BLOM

Häikäisevän kirkkaana elokuun aamuna täsmälleen kello kahdeksan

aukenivat Långholmenin portit kolmelle laitoksen hoidokkaalle, jotka

siellä olivat eri syistä viettäneet eri pitkiä aikajaksoja, tarkoin

sovitettuja heidän lainalaisen yhteiskunnan kanssa teossa osoittamansa

erimielisyyden suuruuden ja laadun mukaan. He eivät tunteneet

toisiaan, yhteiset onnettomat kohtalot eivät heissä olleet herättäneet

veljeytymisen tunnetta, eivätkä he sanoneet toiselleen hyvää huomenta

eikä hyvästiä.

Hän, joka tuli ensin, oli lyhyenläntä mies, jolla oli härän otsa ja

paksut ranteet. Hän oli pimeänä iltana karannut erään vanhan työmiehen

kimppuun, josta hän ei pitänyt, lyönyt hänen suustaan muutamia hampaita

ja potkaissut häntä rintaan, niin että hän yski verta muutaman päivän.

Hän oli saanut kuukauden pahoinpitelystä, josta oli lievät seuraukset,

ja lähti kiireesti lähimpään anniskeluun.

Hänen jälkeensä tuli mies, joka oli pankkiyhtiö-nimiseltä

personattomalta olennolta petkuttanut keskinkertaisen rahasumman. Ne

kolme kuukautta, jotka hän oli viettänyt ulkosalla käymättä, eivät

suurestikaan olleet kaventaneet hänen verevää punssi-ihoaan. Hän

oli puettu sopivaan tummansiniseen valkojuovikkaaseen kesäpukuun,

jaloissa hänellä oli uudet keltaiset kengät, kädessä hänellä oli pieni,

siro laukku, samanvärinen kuin kengätkin, ja hän muistutti eniten

kauppamatkustajaa, joka hiljalleen vihellellen tulee hotellista. Hän ei

kuitenkaan vihellellyt, vaan nousi kuomuvaunuihin, joissa mustapukuinen

nainen kalpein ja suruisin kasvoin häntä odotti, heitti osoitteen

ajurille ja katosi tomupilveen.

Viimeisenä tuli entinen räätälintyöntekijä Blom, Oskar Valdemar

Napoleon. Hänen kasvojensa väri oli enemmän harmaaseen vivahtava, sillä

hän oli saanut yhdeksällä kuukaudella sovittaa kyltiksi ripustetun

takin varkauden — hän oli nimittäin toiskertalainen. Oikeassa

povitaskussaan oli hänellä, paitsi papinkirjaa vähemmän imartelevine

muistiinpanoineen, kahdeksankymmenen kruunun suuruinen summa pistettynä

siniseen kuoreen yhdessä vankilanjohtajan antaman todistuksen kera

Långholmenilla osoitetusta hyvästä käytöksestä.

Se ei ollut paljon yhdeksän kuukauden työn tulokseksi, vaikka

olihan hänellä saman ajan myös ollut vapaa elanto. Hänelle se

kuitenkin oli suuri summa, ja se olikin antanut aihetta moniin

tulevaisuuden-suunnitelmiin, joista useimmat perustautuivat selviin

mahdottomuuksiin, useisiin unelmiin uudesta elämästä, onnesta ja

hyvinvoinnista ja yleisestä kunnioituksesta etenkin näinä viime

viikkoina, jolloin hän katsoen kohta koittavaan vapauteen oli säästynyt

nöyryyttävästä hiusten ajelemisesta ja tuntenut kunnioituksen omaa

ihmisarvoaan kohtaan itävän uudelleen ja kasvavan kilpaa parran kanssa

ylähuulessa ja leuvassa. Mutta nyt kun hän todellakin oli vapaa ja

tunsi kesäaamun vilpoisan ja leyhkeän tuulen hivelevän ohimoitaan

ja kuuli suurten puiden huminan, väistyivät nämät suunnitelmat

kuin itsestään hiukan taka-alalle, tietysti vaan toistaiseksi,

vain muutamiksi tunneiksi, tai ehkä päiväksi, ja yksi ainoa suuri

onnentunne heräsi hänessä ja verhosi hänet kuin huumaus. Hän oli

myöskin hyvin nälissään, sillä hän oli tänä aamuna tuskin koskenut

Långholmenin ruokaan ja ajatteli kaipauksella ja mielihyvällä muuatta

Brännkyrka-kadun varrella olevaa pientä ruokatarjoilua, jonka hän

vanhastaan tunsi, ja suurta pihvipaistia sipulineen ja yhtä tai ehkä

kahta pulloa olutta — niin, olutta!

Långholmenin sillalla seisoskeli muuan vapaa vanginvartija ja onki

särkiä pienillä saframipalloilla. Blom pysähtyi ja katseli nojaten

käsivarsiaan sillankaiteeseen; häntä huvitti olla olevinaan niinkuin

ei hänellä olisi kiirettä. Tuolla alhaalla tyynen veden rehevässä

vehreydessä, varjossa sillan alla, uiskenteli suuria punasilmäisiä

särkiä edestakaisin vanginvartijan saframipallon ympärillä, nykäsivät

sitä hiukan, kääntyivät epäillen ympäri ja palasivat jälleen; silloin

tällöin tuli joku sorva, jolla oli punaset evät ja kultaselkä, kauniita

kaloja, vaikka hiukan savenmakuisia, ja joskus välähti myöskin

lahnanpasurin leveä hopeakylki. Molemmin puolin kapeata Långholmenin

salmeketta kastelivat suuret tuuhealehväiset raidat lehtiään vedessä,

ja kaislikko huojui hiljaa aamutuulessa. Ja taustalla, etäällä olivat

Tukholman kirkot ja tornit sinertävässä autereessa, kuin terävällä

neulalla piirrettyinä.

— Niin — sanoi Blom vartijalle — nyt sitä on jälleen alettava elää.

— Niin, onneksi olkoon Blom, vastasi vartija siirtämättä katsettaan

kohosta, joka juuri painui vedenpinnan alle — kala nyki, mutta kävi

vaan saframipalloon ja jätti koukun omaan arvoonsa.

Höyrypursi tuli poristen sillan alitse, matkalla kaupunkiin päin, ja

laski lähimpään laituriin. Blom tunsi hetkellisen kiusauksen seurata

sen mukana, mutta palasi heti ensimäiseen tuumaansa, Brännkyrka-kadun

varrella olevaan ruokapaikkaan, pihvipaistiin, sipuliin ja olueeseen,

sanoi hyvästi vartijalle ja alkoi kulkea Långholmenin-katua. Vanhastaan

hän tunsi itsensä enin kotiutuneeksi tällä Söderin ulkolaidalla,

Skinnarvikin vuorien, Liljeholmin-sillan ja Långholmenin välillä.

* * * * *

Kun Blom ravittuna ja tyytyväisenä tuli ruokapaikastaan, oli hänen

ensimäisenä toimenpiteenään ostaa itselleen uusi musta huopahattu,

sillä vanha vivahti liian paljon keltasenruskeaan, ja hän oli

kerran kuullut, että hatusta herrasmiehen tuntee. Senjälkeen meni

hän lähimpään parturiin Homin-kadun varrella ja ajatti parransängen

leuvalta ja osittain poskilta, mutta säilytti, paitsi viiksiä

luonnollisesti, pienen poskiparran kummallakin korvallisella.

Senjälkeen meni hän vinosti kadun poikki rihkamapuotiin, mistä hän

palasi puettuna puhtaaseen valkoiseen kaulukseen, siniraitaiseen

rintamukseen ja heleään vaaleansiniseen kaularusettiin. Kuljettuaan

katua muutaman askeleen edelleen, pysähtyi hän erään valokuvaajan

näytelaatikon eteen ja peilaili itseään lasista. Hän miltei

tuli liikutetuksi nähdessään muutoksen joka hänen ulkonäössään

oli tapahtunut. Ja kun hän nauhanmuotoisessa luiskaleesta,

joka hauskasti kiemurteli palvelustyttöjen, ompelijattarien,

pelastusarmeijansotilaiden, asevelvollisten ja liperiniekan papin

valokuvien välissä, luki, että hän saisi puolentusinaa valokuvia

käyntikortti-kokoa 2:50:llä, tunsi hän vastustamatonta halua mennä

valokuvauttamaan itsensä. Osaksi oli hänellä tänään merkkipäivä,

niin että kuvasta, jonka hän ottaisi, voisi tulla muisto elinajaksi,

osaksi oli hänellä myöskin synkkä aavistus, jota hän kuitenkin koetti

häätää mielestään, aavistus siitä, että ehkä kuluisi aikoja ennenkuin

hän uudelleen olisi asussa, joka olisi yhtä arvokas ikuistettavaksi.

Hän oli usean kerran ennenkin ollut valokuvaajalla, ja muisteli

mielihyvällä sitä mieluista tunnetta joka hänellä oli ollut nähdessään

minänsä niin sanoakseen jalostetussa muodossa, takki tahrattomana

ja iho ilman häiritseviä epätasaisuuksia, sileäksi kammattuna ja

kasvoilla arvokas ja miellyttävä ilme. Hän kiipesi valokuvaajan

luo suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä ja istuutui jääden

liikkumattomaksi kädet polvilla kameran eteen.

— Tuliko siitä hyvä? kysyi hän istumisen loputtua.

— Herra tulee näyttämään pankinjohtajalta, vastasi valokuvaaja

katsahdettuaan levyyn.

Seisoessaan jälleen kadulla, tunsi hän hyvien aikomusten kutsuvan

voimakkaammin ja selvemmin kuin ennen. Hänen oli mentävä alas

kaupungille, haettava käsiinsä pari jumalaapelkäävää hyväntahtoista

henkilöä, joista vankilanjohtaja ja pastori olivat antaneet hänelle

tiedon, etsittävä työtä ja hankittava halpa asunto. Mutta oli aikaista

vielä, kellosepän kello tuolla kulmassa ei vielä ollut täyttä

kymmentäkään, aurinko paistoi niin sydäntäliikuttavasti siniseltä

taivaalta, ja ilma oli leyheä ja tyyni. Saattoihan hän ottaa hiukan

aikaa eteensä, saattoihan hän lähteä hetkeksi Liljeholmille päin, ulos

metsään.

Niin, metsä! Sitä hän oli monasti ajatellut istuessaan tuolla ristikon

takana häkissä.

Blom oli kasvanut eräässä torpassa metsänrinteellä, puoli penikulmaa

Tukholmasta etelään. Kun hän oli käynyt rippikoulun, pantiin hänet

oppiin eteläisessä kaupunginosassa asuvan uskovaisen räätälin luo.

Räätäli oli baptisti, Blomista tuli myöskin baptisti ja hän kastatti

itsensä uudelleen. Mutta kun hän sitten tuli toisen räätälin luo,

joka kuului valtiokirkkoon ja ahkerasti käytti väärin perkeleen

nimeä, haihtui uusi usko vähitellen. Hän sai uusia tuttavuuksia, ja

hänestä tuli vanhanpuoleisen palvelustytön sulhanen. Palvelustytöllä,

Teklalla, oli säästö pankkikirja ja hän antoi Blomille rahoja. Täten

tottui Blom huvittelemaan, ei paljon, mutta kuitenkin enemmän kuin

on köyhille ihmisille terveellistä. Kauniina kesäiltoina istui hän

usein Mosebackenilla tai Strömparterrenissa juoden punssia, joskus

morsiamensa seurassa, mutta toisinaan myöskin pienen tummatukkaisen

ompelijattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Teklan luona eräänä

iltapäivänä, jolloin tällä oli kahvikestit palvelijattarien huoneessa.

Hänen nimensä oli Edit, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja hyvin

punainen suu. Hän kulki pitkät ajat työtönnä, mutta ymmärsi kuitenkin

aina tulla toimeen. Blom toivoi usein, että Teklan uskollinen rakkaus

häneen yhdessä tämän säästöpankkikirjan kanssa voisi jonkun noitatempun

avulla siirtyä Editille. Mutta Editin sydän oli vaihtelevainen, eikä

siihen koskaan voinut luottaa ja säästöpankkikirja oli ja pysyi Teklan

omana. No, asiain näinkin ollen hän kuitenkin kaikissa tapauksissa

huvittelihe sekä toisen rahoilla että toisen punaisella suulla.

Mutta sitten tuli loppu. Räätäli, jonka luona hän oli ollut työssä,

teki vararikon ja Blom jäi työttömäksi. Tekla lupasi auttaa häntä ja

otti rahoja pankista; hänen piti saada lainaksi kolmekymmentä kruunua,

kunnes hän saisi työtä. Sinä iltana, jolloin hänen piti saada rahat,

pakotti Tekla hänen jäämään luokseen kauemmaksi kuin hänellä oli

halua. Ja kun hän vihdoinkin oli poislähdössä ja vain odotteli rahoja,

puhkesi rajuilma. Tekla oli sitä raivokkaampi, kun hänen täytyi puhua

hyvin hiljaa, pelosta herättää herrasväkensä. Edit oli käynyt Teklan

luona iltapäivällä, he olivat riitaantuneet jostakin, ja Edit oli

kertonut kaikki tyyni hänen ja Blomin väleistä, kiusotellakseen ja

kerskuakseen. Mutta Tekla ei ollut sellainen ihminen, joka antoi jonkun

pitää itseään pilkkana! Ja hän kutsui Blomia siaksi ja moneksi muuksi,

ja huiskutti noita kolmea kymppiä tämän nenän edessä ja selitti, ettei

Blom milloinkaan enää saisi äyriäkään häneltä. Silloin sieppasi Blom ne

ripeästi käsiinsä ja lähti tiehensä. Hän tiesi, ettei Tekla uskaltaisi

nostaa melua yöllä, herrasväkihän voisi herätä.

Mutta seuraavana päivänä ilmiantoi hän Blomin varkaudesta poliisille.

Blom kielsi ensin, mutta tunnusti sitten ja kertoi asiankulun.

Asianomistajan kertomus asiasta oli kuitenkin aivan toisenlainen; nuo

kolmekymmentä kruunua olivat olleet pöydällä, Blom oli ottanut ne hänen

näkemättään, eikä hän ollut milloinkaan luvannut niitä Blomille. Ainoa

seikka, joka selvästi kävi ilmi jutussa, oli se, että Blom oli ottanut

rahat.

Siinä oli ensikerta.

Sitten oli hän elänyt miten sattui — ollut väliin työssä ja väliin

nähnyt nälkää ja kerjännyt, kunnes eräänä iltana hänen päähänsä

pälkähti varastaa takki Itäisen Pitkänkadun varrella välttyäkseen

joutumasta Svartsjön vaivaishuoneeseen.

Hän oli tullut Liljeholmin sillalle. Maitorattaita kulki täristen ja

takkukarvaiset maalais-hevoset kiskoivat vaivaloisesti nappularattaita

jyrkkää rantatörmää ylös. Sadoista tehtaanpiipuista Årsta-lahden

rantamilla nousivat savut hiljaa ja pilarisuorina kohti korkeutta

kuin Herralle otollisesta uhrista. Pitkin rautatie-pengertä syöksyi

eteläinen pikajuna ravintolavaunu täynnä murkinoivia matkustajia,

joilla oli anjoviksia kahvelien kärjessä. Mutta rannan ja sillan

välisessä poukamassa uiskenteli ankkaperhe. Muutamat ankoista olivat

valkoisia, toisilla oli täpliä muistoina villihanhen puvusta, ja

keskellä parvea seisoi koirasankka vedessä kelluvalla lankulla ja

nukkui seisten yhdellä jalalla pää siiven alla.

Blom otti taskustaan korpun, jonka hän oli ottanut mukaansa

ruokapaikasta Brännkyrka-kadun varrelta, murensi sen ja heitti

muruset ankoille. Kohta syntyi eloa parvessa, koiras-ankkakin nosti

päätään ja aukasi toista silmäänsä, mutta painoi sen jälleen umpeen.

Se oli aivan valkoinen, niin että Blomin mieleen muistuivat kamalat

tyhjät marmorisilmät, jotka hän oli nähnyt Kansallismuseossa eräänä

sunnuntaina monta vuotta sitten. Toiset kiistelivät korpunmuruista.

Muuan oli pyydystänyt palasen, joka oli liian suuri, se kastoi sitä

veteen kerran toisensa jälkeen liottaakseen ja murentaakseen sen;

sillävälin seurasi toinen herkeämättä valppain silmin kaikkia sen

liikkeitä, ja kun korpun palanen viimein luiskahti sen nokan ohi, niin

toinen oli heti valmiina sieppaamaan sen. Siitä ei syntynyt mitään

tappelua; ensimäinen tyytyi vuorostaan seuraamaan toista ja vaanimaan

tilaisuutta saada takaisin mitä oli menettänyt.

Blom nauroi ääneen ihastuksesta.

— Niin, se on oikein, ajatteli hän, kellä on jotain, hänen on

vartioitava omaansa, muuten tulee joku muu ja vie sen...

Ja hänestä tuntui miltei lohdulliselta nähdä tuon valkoisen, viattoman

eläimen rangaistuksetta ja aivan luonnollisesti tekevän teon, jota

ihmisten kielellä kutsutaan varkaudeksi, ja jonka vuoksi hän oli saanut

niin paljon kärsiä.

Maaltapäin ui täplikäs ankka korpunmurusten houkuttelemana, jälessään

parvi harmaanruskeita, untuvakarvaisia poikasia, joilla oli pienet,

helmikirkkaat, mustat rotansilmät. Pari pientä tyttöstä kirjat käsissä,

kouluun menossa, pysähtyi ja katseli niitä ihastuneina ja ihmetellen. —

"Katsohan, ovatkohan ne rottia?" — "Eivät ole, etkö näe, että ne ovat

lintuja?" — "Ajatteles, etteivät ne pelkää vettä!"

— Ne ovat ankanpoikasia, ilmoitti Blom. Ja hän lisäsi opettavaisella

äänellä:

— Ne ovat luodut vedessä olemaan. Ei ole sen ihmeellisempää että ne

ovat vedessä, kuin että kalat uivat.

— Ihmeellistä! virkkoi suurempi tyttö.

Ja he juoksivat hypähdellen tiehensä.

Blom muisti sadun, jonka hän oli joskus koulukirjasta lukenut. Siinä

kerrottiin rumasta ankanpoikasesta Joka muuttui joutseneksi. Hän

etsi sopivaa sadun sovitusta itseensä ja löysi osittaisen sellaisen

siinä muutoksessa, mikä hänessä äsken oli tapahtunut parturissa ja

rihkamakaupassa, mutta se ei tuntunut hänestä täysin tyydyttävältä, ja

hän mutisi itsekseen, jatkaessaan matkaa sillan yli:

— Odottakaahan, niin saatte nähdä. Odottakaahan vaan...

Oli hyvin lämmin, ja kun hän pääsi sillan toiselle puolelle, missä

nokkoset ja takkiaiset kasvoivat tomusta harmaina tien vierellä,

niin riisui hän takin yltään, pujotti kepin sakaran ripustimeen,

heitti kepin olalleen ja asteli Liljeholmin tietä viheltäen iloista

laulunpätkää.

Kappaleen matkaa hänen edellään kulki nuori nainen mytty kädessä ja

Blom kiiruhti askeleitaan nähdäkseen miltä nainen näytti edestäpäin.

Ja kun Blom pääsi häntä lähemmäksi, hänen sydämensä miltei lakkasi

tykyttämästä, sillä hänestä nainen näytti Editiltä. Samassa kääntyi

nainen.

— Ei, mutta kas, sehän on Valdemar!

Kun ensi hämmästyksen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan, hymyili

hän ystävällisesti eikä Blomin näkeminen tuntunut olevan hänelle

vastenmielistä. Hän oli menossa erään tuttavan luo, joka asui vähän

etäämpänä, ja he lähtivät yhtä matkaa. Blomin mielestä Edit oli

muuttunut, hän oli käynyt täyteläisemmäksi kuin ennen ja iho oli

tullut punaisemmaksi, aivankuin paljosta oluenjuonnista. Edit kysyi,

missä hän oli ollut kaiken tuon pitkän ajan, jona he eivät olleet

nähneet toisiaan. Blom tunsi jonkunlaista tyydytystä siitä, ettei

Edit nähtävästi tiennyt mitään hänen "toisesta kerrastaan" ja hän

keksi jonkun jutun pitkällisestä taudista ja jonkunaikaa kestäneestä

työskentelystä erään Södertäljen räätälin luona.

Edit rupatteli herkeämättä. Hän kertoi yhteisistä tuttavista ja

valitteli kärsimiään vääryyksiä. Tekla oli ollut häntä kohtaan pahin

kaikista. Mutta nyt Tekla oli naimisissa erään puhdistuslaitoksen

työmiehen kanssa, tämä oli jo juonut hänen rahansa ja löi häntä joka

päivä; ja se oli parahiksi hänelle. Hän kertoi myös joukon asioita

itsestään, mutta tavalla, joka tuskin herätti luottamusta.

Blom antoi hänen puhua, eikä puhunut itse paljoa. Hän ajatteli

yksinäisyydessä viettämiänsä yhdeksää kuukautta.

Hän veti Editiä hiljaa käsivarresta ja vei hänet metsään johtavalle

polulle, ja Edit vaikeni kesken puheitaan ja seurasi häntä sanaakaan

sanomatta. Polku johti metsänpimentoon pensasaidan luo, joka ympäröitsi

yksityistä puutarhaa, mistä muutamat suuret hopeahaavat kohottivat

ilmoille korkeat ja laajat latvalehvänsä. Toisellapuolen kohosi

kuusikkorinne sammalineen ja sananjalkoineen ja tummine viidakkoineen.

Kuusenlatvojen yli purjehti hiljalleen valkea suvipilvi.

* * * * *

Blom heräsi siihen, että suuri sadepisara raskaasti putosi hänen

oikealle silmäluomelleen. Hän kohoutui puoliksi istumaan ja hieroi

silmiään — oliko hän nukkunut? Hän oli yksin, ja satoi. Ei vielä

satanut rankasti, vain ensimäiset suuret pisarat putoilivat. Mutta

hänen yläpuolellaan oli musta pilvi...

Missä oli Edit!

Hän oli jättänyt takkinsa ja keppinsä kappaleen matkaa syrjään; hän

nousi ja puki takin ylleen. Yhtäkkiä heräsi hänessä ilkeä ajatus, ja

hän koitti äkisti povitaskuaan.

Se oli tyhjä. Sininen kuori oli poissa — kuori, missä rahat ja

vankilanjohtajan suositukset olivat olleet.

Hänen kurkkuansa kouristi ja hengitys tuntui raskaalta.

Äkkinäinen tuulenvihuri työntyi valkean salaman tavoin hopeahaapojen

lehvien lävitse, Ja raivoisa sadekuuro pieksi häntä kasvoihin.