GÄRDA

Istuin akkunani ääressä ja tuijotin sadepäivän jälkeiselle kirkkaalle,

siniselle iltataivaalle ajattelematta mitään, tai ajattelin jotain

surullista, mikä ei ajattelemisestani parantunut, kun ovelle

koputettiin hiljaa ja ystäväni astui huoneeseen.

— Häiritsenkö sinua?

— Kyllä, kiitos, vastasin minä. Kuinka muuten voit?

Hän vaipui korituoliin ja katseli kirjoituspöydän yli, ulos akkunasta,

taivaan sineen.

— Tänään on ollut oikea huhtikuunpäivä, sanoi hän. Ensin aamulla

kaunista, sitten sadetta ja lunta, ja nyt loppujen lopuksi oikea

kevät-ilta.

— Niin, oikea kevät-ilta. Haluatko sikarin?

Kuulehan sanoi hän — koko tuo pala taivasta jonka nyt näen, on

sininen; aivan kirkas ja puhdas ja sininen. Ei hattarata, ei

pilven-riekalettakaan ole jäljellä rajuilman jälkeen. Ja kuitenkin koko

tunnelmassa on jotain, joka selvästi kertoo, että on sateisen päivän

jälkeinen ilta. Mistä se riippuu, kuinka saattaa tyhjä, sininen ilma

näyttää toisellaiselta sen vuoksi, että aamupäivällä satoi? Lieneekö

kaikki vain mielikuvitusta, kuluneen päivän muistoko on mielessä ja

vaikuttaa silmien näkemään kuvaan, muuttaa sitä? Niinkö on asia?

— Luultavasti.

— Ihmeellistä.

Istuimme pari silmänräpäystä vaieten. Katselin häntä. Hän säteili

nuoruutta ja terveyttä. Hän näytti viettäneen päivän ulkona, iho oli jo

hiukan auringon ruskottama ja hänellä oli pari kieloa napinlävessä.

— Keltä olet saanut nuo kielot? kysyin minä.

Hän hymyili valkoisilla hampaillaan nopean salamahymyn, mutta tuli

kohta jälleen totiseksi.

— Gärdalta, vastasi hän.

Ja odottamatta enempiä kysymyksiä hän jatkoi:

— Muistatko minun kerran maailmassa puhuneen kanssasi tytöstä, jonka

nimi oli Gärda.

Ravistin päätäni.

— Onko siitä kauvankin? kysyin minä.

Hän mietti hiukan.

— Annahan kuin muistuttelen — kuinka vanhoja me nyt olemme?

Kolmekymmentäkuusi vuotta. Niin, siitä on kai siis viisitoista tai

kuusitoista vuotta. Olin silloin kaksikymmen-vuotias.

Vaivuin ajatuksiini. Kuusitoista vuotta sitten. Vuodet olivat

vierineet, vierineet, vierineet. Aatteita oli sairastunut ja kuollut

tuona aikana, muut aatteet olivat nostaneet siipensä lentoon. Europan

ja mailman kartta oli muuttanut muotoaan. Sodan ukkonen oli jyrähdellyt

hiukan sekä siellä että täällä, ruhtinaita ja mahtavia oli kulkenut

valosta varjoon, ja itse minä olin ehtinyt kulkea kappaleen matkaa. En,

minä en muistanut Gärdaa.

Muisti on liima, joka pitää koossa olemassaoloamme; nauha, johon

päivämme pujotellaan kuin eriväriset kuulat; synnynnäinen papinkirja,

joka suo meille tilaisuuden joka aamu huomata identtisyytemme. Ja

tuntien tuota voimakasta tarvetta turvautua muistiin, jota tuntee, kun

huomaa muistin pettävän joskus, vastasin minä mitä varmimmalla äänellä:

— Et ole eläissäsi puhunut kanssani mistään Gärdasta. Nyt olet

uneksinut.

— No, sanoi hän, olet sen unohtanut, eikä se ole ollenkaan ihmeellistä.

Muuten ei hänen nimensä ollut Gärda, se oli valenimi, jonka annoin

hänelle puhuessani sinun kanssasi hänestä, jott'et olisi saanut tietää

kuka hän oli, ja myöskin siitä syystä, etten pitänyt hänen oikeasta

nimestään... Mutta annahan kun kerron, miten olen viettänyt päiväni.

Hän nousi tuolilta ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa kuten aina

innostuessaan. Ja nyt kuten aina, näytti huone tulevan liian pieneksi

hänen pitkille askelilleen.

— Tiedät, hän alkoi, ettei minulla kevään tullen ole mitään rauhaa

sielussani. Kuljeskelen ulkona kaiket päivät. Sillä tuulella

ollessani riippuu hiuskarvan varasta lunastanko itselleni matkalipun

Jokohamaan tai Singaporeen, tai hyppäänkö vain raitiovaunuun ja ajan

jonnekin kaupungin laitaseudulle. Viimeksimainitulla tavalla tein

tänään. Muistathan miltä näytti aamulla ilma, joka helisi ja lauloi,

hillittömän liidunvalkeata valoa kaikilla seinillä ja kaduilla,

sokeita kerjäläisiä joka kulmassa, italialaisia ilmapalloineen,

positivi kuului joka porttikäytävästä, kevät, lyhyesti sanottuna.

Nousin raitiovaunuun Stureplanilla ja annoin mennä niin pitkälle

kuin pääsin Kungsholmen'ille, hyppäsin raitiovaunusta Sairaskodin

edustalla, saman sairaskodin, missä lapsena sain niin monasti istua

jakkaralla pienessä luostarikammiossa, jonka seinällä riippui pastori

Beskow'in kuva, ja jonka akkunalla oli geranium; istuin ja pitelin

isoäitini äidin lankavyyhtiä... Mutta sehän oli toinen juttu...

Lähdin kulkemaan Drottningholman tietä. Tapahtui näyttämönvaihdos.

Minne kevät katosi? Ainakin sadannen kerran tein sen huomion, että

"kevät maalla" on suurinta humpuukia, mitä on olemassa. Vanhaa

koinsyömää lunta kaikkialla, ja tie on likarapakkona. Kevät maalla,

se on yksinkertaisesti talvi, joka alkaa vanhettua, ja jonka turkki

alkaa tulla likaiseksi ja tahraiseksi. Hyi helkkari! Ja tietysti oli

taivaalle myöskin ilmestynyt iso pilvenlonka, musta kuin rautapelti,

ja ne pienet siniset pilkut, jotka vielä olivat jäljellä, tuijottivat

minuun, niiden väri oli muuttunut tuoksi kamalaksi, elottomaksi,

jääkylmäksi ruumiinväriksi, jonka taivaan sini saa kun alkaa pilvetä.

Kohotin kauluksen pystyyn ja käännyin takaisin. Ehdin etäisimpiin

kaupunginkortteleihin hädin tuskin niin hyvissä ajoin, että ennätin

pelastua erääseen porttikäytävään rajuilman puhjetessa. Alkoi sataa

raelunta, joka ruoski kasvoja kuin olisi sille annettu tehtäväksi

herättää paatunutta omaatuntoa, ja se olisi ehkä onnistunut, ellei

olisi ollut, kuten mainitsin, tuota porttikäytävää. Talo oli köyhä,

portin luona ja portaissa vilisi likaisia kakaroita, ja seinät

olivat täynnä kirjoitusmerkkejä ja symbolisia kuvia ... Mutta rakeet

muuttuivat tavalliseksi märäksi lumeksi ja lumi muuttui vesisateeksi,

ja aika alkoi käydä pitkäksi. Tutkiessani kuvakirjoitusta seinällä,

huomasin ilmoituksen: huoneusto vuokrattavana, kolme huonetta ja

keittiö, viidennessä kerroksessa. En tarvinnut huoneustoa, mutta

ainahan sitä saattoi käydä katsomassa ja keskustella asukkaiden

kanssa hiukan kosteudesta ja syöpäläisistä ja niin edespäin, kunnes

sade lakkaisi. Kiipesin viidenteen kerrokseen ja soitin. Nimi ovessa

oli tavallinen nimi, eikä kertonut minulle mitään. Sievänlainen

palvelustyttö avasi minulle oven ja hänen siisti ulkomuotonsa

herätti minussa sen käsityksen, että perhe oli hiukan yläpuolella

talon keskitasoa. Pieni poika, puettuna aivan mustiin, riippui hänen

hameissaan. Eihän pieniä lapsia pueta mustiin muuta kuin syvässä

surussa — olin siis suruhuoneessa, ehkä perheenelättäjä oli kuollut...

Häpesin jo päähänpistoani ja tunsin, kuinka ryhtini ja kasvojeni

ilme jo jollain tavoin muistutti surunvalitus-käynnillä olevaa

herrasmiestä ja kuinka pehmeäksi ja hillityksi ääneni kävi, kysyessäni

vuokran suuruutta. Tyttö mainitsi summan ja avasi vierashuoneen oven.

Olin ensiksi tullut saliin; se herätti köyhyyden tunnelman. Mutta

pieni vierashuone oli aivan toista laatua; pysähdyin hämmästyneenä

kynnykselle ja astuin aivan epäröiden pari askelta sisemmälle huonetta.

Palvelustyttö oli jäänyt saliin.

Kaikki huoneessa oli kaunista ja hienoa ja sievää. Ei mitään

kalleuksia, mutt'ei mitään mautonta tai halpa-arvoistakaan. Huomioni

kiintyi heti vanhanaikaiseen peilipiironkiin, jolle oli asetettu

kaksi kynttilää kapeihin pronssijalustoihin, kumpikin puolelleen

piirongilla olevaa pendyliä. Pari pientä porsliiniesinettä viheriällä

marmorilevyllä, vihkonen orvokkeja lasissa, ja pieni valokuva

kehyksissä. Seisoin ääneti katsellen kaikkea tätä kuin vanhaa

stilleben'iä. Siinä seisoessani taivas äkkiä kirkastui, akkunasta

valahti huoneeseen muutamia auringonsäteitä, kalpeita kuin vanha

hopea, ne lankesivat piirongille ja peilille ja viheriälle kivilevylle

kynttilöineen ja valokuvineen ja muine esineineen. Valokuva...

Satuin katsomaan sitä hiukan tarkemmin ja tunnustan, että yhtäkkiä

tunsin jotain omituista päässäni. Se olin minä! Se oli vanha

ylioppilas-valokuvani, valkoinen lakki oli polvellani... Kuinka se oli

tänne joutunut? Kuka sen siihen oli asettanut?

— Gärda, lausuin minä.

— Aivan niin. Mutta odotahan. Seistessäni siinä pää pyörällä tuijottaen

tuohon vanhaan valokuvaan avattiin muuan ovi, ja Gärda tuli huoneeseen.

— Anteeksi, sanoin minä, mutta kuka tuo Gärda nyt oikeastaan oli?

Ensimmäinen rakkautesiko?

— Ensimmäinenkö, — ei. Mutta suutelimme toisiamme eräänä kesänä,

metsässä, järvellä veneessä, kuutamossa, ja eniten muutamain suurten

palsamihaapojen alla eräässä puutarhan nurkassa... Kaiken tuon olen

kertonut sinulle aikoja sitten, ja sinä iloitsit siitä melkein yhtä

paljon, kuin jos olisit ollut itse mukana siinä, ja nyt olet unohtanut

sen.

Muistoni heräsi, hitaasti, hämärästi.

— Muistan palsamihaavat, sanoin. Niin, ja nyt muistan Gärdankin. Hän

oli vaaleatukkainen ja hento. Hän oli vaalea ja hienohipiäinen, mutta

hänellä oli tummat silmät. Eikö hänellä ollut tummat silmät. Vai oliko

se ehkä joku muu...?

— Hänellä oli tummat silmät.

— Ja nyt —?

Ystäväni oli vaiti hetkisen. Hänen äänensä hiukan värähteli, kun hän

jatkoi:

— Niin, nyt hän on tullut vanhaksi. Olimme yhdenikäiset silloin.

Nyt hän oli vanha nainen, tauti oli häneen jättänyt merkkinsä,

huolet kuihduttaneet... Mutta saatpa kuulla jotain ihmeellistä. Ensi

hämmästyksemme ja hämilläolomme haihduttua, hän viittasi valokuvaan ja

sanoi: Ei valokuvasi aina ole tuossa. Se ei ole ollut siinä ennenkuin

tänään, olen ajatellut sinua tänään, ja niin otin sen esille. Ja sitten

sinä tulit juuri tänään...

Nämä sanat kuullessani en minä voinut olla rummuttamatta pöytään

paraatimarssia.

— Rakas ystävä, sanoin, älähän nyt istu juttelemassa, kaskuja minulle.

Hän ei suuttunut.

— Niin, sanoi hän, siitä ei ole muuta kerrottavaa. Siinä koko juttu.

Hämärä oli ympäröinyt meidät. Ystäväni istui ääneti; en minäkään

puhunut. Hän katseli ulos ikkunasta yli kirjoituspöydän, taivaan

sineen. Mutta sini oli nyt tummennut ja alkoi muuttua.

— Kuulehan — hän vihdoin sanoi — nyt näen, kuinka tuon taivaan

sateen-jälkeen-tunnelman laita on. Peltikatto vastapäätä on hiljan

maalattu ja loistaa märkänä ja kiiltävänä ja kuvastaa taivaan sineä.

Siitä tuo tunnelma syntyi.

— Luultavasti, vastasin minä.