I
Ivan Glas istui pienen viinituvan ainoan akkunan luona ja tuijotti
suoraan ilmaan. Alkoi jo hämärtää, kellertävä hämärä levisi
ulkopuolella olevalle suurelle ihmistyhjälle torille. Ovi oli
selkoselällään, ja painostava ilma tulvehti huoneeseen täyttäen sen
kaikilla katujen ja torin mätähöyryillä, sillä päivä oli ollut kuuma.
Keskellä toria liikuskeli muutamia ihmisiä raitiovaunun ympärillä,
joka oli pysähtynyt, ja nyt hämärissä näytti heidän liikkeisiinsä
tulleen jotain harhailevaa ja epävarmaa Katukäytävällä akkunan alla
seisoi nuori mies Ja nuori nainen työläisluokasta suudellen toisiaan
silmät rakkauden ja oluen sumentamina. Ivan Glas katseli kaikkea tätä,
eikä kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän oli äkkiä tullut ajatelleeksi
kuolemaa.
Hänellä oli ollut kiireinen päivä. Vaikkakin kaikki hänen ystävänsä ja
myöskin se nainen, jota hän rakasti, olivat matkustaneet kaupungista,
pidättivät häntä liikeasiat kaupungissa keskellä sen hellettä ja
nokea ja pankkeja ja yhtiöitä. Hän oli syönyt päivällistä erään
liiketuttavansa kanssa, he olivat puhuneet osakkeista ja tehneet
parhaansa salatakseen mitä ajattelivat toistensa asemasta, ja vasta
sitten kun he olivat eronneet, oli hän tuntenut itsensä täysin
vapaaksi, mutta myöskin vasta silloin oikein yksinäiseksi. Sitten
oli hän etsinyt itselleen turvapaikan tässä bodegan akkunakomerossa
viinilasin ja paperossin ääressä. Mutta siellä, häntä ympäröivän
aution yksinäisyyden ja ulkona vallitsevan harmaankellertävän hämärän
herättämänä oli levottomuus äkkiä alkanut kiertää hänen sydänalassaan
ja hänestä oli tuntunut kuin olisi kuolema hiiviskellyt hänen
kintereillään. Paperossista, jota hän poltti, pisti häntä nenään joku
tuoksu entisajoilta, aromi, jonka hän tunsi entiseltä, niiltä ajoilta
jolloin hän ja maailma olivat olleet nuoria, se herätti muistoja
päivistä ja mielialoista, joiden havainnollisuus miltei kammoksutti
häntä, ja päällepäätteeksi hiipi mieleen aavistus, että hän oikeastaan
jo oli kuollut, että puuttui vain pieni muodollisuus... Ei, hän ei
voinut kunnollisesti selvitellä ajatuksiaan, ja ehkei se maksanutkaan
vaivaa.
Hän lähti uudelleen kuljeksimaan katuja pitkin. Oli liian aikaista
mennä kotiin, eikä häntä myöskään haluttanut syödä illallista.
Hän jäi seisomaan kadunkulmaan.
"Missähän kohtaloni nyt minua odottaneekaan?" kysyi hän itseltään. —
"Kuljenko oikeaan vai vasempaan?"
Hän laski liivinsä nappeja: oikea, vasen, oikea, vasen. Vasen tuli
tulokseksi, mutta hän läksi oikeaan.
"On jos jonkinlaisia koukkuja", sanoi hän itsekseen. "Ja välistä voi
petkuttaa kohtaloa."
"Muuten", ajatteli hän, "kuka tietää, onko nyt minun vuoroni..."
Hänellä oli ollut kerran ennenkin samanlaisia aavistuksia. Se oli
eräässä toveri juhlassa ulkoravintolassa monta vuotta sitten. Sillä
kertaa oli erään hänen ystävänsä vuoro, tämä putosi kuskipenkiltä
kotimatkalla, kun hän tahtoi ajaa kuskin asemasta, ja taittoi niskansa.
Gösta parka, hän kun oli niin iloinen ja hauska poika...
Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan nimeään mainittavan: Ivan Glas!