Oli kerran prinsessa...
Emme tienneet asiastakaan, ennenkuin hän jo oli keskellämme, säteillen
elämänhalua, kimallellen timanteissa ja uhkealla povella valtava
aasialainen ritarimerkki. Salongissa syntyi kuolonhiljaisuus. Emäntä
riensi häntä vastaan levitetyin käsivarsin; punastuen ihastuneena
nähdessään hänen todellakin saapuneen; sillä hän ei ollut mikään
tavallinen prinsessa. Hän ei ollut kuninkaan eikä keisarin, vaan
Söderissä asuvan nahkuri Lundholmin tytär; ja hän oli jäänyt leskeksi
eräästä kalmukkilaisesta diplomatista, joka täydellä oikeudella
kantoi prinssin arvonimeä, sillä hän oli äidin puolelta sukua
Bukharan khanille ja polveutui isänäidin puolelta suoraan alenevassa
polvessa Aasian Kaarle XII:sta, kuolemattomasta Djingis-Khanista.
Hän oli määrättömän rikas. Hänellä oli Turkestanissa erämaa, johon
kuului kalastusoikeus Araljärvessä, linna Kaukasiassa, palatsi avenue
Ruysdael'in varrella ja talo Tervahovinkadulla.
Tyynnyimme vähitellen. Seura oli pieni, mutta valittu. Kaksi tai kolme
suurta runoilijaa, muutamia suuria maalareja ja säveltäjiä, suuri
näyttelijä. Sitäpaitsi useita ministerejä ja lähettiläitä.
Kuljeskelin edestakaisin huoneissa, silloin tällöin haistellen
jättiläissuurta agapantusta, jonka kaunein naisista oli irroittanut
vyöltään ja antanut minulle salaisen liittoutumisen merkiksi. Mutta se
ei tuoksunut juuri miltään. Toisinaan tyhjensin hajamielisenä lasin
jotain alkoholipitoista juomaa.
Isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, kysyi minulta, mitä arvelin
murhamies Nordlundista. Vastasin, etten voinut hyväksyä hänen
menettelyään.
Prinsessa istui kullatulla pöydällä salongissa ja kertoi pikku
piirteitä oleskelustaan muutamissa Europan hoveissa. Tanskan kuningas
oli lasketellut hänelle sukkeluuksia. Walesin prinssi oli tarjonnut
hänelle kupin teetä. Hän mainitsi myös jotain prinsessa May of
Teck'istä. Hän kertoi näistä asioista koruttomasti ja tuttavallisesti,
eikä nähtävästi pannut niihin paljoakaan painoa. Naiset asettuivat
piiriin hänen ympärilleen ja kuuntelivat kostein silmin.
"Kuinka yksinkertainen ja ihastuttava hän onkaan", kuiskasivat nuoret
tytöt toisilleen. "Eipä juuri luulisi hänen olevan prinsessan."
Lähestyin naista, joka suuressa hyvyydessään oli antanut minulle
agapantuksen.
"Rouva", kuiskasin minä, "minä rakastan teitä."
"Niin, eikö totta", vastasi hän, "eikö hän ole ihastuttava?"
Tupakkahuoneessa istuivat runoilijat puhellen liikeasioista. Muuan
maalareista haaveili pianon ääressä. Näyttelijä seisoi keskellä
lattiaa, liikkumattomana kuin patsas.
Yht'äkkiä prinsessa hyppäsi kevyesti pöydältä ja sammutti sähkövalon.
Senjälkeen istuutui hän patjalle lattialle. Naiset kiljuivat
ihastuksesta ja leiriytyivät mustalaistapaan hänen ympärilleen. Hän
alkoi puhua kummituksista ja hengistä ja Jumalasta, vienolla ja
visertävällä äänellä, koruttomasti ja tuttavallisesti kuten äsken,
kun hän puhui Tanskan kuninkaasta. Maalari lakkasi haaveilemasta,
runoilijat tulivat tupakkahuoneesta kuin karhut pesästään, ja
isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, vei minut syrjään ja kuiskasi:
"Nyt teidän on yritettävä pysyä totisena."
Nainen, joka verrattoman suloisella kädenliikkeellä oli irroittanut
vyöltään agapantuksen ja antanut minulle, lepäsi prinsessan jalkain
juuressa ja katseli häntä silmiin, kun hän puhui kummituksista ja
hengistä ja Jumalasta. Ja Marialla Betaniasta ei ollut niin autuas ilme
silmissään, kun hän lepäsi mestarin jalkain juuressa.
"Niin", sanoi eräs runoilijoista, "prinsessa on oikeassa kummituksia
on olemassa. Maalla, missä minä asun on meillä kummitus, joka on
puettu mustaan takkiin ja silinterihattuun. Se livahtaa usein ohitseni
hämärissä, kulkiessani porstuan poikki. Se pysytteleikse mieluummin
telefonin lähettyvillä."
Seuruetta värisytti hieman. Ilma tuntui viileältä.
"Emännöitsijänikin on sen nähnyt, ja palvelijattaret niinikään.
Emännöitsijä sanoo, että kummituksen nimi on Gavelius tai Gavell tai
jotain sentapaista. Kuitenkin tuntuu minusta hiukan ajattelemattomalta
kummituksien olemassaolosta, mikä on aivan eittämätöntä, päättää, että
on olemassa Jumala ja että sielu on kuolematon."
Prinsessa hymyili suopeasti, rakastettavasi uhaten sormellaan.
"Epäilijä", sanoi hän. "Ja te, jolla kuitenkin on kuudes aisti. Teillä
on se, älkää kieltäkö. Onpa se teillä herkempänä kuin useimmilla muilla
ihmisillä — muutoin ette olisi se runoilija, mikä olette."
Runoilija ei vastannut. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
"Anteeksi, rouva prinsessa", tartuin minä kainosti puheeseen, "en tosin
omasta puolestani ole milloinkaan ollut tilaisuudessa näkemään mitään
kummitusta, mutta isoäitini on nähnyt lukemattomia. Melkein kaikki
vanhat naishenkilöt näkevät joukottain kummituksia. Ei siis voi päähäni
pälkähtää tahtoa kieltää niiden olemassaoloa. Mutta en ole milloinkaan
kuullut isoäitini puhuvan kuudennesta aistista. Mutta hän on tavannut
käsittää kummituksensa ainoastaan viiden tavallisen aistinsa avulla:
useimmiten näön avulla, sangen usein kuulon tai tunnon, harvemmin maun
tai haistin avulla. Luulen kerran jossain englantilaisessa novellissa
lukeneeni kummituksesta, joka oli vain ilkeä maku suussa. Mitä me siis
oikeastaan tekisimme kuudennella aistilla?"
"Olette ymmärtäneet asian vallan väärin", vastasi prinsessa jokseenkin
kylmästi ja ravisti kärsimättömästi päätään. "Kuudes aisti on ehkä
erehdyttävä nimi, myönnän — sitä ei ole nimittäin käsitettävä
samallaiseksi 'aistiksi' kuin nuo muut viisi eikä rinnastetuksi niiden
kanssa — ei, se on äärettömän paljon korkeampi sielunkyky. Tahtoisinpa
nimittää sitä synnynnäiseksi taipumukseksi yliaistilliseen, ylipäänsä
elämän ylevyyden tajuamiskyvyksi, kyvyksi ohjata alempia, ulkonaisia
aisteja niin, että näkee kumm — en tiedä mistä te olette saaneet tuon
naurettavan tavan nimittää henkiä kummituksiksi, sanotteko Jumalaakin
kummitukseksi — niin, että voi nähdä henkiä ja puhua niiden kanssa
ja ymmärtää niitä. Tätä kuudetta aistia ei oikeastaan ole kaikilla.
Alhaisilla luonteilla se on heikko, korkeammilla se on voimakas ja
herkkä. On tuleva aika, jolloin ihmistä arvioidaan, ei tosin hänen
näkemäinsä ja puhuttelemainsa kummituksien — henkien tarkoitan — luvun
mukaan, mutta niiden laadun mukaan."
"Ystävättärelläni", jatkoi prinsessa, melkein henkeään vetämättä,
"ystävättärelläni paroonitar von Ehrensteiss'illä Trapezuntissa, on
kuudes aisti erittäin korkealle kehittynyt. Hän keskusteli joku aika
sitten mieheni hengen kanssa. Mieheni ilmestyi hänelle unessa. Hänellä
oli paronittarelle ilmoitettavana erinomaisen tärkeä asia — en voi
kertoa mitä se koski, se oli vallan yksityistä. Miten olikaan — niin,
te tietysti luulette, että se oli uni, muitten unien kaltainen — mutta
jos panette merkille pienen yksityisseikan, jonka nyt haluan kertoa
teille, niin ette sitä kauempaa luule. Miehelläni — miehelläni oli
syntymämerkki — toisessa reidessä aivan polven yläpuolella. No niin
— tämän syntymämerkin, jota paroonitar Ehrensteiss _ei ehdottomasti_
milloinkaan ollut voinut nähdä todellisuudessa, ja jonka olemassaolosta
hänellä ei ollut aavistustakaan — tämän syntymämerkin hän näki selvään
unessa!"
Syntyi runsasmietteinen äänettömyys. Naiset istuivat kuin kirkossa.
Herrat tuijottivat totisina kynsiinsä tai paperosseistaan nouseviin
savupilviin. Minä haistelin agapantustani.