Heräsin yöllä enkä voinut nukkua uudelleen. Huoneessa ei ollut pimeä
eikä valoisa, sillä oli kesäyö. Maidontapaisia valojuovia yhtyi
varjojen kelmeään harmaaseen tuhkaan. Valo kimalteli pilkkuina ja
säkeninä ja kapeina viivoina seinällä olevassa kuvastimessa ja katosta
riippuvan lampun kolmisärmäisissä messinkitangoissa. Akkuna oli auki.
Kadulta kuului ääniä ja tukahutettua naurua. Sälekaihtimen ripojen
lomitse, jotka päivällä olivat vihreät, mutta nyt olivat mustanharmaat,
loisti punanen tähti. Arvelin, että sen täytyi olla Mars. On olemassa
useita punasia tähtiä, mutta taivas ei ollut kyllin pimeä, jotta
kiintotähti olisi voinut niin kirkkaasti loistaa, ja kiertotähtien
joukossa ei ollut muuta arvattavana kuin Mars.
Makasin käännellen vanhoja ajatuksia ja muistoja, joista toiset olivat
surullisia, useimmat vallan kaikkea järkeä vailla. Korvaani soi sävel,
jota inhoan, ja minä ajattelin:
— Meidän tahdostamme ei nähtävästi riipu, mitkä sävelet kohoavat
sieluumme, tai kohoaako niitä ollenkaan. Myöskään ei minun tahdostani
riipu, mikä ajatus mieleeni tulee, tai tuleeko ainoatakaan. Ja
tahtoni, riippuuko se sitten minusta itsestäni, minun itsetajuisesta
minuudestani? Se kaikkein vähimmin. Tahdon paljoa, mitä mieluimmin
olisin tahtomatta — — —
Kunpa saisin unta.
Tähti pilkoitti yhäti himmeänä ja punaisena tuhanharmaalla taivaalla.
Muuan vanha runonpätkä muistui mieleeni:
Ihmiset yksin ijäti,
etäällä toisistansa,
niinkuin tähdet kulkevat
kiertäen ratojansa.
Mistä sen olen saanut? Oi, nyt muistan. Se on kiinalainen runo, sen
on kirjoittanut Li-Tai-Pe, tuo "kuolematon, joka mielellään joi".
Hän joi riisiviinaa porsliinikupista. Hän katsoi usein liian syvälle
kuppiin. Ja se oli hänelle kuolemaksi, sillä eräänä yönä, jolloin hän
oli tyhjentänyt monta kuppia, kompastui hän Maecenaksensa huvipurren
maallenoususillalle ja hukkui Keltaiseen jokeen. Se tapahtui varmaankin
samoihin aikoihin, kun Ansgarius saarnaili tässä maassa ja hiukan
käänteli elämän-arvoja — — — Niin, herra Jumala, miten aika kuluu...
Olenko tuntenut ketään kiinalaista? En — olen, se on totta, eräässä
tämän kaupungin suuressa ravintolassa oli kerran viinurien joukossa
muuan kiinalainen. Herra ties, miten hän oli sinne joutunut. Hänen
tehtävänään oli puhua englanninkieltä, mutta hän puhui myöskin tanskaa.
Hän oli hintelä ja hänellä oli lapsen kasvot. Iho oli kelmeänruskea, ja
hän muistutti sangen paljon Choulalongkornia ja hänen siamilaisiaan,
jotka kävivät täällä 97. Hänellä oli kauniit, lempeät ja viisaat
silmät. Mutta suun ympärillä oli verkko hienoja, ukkomaisia ryppyjä ja
kurttuja, jotka ovat niin luonteenomaisia äärimmäisen idän vanhoille
roduille.
Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä
kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi
hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy:
— Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin,
Shanghaissa...
Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä
olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen
vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni,
kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja
pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun
ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta
edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden
senaattorien mielipide.
Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen
harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen
arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän
kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen
paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi
nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan
nyrkkitaistelu-taitoa.
Ihmiset yksin ijäti,
etäällä toisistansa...
Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli
lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut
huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa
hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen
juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti
pilkoitti.
Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen
supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa
ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen
todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista
tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin.
Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja
ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin
suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei
vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje
suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun
oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden
suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän
pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä
lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen
runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties
kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään
sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten
täällä, _yksi_ eläinlaji, _yksi_ elonmuoto on laskenut toiset valtansa
alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa
leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai
ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat
yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta
joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän
sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja
jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä
laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?
Turhia kysymyksiä. Kunpa saattaisi nukkua.
‒ ‒ ‒ Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä
suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän
ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa.
Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä.
On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan
ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua
kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.
— Dear little Chinaman, sanoi hän, mitä ajattelette kuolemasta?
Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään
tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta
muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen
oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen
henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän
silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel
toisti Sen:
— Dear little Chinaman, et kautta pirujen ja lohikäärmeitten saa
juomarahaa, ellet sano minulle, mitä ajattelet kuolemasta!
Kiinalainen hymyili kohteliaasti, kalpeana huolimatta ruskeasta
pinnastaan. Hän mietti tarkoin ennenkuin vastasi. Hänen kasvoistaan
saattoi lukea lujan päätöksen, että hän ei sanoisi mitä hän ajatteli,
vaan sen, minkä piti sopivampana. Ja siksi hän antoikin saman
vastauksen, jonka Kong-Fu-Tse kerran oli antanut eräälle oppilaalleen
samaan kysymykseen, ja jonka vastauksen hän — viinuri — varmaankin oli
oppinut pienenä lapsena jossain Shanghain pientenlastenkoulussa:
— Emme vielä tiedä mitä elämä on; kuinka siis voisin sanoa mitään
kuolemasta?
Tämän hän sanoi kohteliaasti hymyillen, tanskankielellä, joka jo alkoi
vivahtaa ruotsiin. Ja hän lausui sen nopeasti, kuin katkismuksesta
opitun vastauksen, jollainen se ehkä olikin.
Katselimme toisiimme hämmästyneinä. Markel tuli hurjaksi ihastuksesta.
Hän tahtoi syleillä kiinalaisia. Luulenpa melkein, että hän esitti
kiinalaiselle sinunmaljaa. Hän sanoi matkustavansa Itä-Aasiaan Ja
ottavansa kiinalaisen mukaansa seuraksi. Hän veti muutamia setelejä
taskustaan, ja tyrkytti niitä kiinalaiselle, mutta kiinalainen vetäytyi
kumarrellen Ja hymyillen taaksepäin, Ja setelit putosivat lattialle.
Olimme juuri lähdössä. Eteisessä kiinalainen tuli ja jätti setelit
huolellisesti kokoontaitettuina yhdelle meistä. Markel oli jo kadulla,
missä hän ehdotti lähempää tuttavuutta eräälle ajurille — — —
Kadulta kuului lakaisua. Alkoi jo päivä sarastaa, ja punanen tähti
loisti himmeämmin.
Taasen kiusasin itseäni arvailemalla minkälainen muoto ja ruumis tuon
pienen punasen pallon valtiailla mahtoi olla. Meidän ihmisten kaltaisia
he eivät saattaneet olla muuten kuin samanlaisten olosuhteiden hyvin
epätodennäköisestä yhteensattumasta. Koetin kuvitella heitä erinomaisen
viisaiksi ja teräväjärkisiksi elefanteiksi, jotka mahdollisesti olivat
siivekkäitä. Kuvittelin heitä suuriksi linnuiksi, joiden kynnet
ovat kehittyneet taidokkaiksi käsiksi. Mutta mieleeni johtui, että
linnuilla kaiken tuli olla keveätä, aivojenkin, ja että siivekkäitten
olentojen helppous siirtyä paikasta toiseen, aina vähentää heiltä
tärkeän kiihottimen vaivata terävä-älyisyyttään ja kekseliäisyyttään.
Ei, maahan kahlehdittuja, maan mudan vankeja ja siltä ylös ikävöiviä,
tuhansien kovien luonnonvälttämyyksien ruoskimia, sellaisia varmaankin
niin siellä kuten täälläkin ne olennot ovat, joiden on osattava
laajentaa oman olemuksensa rajat, ulottua edemmäksi itseään ja
muovailla uudelleen maailma, itselleen mieluisaksi.
Kunpa saattaisi nukkua.
‒ ‒ ‒ Vielä kerran näin pienen kiinalaisen. Se tapahtui eräänä
varhaisena kesäaamuna Strömparterrenissa. Olin paennut sinne, sillä
siellä oli yksinäistä ja hiljaista vanhojen puitten varjossa,
paennut katujen ja torien helvetillistä melua, puristaakseni mehun
sitroonasta ja lukeakseni erästä kirjaa. Siellä ei ollut muita kuin
minä ja kiinalainen. Hän seisoi nojautuen kaidepuuhun, ja katseli
alas kohisevaan virtaan. Istuin lähellä olevan pöydän ääressä.
Huomasin hänet vasta kun hän kääntyi ja tervehti minua. Vastasin hänen
tervehdykseensä. Nyt, huonoissa siviilivaatteissa ja armottomassa
auringonpaisteessa, näytti hän minusta köyhältä ja sairaalta. Hän
seisoi niin lähellä minua, että minun mielestäni täytyi sanoa hänelle
jotain.
— Onko täällä kaunista mielestänne? kysyin.
Hän mietti hetkisen, ikäänkuin olisi hän tarvinnut aikaa käsittääkseen
kysymyksen. Ja hän vastasi:
— Tämä on ihmeellistä.
Hän kulki hitaasti ohitseni, seisahtui hiukan kauempana ja asettui
jälleen kaidepuuhun nojaamaan ja katseli alas virtaan.
Seuraavana päivänä tulin hotellinkahvilaan.
— Mihin kiinalainen on joutunut? kysyin viinurilta, joka kaatoi kahvia
kuppiini.
Se oli nuori hyvinsyötetty mies, jonka käsivarren-liikkeet olivat
pöyristetyt, ja jolla oli hovimestarin sauva rensselissään.
— Hän ei ole enää täällä.
Ja hän lisäsi puolittain mahtipontisesti, puolittain anteeksi pyytäen:
— Hän ei soveltunut tänne.
* * * * *
Tähti on kalvennut ja kadonnut. Maitorattaat kulkevat rämisten katua.
Kunpa saattaisi nukkua.