Ivan Glas oli tuskin ehtinyt kadulle, ennenkuin tuska valtasi hänet
jälleen. "Olisinpa vain kotona", ajatteli hän, "kunpa yö olisi lopussa!"
Hän katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hänestä tuntui epäillyttävältä,
että muuan mies kulki toisella puolen katua samaan suuntaan kuin hän
ja yhtä nopeaan. Hän kiiruhti päästäkseen kulman ohi, vaikkakin hänen
siten täytyi tehdä mutka.
Hän kulki nopeasti, ja oli melkein porttinsa kohdalla, kun hän näki
saman varjon, jota hän äsken oli koettanut välttää, astuvan esiin
pimeydestä ja tulevan suoraan häntä kohti. Hän väistyi taaksepäin
seinää vastaan, sillä kuolemankauhu oli täyttänyt hänen sydämensä.
Mutta kun toinen tuli lyhdyn valoon, näki hän, että se oli pelaaja,
jonka, rahat hän oli voittanut. Ja hän näki muutakin, hän näki yhdellä
ainoalla silmäyksellä, että toisen tuska oli suurempi kuin hänen
omansa: ja hän tyyntyi äkkiä.
"Mitä te tahdotte?" kysyi Glas.
Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän uudelleen:
"Mitä te tahdotte minusta? Oletteko sairas?"
Hän oli vuorostaan unohtanut, että he olivat sinät.
Toinen liikutti huuliaan, aivankuin olisi tahtonut vastata, mutta hän
ei vastannut ja äkisti niinkuin oli tullutkin pimeydestä, katosi hän ja
pysyi poissa.
Ivan Glas tunsi jäätävää tyyneyttä astuessaan sisään portistaan ja
noustessaan portaita ylös. Hän ymmärsi kaikki. Toiselle merkitsi tappio
jotakin kauheata. Hän oli ehkä varas. Rahat, joilla hän oli pelannut,
eivät olleet hänen omiaan. Niin, hän oli varmasti varas.
Olisiko hänen pitänyt antaa ne hänelle takaisin? Tyhmyyksiä. Hän oli
voittanut ne rehellisessä pelissä ja hän aikoi pitää ne. Hän tarvitsi
niitä. Hän oli tottunut ajatukseen, että ne olivat hänen, eikä hän
voinut olla ilman niitä. Kuinka kävisi hänen osakkeidensa, hänen
pankkilainansa, kaikkien hänen liikeasioittensa?
Ihme, ettei hän heti ollut huomannut, että tuo inhoittava ihminen oli
varas.
Hän käveli edestakaisin huoneessaan. Hänen kellonsa oli seisahtanut,
mutta kun hän meni akkunan luo, näki hän tähdistä, että kello oli
lähemmäs kaksi. Plejadien jalokivikoriste kimalteli korkealla idässä
ja tuolla savupiipun päällä tuikki Aldebaran himmeästi, punaisena kuin
lyhty sumuisessa kujassa. Hän haukotteli pitkään, tuska oli kadonnut,
ja hän ajatteli tulevaisuutta riisuutuessaan. Hän ei enää milloinkaan
pelaisi, hän tekisi onnistuneita kauppoja, rikastuisi, hän tiesi sen,
hän tunsi sen nahassaan. Ja hän, jota hän rakasti — tyhmä sana tuo
rakastaa! — jos hän pettikin häntä, niin entä sitten? Maailma on täynnä
naisia, ja kun on vaan rahaa ‒ ‒ ‒
Huoneuston kaikkien avattujen ovien läpi tunkeutui keittiön vesijohdon
vuotavan raanan loriseva ääni. Ja ajatellen Maecenasta, joka oli niin
rikas, ettei voinut nukkua kuulematta suihkukaivon lirinää, kääriytyi
hän peitteeseensä ja nukkui levollisena.