Aterian jälkeen alettiin tanssia; mutta Fant jäi istumaan erääseen
sohvannurkkaan tupakkahuoneessa. Hänen vieressään istui mies, jonka
hän muinoin oli suututtanut tuijottamalla tämän ulkomaalaiseen
ritarimerkkiin; mutta miehestä oli nyt tullut komendöri. Heistä oli
tullut hyvät ystävät ja he sinuttelivat toisiaan, kun he sanoivat
jotain toisilleen; mutta he eivät sanoneet mitään. He vain istuivat
kumpikin omassa sohvannurkassaan ja polttelivat suuria vatsavöillä
varustettuja sikareja ja ymmärsivät toisiaan täydellisesti.
Lääkärit olivat kieltäneet Fantia polttamasta väkeviä sikareja, sillä
hänellä oli heikko sydän. Mutta hän oli juuri sytyttänyt kolmannen
päivällisen jälkeen.
Peilistä vastapäätä olevalla seinällä näki hän tanssin pyörteen ja
salista vuotavan valovirran. Hän oli usein ihmetellyt mistä johtui,
että he näyttivät tanssivan ikäänkuin huopamatolla tai pehmeällä
nurmikolla, äänettömästi. Hän ymmärsi nyt sen riippuvan siitä, että hän
näki tuon kaiken peilistä. Kun kuva sattui häneen toiselta suunnalta
kuin hälinä ja soitto, ei hän asettanut näitä yhteyteen toistensa
kanssa, ja lattialaudoilla, joita peili kuvasti, kävi tanssin-karkelo
näköään äänettömästi. Katso nuorten tyttöjen valkosia pukuja, katso
heidän huohottavia rintojaan — — —
Hän muisti kerran nähneensä hänen, joka nyt oli hänen vaimonsa,
liitelevän ohitsensa kuten he nuoren tytön yksinkertaisessa valkosessa
tanssijaispuvussa. Hän oli silloin toisin puettu kuin nyt.
Kas, tuolla hän olikin, hänen, tuon serkun seurassa. Hän jäi seisomaan
silmänräpäykseksi ovelle, suorana, hentona ja solakkana kuten aina. Hän
näytti aivan alastomalta verhonaan tuo kankea, kirjava silkkipalanen,
johon hän oli käärinyt ruumiinsa, ja jota pitivät koossa vain muutamat
soljet olkapäillä ja vyötäisillä. Ja he painoivat päänsä yhteen ja
kuiskuttelivat.
Ei, hänen täytyi liikkua hiukan... oikoa jalkojaan hiukan... Ei ole
hyvä istua liian kauan hiljaa vankan päivällisen päälle ja polttaa
kolme väkevää sikaria.
Hän sytytti neljännen ja alkoi kuljeskella pitkin huoneita.
Hän tuli eteiseen. Kolme nuorta herraa valkoset kukat napinlävessä
istui puulaatikolla paperossit suupielissä jutellen naisista; mutta he
vaikenivat hänen ohikulkiessaan.
Hän avasi pienen vihreän huoneen oven ja astui sisään. Se oli tyhjä.
Hän pani mandarinin keltaisen pään sormensysäyksellä liikkumaan ja
astui akkunan luo.
Akkunalasi huokui huurretta ja talvikylmää. Hän puhalsi ruutuun kunnes
sai aukon jääkukkasten väliin, pani silmänsä lasia vasten ja katseli.
Taivas oli tumma ja täynnä kimaltelevia tähtiä. Ylinnä loisti Otava.
Oli myöhä siis.
Hän ei voinut jättää huonetta, sillä hän kaipasi katkerasti vaimoaan
ja muinaista suudelmaa, suudelmaa yksinäisen hehkulampun sinivihreässä
valossa, suudelmaa, jonka todistajana mandarini oli ollut nuokkuen
torkkuessaan. Jos hän tulisi nyt, juuri nyt? Ei kukaan osannut suudella
kuten hän, ei kukaan. Hän oli suudellut muita naisia sitten kun hän ei
häntä enään rakastanut, mutta hän oli unohtanut heidät kaikki, eikä
hän olisi tuntenut heitä, jos he olisivat tulleet vastaan kadulla.
Jos hän tulisi! Niin, vaikkapa hän tulisikin kohtaamaan tuota toista,
niin silloinkin hän vastaanottaisi hänen väkinäisen ja petollisen
suudelmansa onnena, silloinkin — — —
Hän kuunteli. Oven takaa kuului kuiskuttelevia ääniä, mutta ne
vaikenivat äkisti ja kaikkonivat.
Hän tunsi jotain kummallista sydämensä kohdalla, hän tunsi, että
hän parin silmänräpäyksen kuluttua oli makaava pitkänään matolla,
tajuttomana, mutta hän pysytteleikse vielä pystyssä, ja yhtäkkiä
hän kuuli eteisestä, missä nuoret herrat istuivat puulaatikolla,
paperosseja poltellen, hyvin selvään äänen, joka sanoi:
"No, onhan se muuten luonnollistakin. Eihän voi vaatia, että hän olisi
rakastunut henkilöön, jonka toiseen käteen on tatuoitu sininen ankkuri."
V
Ruumisarkku oli keskellä huonetta. Mustiin puettu nainen käveli
edestakaisin, edestakaisin.
"Ei, hän ei tule — —"
Kun hän vihdoin tuli, niin hän sanoi:
"Suo minulle anteeksi, rakastettuni. Minua viivytti muuan henkilö, joka
tuli tervehtimään."
Nainen nyökkäsi jäykästi päätään. Hän ei uskonut miestä, kun tämä ei
suudellut häntä.
Ja mies sanoi, huomatessaan, että he olivat olleet liian kauan ääneti:
"Minun on matkustettava huomenna. Olen saanut sähkösanoman
ministeriltä. Mutta vannon sinulle, että palaan", lisäsi hän hiukan
hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin hän ei olisi halunnut, että kuollut
olisi sitä kuullut.
Nainen ymmärsi, että hän valehteli ja ettei hän milloinkaan aikonut
tulla takaisin. Ja hän nyökkäsi päätään.
"Hyvästi", sanoi hän.
Ja miehen mentyä hän meni kuolleen päänalusen luo ja katseli häntä,
ajattelematta juuri mitään, sillä hän oli liian väsynyt. Mutta hänen
siinä seisoessaan muisti hän yht'äkkiä rakastaneensa tuota kuollutta.
Hän oli rakastanut muitakin miehiä, mutta hänestä tuntui nyt siltä,
kuin olisi hän rakastanut tätä enin. Ja näin ajatellessaan tunsi
hän itkun kohoavan kaukaa alhaalta sydämestä; hän tarttui kuolleen
vasempaan käteen, siihen, missä oli sininen ankkuri, ja kasteli sitä
suudelmillaan ja kyyneleillään.