Oli kerran nuori tyttö ja hyvin nuori mies. He istuivat kivellä selälle
pistävällä niemenkärjellä, ja laineet loiskivat heidän jalkojensa
juureen. He istuivat äänettöminä, kumpikin omiin ajatuksiinsa
vaipuneena, ja näkivät auringon laskevan.
Nuori mies ajatteli, että hän kernaasti tahtoi suudella tyttöä. Kun hän
katseli tytön suuta, niin tuntui hänestä, kuin olisi se ollut juuri
sitävarten luotu. Hän oli kyllä nähnyt kauniimpiakin tyttöjä kuin
hän, ja oikeastaan hän oli rakastunut toiseen, mutta häntähän hän ei
varmaankaan koskaan pääsisi suutelemaan, sillä hän oli ihanne ja tähti,
ja "die Sterne, die begehrt man nicht".
Tyttö ajatteli, että hän kernaasti olisi suonut nuoren miehen
suutelevan häntä, jotta hän olisi saanut tilaisuuden oikein vihastua
häneen ja näyttää kuinka syvästi hän häntä halveksi. Hän nousisi ja
kietoisi hameet tiukasti ympärilleen, loisi nuoreen mieheen katseen
täynnä jäätävää ivaa ja poistuisi, suorana ja tyynenä ja pitämättä
tarpeetonta kiirettä. Mutta jottei nuori mies olisi arvannut mitä hän
ajatteli, sanoi hän matalalla ja hiljaisella äänellä:
— Uskotteko löytyvän mitään elämää tämän jälkeen?
Nuori mies ajatteli, että kävisi helpommaksi suudella tyttöä, jos
hän myöntäisi. Mutta hän ei oikein muistanut, mitä hän muissa
tilaisuuksissa mahdollisesti oli sanonut samasta asiasta, ja hän
pelkäsi puhuvansa ristiin. Senvuoksi katsoi hän tyttöä syvälle silmiin
ja vastasi:
— On hetkiä, jolloin uskon.
Tämä vastaus miellytti tyttöä erinomaisesti ja hän ajatteli: Pidän
kuitenkin hänen tukastaan, ja hänen otsastaankin. On vaan synti, että
hänen nenänsä on niin ruma ja sitten, eihän hänellä ole mitään asemaa
— pelkkä ylioppilas, joka lukee alempaa hallintotutkintoa. Eihän hän
sellaisella sulhasella voinut ystävättäriensä kateutta herättää.
Nuori mies ajatteli: nyt voin varmaankin suudella häntä. Mutta häntä
peloitti kuitenkin hirveästi; hän ei ollut milloinkaan ennen suudellut
ketään perhetyttöä, ja hän ihmetteli oliko se vaarallista. Tytön isä
nukkui riippumatossa kappaleen matkan päässä, ja hän oli kaupungin
pormestari.
Tyttö ajatteli: Ehkä on vielä parempi, että annan hänelle korvapuustin,
kun hän suutelee minua.
Tyttö ajatteli vielä: Miksi hän ei suutele minua, olenko minä niin ruma
ja epämiellyttävä?
Ja hän kumartui eteenpäin veden yli nähdäkseen kuvansa, mutta
laineitten läikyntä särki hänen kuvansa.
Tyttö ajatteli edelleen: Ihmettelen, miltä mahtanee tuntua kun hän
suutelee minua. Häntä oli itse asiassa suudeltu vain yksi ainoa
kerta, sen oli muuan luutnantti tehnyt kaupunginhotellissa pidettyjen
tanssijaisten jälkeen. Mutta hän oli tuoksunut niin ilkeästi punssilta
ja sikarilta, ja hän oli tosin ollut hiukan hyvillään siitä, että
tuo luutnantti suuteli häntä, sillä olihan hän kuitenkin kaikitenkin
luutnantti, mutta ei tuo suudelma ollut hänen mielestään juuri mistään
kotoisin. Sitäpaitsi vihasi hän luutnanttia sentähden, ettei tämä ollut
kosinut häntä jälkeenpäin tai edes vähääkään välittänyt hänestä.
Heidän siinä näin istuessaan, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena,
meni aurinko mailleen ja tuli hämärä.
Ja nuori mies ajatteli: Koska hän istuu yhä minun vieressäni, vaikka
päivä jo on laskenut ja on tullut hämärä, niin voihan olla, ettei
hänellä ole juuri mitään sitä vastaan, että suutelen häntä.
Ja nuori mies laski käsivartensa hiljaa tytön kaulaan.
Tätä tyttö ei ollut ollenkaan aavistanut. Hän oli luullut, että nuori
mies vaan muitta mutkitta suutelisi häntä, sitten hän antaisi hänelle
korvapuustin ja poistuisi kuin prinsessa. Nyt hän ei tiennyt, miten
hänen oli meneteltävä; hän tahtoi kyllä suuttua nuoreen mieheen, mutta
hän ei myöskään tahtonut menettää suuteloa. Sentähden istui hän aivan
hiljaa alallansa.
Silloin nuori mies suuteli häntä.
Se tuntui paljon ihmeellisemmältä kuin hän oli luullut, hän tunsi
kalpenevansa ja tulevansa raukeaksi, ja hän oli vallan unohtanut, että
hänen piti antaa nuorelle miehelle korvapuusti, ja että tämä oli pelkkä
alempaa hallintotutkintoa lukeva ylioppilas.
Mutta nuori mies ajatteli muuatta kohtaa erään uskonnollismielisen
lääkärin kirjoittamassa, "Naisen sukupuolielämä "-nimisessä kirjassa,
mikä kohta kuului: "On varottava, ettei aviollisessa syleilyssä hekkuma
pääse vallitsemaan", ja hän ajatteli, että tuo varominen mahtoi
olla kovin vaikeata, koska kerran jo suutelokin saattoi niin paljon
vaikuttaa.
* * * * *
Kuun noustessa he yhä istuivat suudellen toisiaan.
Tyttö kuiskasi nuoren miehen korvaan:
— Minä rakastin sinua ensi hetkestä kuin sinut näin.
Ja nuori mies vastasi:
— Minulla ei ole milloinkaan maailmassa ollut ketään muuta kuin sinä.