Ääni tuli ylhäältä, parvekkeelta. No, hänhän seisoi klubin edustalla!
Oman klubinsa, jossa hän oli illallismestari. Hän nyökähytti päätään
miehelle parvekkeella ja astui sisään. Hän oli äkkiä unohtanut
levottomuutensa ja pahat aavistuksensa. Hän ei viihtynyt missään niin
hyvin kuin täällä. Tosin oli hänen huono onnensa pelipöydän ääressä
käynyt miltei sananparreksi, mutta se oli korvaukseksi tehnyt hänet
yleisesti suosituksi.
Hän astui parvekkeelle, tervehti kahta kolmea siellä istuvaa
sanomalehdenlukijaa, ja katsahti kadulle, missä lyhtyrivit juuri
syttyivät.
"Mitä uutta?" kysyi hän. "Onko iltalehdissä mitään erityistä?"
"Eipä juuri. Salisbury on pitänyt mainion päivällispuheen. Hän sanoo,
että sodan siunauksista on ollut suurin se, että Englannin nyt täytyy
hankkia suurempi armeija."
"Oliko hän selvä?" kysyi ääni huoneesta, mutta kukaan ei vastannut
mitään. Kysyjä oli muuan vanha herra, joka oli tunnettu omituisista
päähänpistoistaan.
"Pelataanko tänä iltana?" kysyi Glas.
"Kyllä, sisällä istuu muutamia nuorukaisia, muutamia uusia. Luulen,
että he petaavat pokeria. En oikeastaan tiedä, kuka heidät tuntee."
Glas kulki huoneen läpi. Pienessä punaisessa huoneessa istui neljä
pelaajaa pöydän ääressä. Yksi niistä oli vanha pankkiiri, jonka tukka
ja iho olivat yhtä valkoiset, ja joka aina laski viisi korttiaan
pöydälle, luotuaan niihin pikaisen silmäyksen. Hän teki sen, jottei
käden vapiseminen olisi ilmaissut, mitä kasvot salasivat. Hän oli hyvin
rikas, mutta oli kovin pahoillaan jos hävisi. Muut kolme olivat nuoria
miehiä. Glas oli juonut heidän kanssaan veljenmaljat, senvuoksi, että
oli illallismestari, mutta hän tuskin tunsi heitä. Tämä seikka teki
hänet erityisen halukkaaksi ottamaan osaa peliin. Hän ei kernaasti
pelannut ystäviensä kanssa. Hän pelasi mielellään hiukan korkeata
peliä, eikä ollut oikein hauskaa istua ja voittaa rahasummia hyviltä
ystäviltään. Ja koska hän miltei aina hävisi, tunsi hän itsensä kerta
kerralta yhä varmemmaksi siitä, että nyt on vihdoinkin oleva hänen
vuoronsa voittaa.
Hänen tunnetun huono-onnisuutensa vuoksi ottivat nuoret miehet hänet
sydämellisesti vastaan ja vanhan pankkiirinkin silmissä välähti suopea
loiste, kun Glas yhtyi peliin.
Hän tappasi, kuten tavallisesti. Mutta hän ei ollut millänsäkään.
"On tavallisesti hyvä, että on huono onni alussa", ajatteli hän.
Muut tappasivat myöskin. Vain yksi voitti. Se oli aivan nuori mies,
hyvin kaunis ja hyvin kalpea, moitteettoman säännöllisin kasvonpiirtein
kuin panoptikonin vahakuva. Hän voitti herkeämättä. Pitkät silmäripset
eivät hetkeksikään kohonneet. Silmät olivat puoliummessa, vain kapeasta
raosta tunkihe katse kortteihin ja alituisesti kasvavaan läjään
pelimerkkejä, setelejä, kultarahoja, joka kokoontui hänen eteensä.
Sillä kaikki virtasi hänen luokseen. Hänen hallussaan olivat jo kaikki
merkit, muiden täytyi ostaa häneltä, kun he tarvitsivat. Glas tutki
hänen kasvojaan: eikö sellainen onni herättänyt hänessä pelkoa tai
'häpeää. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin nukkuvan. Vain
yhden ainoan kerran kun hän hajamielisyydessä otti käteensä kultarahan
ja katseli sitä, välähti hyvin kankean hymyilyn varjo hänen liian
punaisilla huulillaan, ja hän näytti sillä hetkellä herttarouvalta.
Oltiin aivan hiljaa pelipöydän ääressä. Vanha pankkiiri ei enää
ottanut osaa peliin: hän istui käsivarret ristissä ja kasvot ja
koko mies olivat kuin kutistuneet kokoon. Mutta silmissä eli vielä,
ja ne tirkistelivät ilkkuen Glas'iin kun eräs toinen pelaajista,
synkännäköinen mies, jolla oli Kasper-profili, nousi ja poistui
käytävään päin. Glas ymmärsi, mitä silmät puhuivat: mies, jolla oli
Kasper-profili, läksi neuvottelemaan vahtimestarin kanssa, joka oli
kapitalisti.
Glas oli ainoa, joka vielä piti puoliaan vahakasvoja vastaan, ja
hänen rohkeuttaan piti yllä se, että toiset olivat hävinneet enemmän
kuin hän, ja että hän viime minuutteina todellakin oli voittanut
takaisin osan tappiostaan. Hänellä oli kaksi kertaa peräkkäin ollut
neljä rouvaa, ja kas, nyt ne tulivat kolmannen kerran kaikki neljä!
Hän voitti. Hän voitti vielä kerran. Hänen läjänsä kasvoi: toisen
luota vaelsivat setelit ja kultarahat pöydän poikki hänen luokseen.
Vahakasvot pysyivät yhtä liikkumattomina, tuo jäykkä hymyily toistui
vain hiukan useimmin ja jäi viimein vakinaiseksi hänen huulilleen.
"Hän on nähtävästi rikas poika", sanoi Glas itsekseen. "Miksen
voittaisi minäkin kerran, ja rahat ovat minulle yhtä tarpeen kuin
hänelle. - Mutta mitä tämä on! Neljä rouvaa nyt taas..."
"En ole milloinkaan nähnyt näin kummallista peliä", sanoi hän
levittäessään kortit pöydälle ja siirtäessään voiton luokseen.
Pelipöydän ympärille oli kokoontunut katselijoita. Kaikilta tahoilta
tuijotti apoauki olevia silmiä noihin neljään rouvaan, jotka mistään
välittämättä haistelivat stiliserattuja kukkiaan. Vahakasvoinen mies
vastasi jäykästi heidän jäykkiin hymyilyihinsä.
"Niin", virkkoi hän viimein, "poker on hyvin omituista peliä".
"Onko se oikeastaan järkipeliä", ihmetteli eräs katselijoista, "vai
onko se uhkapeliä?"
Vanha pankkiiri vastasi:
"Se on järkipeliä, jos voittaa, mutta kun tappaa, on se pelkkää
uhkapeliä."
Vahakasvot nyökkäsivät myöntäen.
Pöytä oli tyhjänä hänen edessään. Hän oli menettänyt kaiken voittonsa.
Hän katsoi kelloaan.
"Kello ei ole vielä kahtatoista", sanoi hän. "Onko teillä mitään sitä
vastaan, että jatkamme vielä puolisentuntia?"
Hänen äänensä oli hiukan käheä.
"Hän unohtaa, että olemme sinät", ajatteli Glas. "Hän on siis kuitenkin
ollut jännityksissä."
Glas tahtoi oikeastaan kernaimmin lopettaa. Hän ei halunnut menettää
voittoaan, eikä myöskään halunnut voittaa lisää. Kaikella piti olla
määränsä. Mutta eihän käynyt päinsä kieltää vastapelaajalta tilaisuutta
voittaa takaisin. Hän kätki huonosti selvän ja tarkoitetun haukotuksen
ja alkoi uudelleen pelin. Kun hän otti korttinsa, oli hänellä jälleen
neljä rouvaa. Häntä värisytti. Hänet valtasi äkillinen varmuus siitä,
että nainen, jota hän rakasti, petti häntä tänä hetkenä, koska hänellä
ensi kerran elämässään oli pelionnea ja niin luonnoton onni. Mutta
tämän uutuus oli täydellisesti lumonnut hänet, ja vaikkakin hän oli
näkevinään rakastamansa naisen toisen sylissä, ja vaikkakin tämä näky
oli viiltävän ja myrkyllisen selvä kuin herttarouvan ja patasotamiehen
näkeminen pöydän vihreällä veralla, ei hän hetkeksikään kadottanut
peliä näkyvistään; ainoatakaan etua, pienintäkään ei hän jättänyt
käyttämättä, menestys teroitti hänen katseensa, hän pelasi mielestään
varsin nerokkaasti, ja hän voitti lakkaamatta. Ja hän tulistui vasten
tahtoaan nähdessään kaikki ne rahat, jotka toinen väsymättä otti esiin
lompakostaan ja kukkarostaan, setelejä ja kultaa, setelejä ja kultaa,
ja jotka hän veltolla kädenliikkeellä työnsi pöydän poikki hänelle.
Hän ei ollut milloinkaan ajatellut, että niin suuret summat saattoivat
olla kysymyksessä. Hän muisti liikeasioitaan. Hänellä oli suuri joukko
kaivos-osakkeita eräässä pankissa, ja muutaman viikon päästä, kun laina
lankesi maksettavaksi, olisi hänen ehkä pakko myydä ne polkuhintaan.
Näiden rahojen avulla voisi hän pitää ne, saisi aikaa, välttäisi
tappioita, tekisi hyviä kauppoja... Neljä rouvaa!
Se oli viimeinen kerta. Vahakuva häntä vastapäätä kokosi vielä kerran
kortit, kuin aikeissa jakaa, mutta pudotti ne jälleen pöydälle.
Huoneessa oli kuolonhiljaista. Hän ei kohottanut silmäluomiaan, ja
hänen kasvonsa olivat nukkuvan, kun Glas hitaasti pisti setelit
lompakkoonsa, kokosi kultarahat ja pisti ne housuntaskuun.
Vaitiolo tuntui painostavalta.
"Ulkona on varmaan satanut", arveli Glas.
"Niin", sanoi hänen vastapelaajansa, "luulen että on satanut."