle eikä sanonut
minua tyhmäksi, kuten useimmat muut isät olisivat tehneet, vaan koetti
kunnollisesti selittää ilmiön; mutta sitä tehdessään hän sotkeutui ja
puhui ristiin, niin että minä lopulta sain sen käsityksen, ettei hän
ymmärtänyt asiaa juuri paljoa paremmin kuin minä. Lakkasin silloin
toivomasta, että milloinkaan saisin tämän arvoituksen ratkaistua; ja
kysyin hyvältä isältäni, eikö hän ottaisi edes löylyttääkseen tuota
pientä jätkää. Mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut aikaa.
* * * * *
Aika rientää, vuodet vierivät.
Pieni jätkä kasvoi ja hänestä tuli suuri rantajätkä. Minä itse jouduin
kouluun ja sain oppia paljon; mutta minä en milloinkaan saanut
riittävää selitystä siihen seikkaan, mistä johtuu, ettei voi kelkalla
päästä eteenpäin töykkimällä omaa selkäänsä. Tapahtuu toisinaan
vieläkin, että makaan yöllä valveilla ja mietiskelen tätä arvoitusta.
Ja jos kerran saan pojan, ja hän kysyy minulta tätä asiaa, olen
vakavasti päättänyt nauraa hänelle ja sanoa häntä tyhmäksi.