Kului vuosia; ja eräänä päivänä sanoi Richard Fant vaimolleen, kun he
olivat pukeutumassa mennäkseen päivällisille:
"Katsohan, luulenpa että sininen ankkuri alkaa vaalistua. Ehkä se on
hyvällä alulla kadota kokonaan."
"Oh, ei liene niin hyvin", vastasi vaimo.
Hänen ajatuksensa olivat oikeastaan toisaalla. Hän ajatteli serkkuaan,
Tom Gabelia, joka palveli Madridin lähetystössä. Hän oli ollut nyt
kotona käymässä pari kuukautta, ja hän oli luvannut tulla hakemaan
heitä päivällisille, heidän piti ajaa yhdessä.
"Kiiruhdahan", sanoi hän, "jottei Tomin tarvitse odottaa sinua."
"Olen jo valmis", vastasi Fant.
Hän oli istuutunut varjoon nurkkaan, täysissä pukimissa. Vaimo kääntyi
ja tarkasti hänen pukuaan.
"Olet unohtanut ritarimerkkisi", sanoi hän.
"En välitä ritarimerkistäni", vastasi mies.
"Mutta Richard! Aijotko todellakin olla niin epäkohtelias Tomia
kohtaan, joka on hankkinut sen sinulle?"
Hän lähti hakemaan ritarimerkkiänsä. Se ei ollut huonompia,
ei Kristuksen ritarikunnan tähti eikä Nichan Iftikar. Se oli
keskinkertainen ritarimerkki; koko hyvä ritarimerkki. Ja hän kiinnitti
sen hännystakkinsa pielukseen, arvellen, että ehkä se oli hänelle
todellakin tarpeen, koska hänellä oli sininen ankkuri vasemmassa
kädessään.