Kymmeneen vuoteen en ollut nähnyt entistä ylioppilastoveriani,
kirkkoherra Toreliusta Lerkilasta, kun me eräänä kauniina lämpyimänä
kesä-iltana aivan äskettäin tapasimme toisemme katukäytävän reunalla
Grandin edustalla. Olimme kuuluneet samaan ruokakuntaan Upsalassa,
missä minä luin, en muista mitä — alempaa hallintotutkintoa luullakseni
— mutta hän luki dimissionia, ja oli erittäin vakava nuori mies,
paitsi lauvantai-iltoina. Sillä hänellä oli säännölliset tavat ja hän
oli täsmällinen kaikessa, myöskin mitä tulee nuoruudenhulluuteen.
Hänellä oli muuten hyvä pää, ja kun hän sitäpaitsi oli vanhaa kunnon
pappissukua, ja kun hänellä oli useampi kuin yksi piispa, jollei juuri
enona, niin ainakin nimisetänä, niin oli hän ripeästi edistynyt, niin
että hän jo varsin nuorena oli keskinkertaisen kirkkoherrakunnan
haltija. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä ylipäänsä valoisan ja
sopusointuisan käsityksen kristinuskosta, ja kun minä nyt näin hänen
tulevan katukäytävän reunalla vastaani avoimin sylin, ikäänkuin
olisi kulunut vaan viikko siitä, kun erosimme Taddiksen edustalla,
niin olisin hänen kasvojensa ilmeestä voinut luulla, että oli
lauvantai-ilta, ellen olisi tiennyt, että oli perjantai. Me istuuduimme
pöydän ääreen kahvilan suuren aurinkoteltan alle ja tilasimme erinäisiä
virvoittavia juomia. Kävi ilmi, että olimme tyhjentäneet vanhat
ylioppilasmuistomme pikemmin kuin oikeastaan olimme luulleetkaan,
keskustelumme liikkui enimmäkseen nykyisyydessä. Sain tietää, että
hän jo oli toisissa naimisissa, ja että hänen toinen avioliittonsa
näkyi tulevan yhtä onnelliseksi kuin ensimäinenkin olisi tullut, jos
Herramme niin olisi sallinut. Hän kertoi ihanasta elämästään maalla,
jota hän ei olisi vaihtanut mihinkään koko maailmassa. Hän piti
seurakuntalaisistaan, ja hän luuli heidänkin pitävän häntä arvossa.
Keskustelumme hipasi myöskin hiukan nykyajan uskonnollisia liikkeitä,
ja minä kysyin muunmuassa, tuottivatko hänelle vapaakirkolliset paljon
vastusta.
"Vapaakirkollisetko?" sanoi hän. "Ei, eipä juuri. Se on, en voi
kieltää, että he tuottivat minulle koko joukon ikävyyksiä alussa. Oli
harmillista kun piispa tuli kirkonkäräjille ja näki, että virtaili
enemmän väkeä rukoushuoneeseen kuin kirkkoon. Mutta minä olin
vastatullut, edeltäjäni sai syyt niskoilleen, ja sittemmin ovat olot
muuttuneet paremmiksi. Nykyään vallitsee sovinnollisempi mieliala,
ja ellen juuri voikaan sanoa, että minulla on entistä enempää väkeä
kirkossa, niin on ainakin rukoushuoneesta vähentynyt, jumalan kiitos. —
No, siihen nyt on muuten erityiset syynsä..."
Hän katkaisi puheensa ja näytti hyvin salaperäiseltä, mutta minä en
kysellyt enempää, ja me istuimme minuutin vaijeten. Katukäytävällä
edessämme astuskeli jokunen laihanpuoleinen yankee lihavien
tukholmalaisten seassa, Strömparterrenista kuului Habsburgsuvun
kansallislaulun loppusäveleet, joita seurasi ihmeellinen hiljaisuus
ja hiljaisuuden läpi tunkeutui lehmän ammuminen. Se tuli eräästä
saaristolaislaivasta, joka juuri oli laskenut laituriin; kotvan
kuluttua kuului lehmä tömisten astuvan maallenoususiltaa, tuli vielä
toinenkin lehmä, ja me näimme lyhytvartisen talonpoikaisukon kulkevan
ohi taluttaen molempia lehmiä nuorasta.
"Kauniita lehmiä", sanoi kirkkoherra, "vaikk'eivät ole niin kauniita
kuin minun. Minulla on pitäjän lihavimmat ja kauniimmat. Mutta lehmiä
on katseltava keskellä viheriäistä maisemaa, jos mieli ymmärtää niitä.
Ei ole olemassa mitään, mistä pitäisin enemmän kuin lehmistäni, mitään
tästä maailmasta, luonnollisesti. Mutta siihenkin on nyt muuten..."
"Erityiset syynsä?"
"Juuri niin. Minun täytynee kai kertoa sinulle koko juttu, Juttu
lehmistä ja vapaakirkollisista ja naimisiinmenostani. Ne kuuluvat
asiaan kaikkityyni."
"Saatpa kuulla."
"Muistanet ehkä, että oli hyvin lämmintä viime kesänä, etenkin ennen
Juhannusta. Eräänä päivänä lähdin hiukan kävelemään vainioilleni kuten
minulla on tapana. Kuljin pitkin ojanpientareita polttavassa helteessä,
kuljin niityn poikki, jolla väkeni oli heinässä, ja tulin hakaan,
missä lehmät kävivät laitumella. Sinä et voi kuvitellakaan kuinka
kauniilta ne näyttivät siellä koivunrunkojen välissä! Minä syyhytin
niiden otsaa ja juttelin niille, kuten minulla on tapana, sekä Ruusulle
että Kukkaselle, että Kaunikille — se on kellokkaani, se on sarveton
ja maidonvalkea — ja Herkules-sonnille, jossa voima ja lempeys ovat
yhtyneet. Sonnit ovat mitä lauhkeimpia elukoita, kun ei niitä vaan
ensiksi härnää. Puhelin niille kaikille, ja ne vastasivat minulle
niin hyvin kuin taisivat ja ammuivat jälkeeni kun jätin ne. Puhelinpa
erään uskovaisen räätälinkin kanssa, jonka tapasin alhaalla mäessä, ja
jota pitäjän heränneiden keskuudessa pidettiin erityisiä armolahjoja
saaneena uskovaisena. Olenpa kuullut kerrottavan, että hänellä oli
tapana ajaa ulos perkeleitä. No, hän vastasi minulle imelästi,
luonnollisesti — ja niin tulin minä järvelle. Se päilyi kirkkaana ja
tyynenä. Minä en tosin periaatteesta ui ennen Juhannusta; mutta sinne
oli vaan pari päivää ja minä olin hikinen ja lämpimissäni. En malttanut
olla uimatta. Kädenkäänteessä olivat vaatteeni riisutut, hyppäsin
veteen ja uin selälle. Mutta vesi oli kylmempää kuin olin luullut,
ja minä en ollut järvessä kauvan. Juuri kun nousen järvestä, huomaan
kaikkien lehmien tulevan vastaani. Huusin niille, ne lähestyivät, mutta
hitaasti ja varovaisesti. Kaunikki tuli etumaisena ja Herkules aivan
sen kintereillä. Kun ne olivat kymmenen tai viidentoista askeleen
päässä minusta, näin minä äkkiä niiden kasvojen ilmeestä, että ne
eivät tunteneet minua, ja etteivät ne edes tahtoneet tunnustaa minua
ihmiseksi! Ja Herkuleen silmissä olin näkevinäni jotakin, jota siellä
en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnustan, että yhtäkkiä pelästyin
hirveästi. Ja jos tahdot tietää, mitä hillitön kauhu on, niin asetu
ilko alastomana tusinan sarvipään hirviön eteen — minulla on nimittäin
yksitoista lehmää ja sonni — ja järvi takanasi! Minä puolestani olin
puoli-hulluna pelosta ja aloin juosta rantaa pitkin. Nytpä lehmät
saivat jalat alleen. Kuulin niiden tulevan perässäni huikeaa ravia.
Mitä tehdä? Sain tartutuksi puunoksaan, joka oli jokseenkin matalalla
ja keikahutin itseni puuhun. Olikin jo tärkin aika, koko lauma oli jo
ympärilläni, ja Herkules päristeleikse minulle ja puskeskeli puuta
sarvillaan. No, minuun se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa päässyt
käsiksi, ja onneksi oli niin lämmintä, etten vilustunut, vaikkakin
vatsani muuten helposti kylmettyy. Yritin puhua niille järkeä, mutta
siitä ei ollut apua. Kaunikki vastasi vain ylenkatseella, Ruusu katseli
kiukkuisesti alta kulmain ja Herkules oli nyt kerta kaikkiaan joutunut
tasapainosta. Ja olivathan ne tavallaan oikeassa. Kuinka olisivat
ne voineet kuvitellakaan, että tuo vieras valkoinen eläin, joka ne
nähdessään lähti käpälämäkeen ja kiipesi puuhun, ja jolla ei ollut
mustia vaatteita, eikä lasisilmiä, eikä leveälieristä olkihattua,
olisi ollut sama olento kuin heidän isäntänsä ja hyvä ystävänsä! Se
oli tietenkin ehdottomasti niiden vihollinen, tai ainakin vieras,
naurettava ja säädytön olio, jota oli ahdistettava."
"Mutta nyt on kuitenkin, onnellista kyllä, niin, ettei voimakas
mielenliikutus ole pitkällinen, ei ainakaan eläimillä. Hetkisen
kuluttua alkoi rehevä ruoho maassa kiinnittää niiden huomiota ja minä
piilottauduin niin hyvin kuin taisin lehviin toivoen joutuvani unhoon.
Elukat olivat jo alkaneet hajaantua, ja minä jo aloin toivoa pian
vapautuvan! — rosoinen kaarna kirvelti ilkeästi ihoani — kun kuulin
tyttöäänien puhelua ja naurua. Koulunopettajatar ja tuon uskovaisen
räätälin molemmat tyttäret — kaikki kolme tietysti heränneitä —
tulivat pyyhinliinat käsissä uimaan. En voi kieltää, etten itsekseni
kuiskannut: nyt on piru irti! Toivoin vain, etteivät he näkisi minua
ja lupasin itsekseni siitä hyvästä katsella maalle päin. No, eihän
siellä ollut paljon nähtävää, ellei ota nuorinta lukuun. He olivat
nimittäin niin nopsia, että minä tuskin ehdin ajatella, mitä oli
tehtävä, ennenkuin jo nuorin tyttö oli toinen jalka vedessä, ja kaikki
hänen vaatteensa olivat sievästi ja huolellisesti asetetut kivelle.
Vilpittömästi puhuen, en minä myöskään uskaltanut kääntää päätäni
toisaalle peläten synnyttäväni ritinää lehdissä. No, tyttöset loiskivat
pian kaikki kolme järvessä, ja minä istuin puussani hiljaa kuin hiiri.
Kaikkeenhan sitä tottuu; puunkuori ei enää kirveltänyt ihoparkaani niin
pahoin kuin äsken, ja minä aloin tyytyä kohtalooni ja toivoa jutun
päättyvän onnellisesti. Ja niinhän se vihdoin viimein päättyikin,
vaikkei juuri sillätavoin kuin minä olin luullut."
"Tytöt nousivat järvestä, mutta opettajatar sattui astumaan maihin
kappaleen matkaa etäämpänä, tietysti juuri sillä kohtaa, missä minun
vaatteeni olivat. Hän tulee juoksujalkaa ja kertoo löydöstään:
tuolla on miehen vaateita, joku mies on uimassa tässä läheisyydessä
— mutta minne hän on joutunut, hän lienee uinut kauas selälle! He
pukeutuivat kiiruusti ja kuuntelivat. Ei kuulu mitään, eikä ketään
näy järvellä. Eihän hän vaan liene hukkunut, ja kuka se mahtaa olla?
Täytyy katsoa lähemmin vaatteita. Nuorin on rohkein, hän hiipii sinne
ja palaa jälleen ja ilmoittaa: se on kirkkoherra! Ajatelkaahan, jos
hän on hukkunut! Kuinka hänen sielunsa laita on? kyselee opettajatar
päivitellen. Oh, vähät sielusta! vastaa nuorin tyttö, samalla kertaa
sekä vihaisena, että itku kurkussa. 'Minä kävin hänen edessään
rippikoulua kolme vuotta sitten, ja minä oikein pidin hänestä, vaikkei
hänellä ollutkaan oikeata uskoa. Mutta Herramme ei varmaan ole niin
häijy kuin sinä.'"
Yht'äkkiä he vaikenivat ja alkoivat tuijottaa kuin noidutut ylös
puuhun. Sitten kolmiääninen kirkuna, seuraavassa silmänräpäyksessä
olivat he kadonneet kuin tuulen viemät.
"Minä pääsin vihdoinkin alas puusta ja pukeuduin. Olin verrattain
levollinen. Ja sinun täytynee myöntää, ettei minulla enää ollut juuri
paljon menetettävää. Ei milloinkaan liene halpa Herran palvelija
syyttömästi joutunut niin ikävään asemaan! Eikä kestänyt kauvan,
ennenkuin räätäli tuli paikalle kahden muun uskovaisen seurassa. He
näyttivät jokseenkin synkiltä kaikki kolme, mutta räätälin silmissä
paloi salainen tuli. Voit kuvitella, kuinka ihastunut tuo lurjus oli
ajatellessaan, että hän saisi ajaa ulos perkeleen itse laillisesta
sielunpaimenestaan, pitäjän kirkkoherrasta! Minä olin kuitenkin
kaikeksi onneksi ennättänyt saada vaatteet päälleni, ja niiden mukana
arvokkaisuuden, joka minulle nyt oli tarpeen. Ennenkuin räätäli vielä
ennätti avatakaan suutaan, sanoin hänelle tulevani hänen luokseen
iltapäivällä ja silloin selittäväni kaikki; senjälkeen minä jätin
heidät hyvästi kädenliikkeellä ja poistuin ryhdikkäänä."
* * * * *
"Iltapäivällä tapasin onneksi ensin tytön. Hän oli pensaan luona
puutarhassa syöden karviaismarja-raakileita. Isällä oli nimittäin
kelpo maatila ja hauska puutarha; hänellä oli ollut siunausta myöskin
maallisissa asioissa ja hän oli tehnyt säästöjä ja ostanut tämän tilan.
Selitin tytölle kaikkityyni ja tuo rakastettava lapsi uskoi minua heti.
Hän oli ainoa järkevä heistä kaikista. Ensin oli hän luullut minun
tulleen hulluksi, kun ilkialastomana olin kiivennyt puuhun; mutta kun
hän nyt kuuli minun puhuvan ja näki minun olevan täydessä järjessä,
uskoi hän minua heti. Hän oli yksinkertainen ja teeskentelemätön, ja
tapahtuma ei hänestä tuntunut ollenkaan niin hirveältä kuin minä olin
luullut. On varmaankin totta, mitä joku on sanonut, että nainen on
lähempänä luontoa kuin mies, ja luonnollisia asioita hän enimmäkseen
ujostelee paljon vähemmän kuin me, vaikkakin me aina luulemme asian
laidan olevan päinvastoin, kun olemme nuoria, emmekä tunne heitä."
"No, entä räätäli?"
"Hän ei uskonut minua milloinkaan. Mutta se ei tietysti estänyt häntä
olemasta hyvillään, kun minä pari kuukautta myöhemmin kosin hänen
tytärtään. Olet kai jo arvannut, että hän on nykyinen vaimoni. Mutta
appiukkoni luulee yhä vieläkin, että minä kiipesin alastomana puuhun
nähdäkseni tyttöjen uivan. Sukulaisuuden vuoksi hän kuitenkin pitää
sitä hyvin luonnollisena ja anteeksiannettavana heikkoudensyntinä,
jonka minä sitäpaitsi myöhemmin olen täydellisesti sovittanut.
Mutta hänen uskonveljiensä keskuudessa on hänen suvaitsevaisuutensa
minua kohtaan herättänyt kummastusta ja tyytymättömyyttä, ja juuri
senpä vuoksi ei seuroissa rukoushuoneella, joka on hänen ja hänen
sukulaistensa oma, enää käy niin paljon väkeä kuin ennen."
Oli jo myöhä ja me lähdimme. Erotessa puristimme sydämellisesti
toistemme kättä, ja minä toivotin hänelle kaikkea onnea, sekä oikean
kirkon voiton että asiain hänelle suotuisan käänteen johdosta.
"Kiitos", sanoi hän, "olen onnellinen."
"On tosin totta, ettei vaimoni ole samalla sivistysasteella kuin minä,
mutta hänellä on _sydämen_ sivistystä. Ja tekihän sekin minuun hyvän
vaikutuksen, että hän pani vaatteensa niin hyvään järjestykseen, kun
muut heittivät omansa sikin sokin."